Kun lapsi on poissa

Meille tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus lapsettomaan aikaan. Lapsi lähti pariksi yöksi mummilaan viettämään laatuaikaa mummin kanssa koska mies saa näppärästi työreissulla haettua lapsen myöhemmin kotiin. Olimme suunnitelleet hienoja suunnitelmia kahdenkeskeiselle ajalle. Tai no hienoja ja hienoa. Leffaan ja syömään. Joka tosin miehen työaikataulujen vuoksi kilpistyi leffaksi ja minun flunssani sai lopulta perukaan varatut liput ja vaihtamaan leffateatterin villasukkiin sekä Netflixmaratoniin Jessica Jonesista.

Siinä sivussa olemme myös askarrelleet dinosaurusten kanssa ja nyt meillä on 24 enemmän tai vähemmän käyttövalmista ideaa dinojoulukalenteria varten valmiina.

Lapselle miniloma päiväkotiarjesta taitaa tehdä hyvää. Tämän jälkeen vuoden loput 13 hoitopäivää menevät toivottavasti vauhdilla. Itse en kyllä tiedä miten on vuoden viimeisten 14 työpäivän kanssa. Syysflunssa, koka ei missään vaiheessa kunnolla tullut päälle vaikka syyskuusta asti antoi sitä odottaa, näyttäisi iskeneen kunnolla kimppuun. Tai niin voisi kuvitella päätellen kurkkuun pesiytyneestä kaktuksesta sekä käytetyistä nenäliinoista. Luonnollisesti se tauti osasi valita sen viikon kun olisi työpaikan pikkujoulutkin tiedossa.

Flunssasta ja mönkään menneistä suunnitelmista huolimatta tämä on kuitenkin ollut meille vanhemmillekin tervetullut breikki kurahousuarkeen. Tämä toimi vallan mainiona muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse mennä ja tehdä. Tai jos päätyy tekemäänkin niin se Netflix-maraton voi olla toisinaan ihan riittävästi.

DIY: tonttulakki

Perjantaina päiväkodin pikkujouluista kotiutui yksi tonttulakki, jossa oli enemmän reikää kuin ehjää saumaa. Sunnuntaille oli sovittu kaveriperheiden lasten pikkujoulut, joten päätin ommella lapselle uuden hiippalakin.

Materiaaliksi lapsi valitsi kankaan, jonka olin ostanut omaa hamettani varten, mutta joka ei päässyt missään ompelulistalle. Teoriassa lakin jälkeen olisi vielä voinut olla saumat hamekin tehdä, mutta koska mittaaminen on amatöörien hommaa tuli ekasta piposta auttamatta liian pieni. Toinen kerta todensanoi ja nyt pipo menee jopa minunkin päähäni (tosin naftiksi) joten eiköhän tuolla pari joulua juhlita. Kun luotan myös, että trikoo antaa periksi.

Tonttulakki on ompelutyö, joka onnistuu helposti (kunhan muistat selvittää kohteen päänympäryksen). Itse leikkasin pipon kaksinkertoin taitetusta kankaasta, jolloin ommeltavaksi jäi yksi sauma ja hiippa laskeutuu kivasi koska hiippa on suorakulmaisen kolmion muotoinen. Leveä kanttaus on kaksinkertaista joustocollegea eli työn saa tehtyä kokonaan saumurilla ja leveä kanttaus pitää huolta siitä ettei lakissa myöskään ole käyttäjälle epämieluisia saumoja.

Hiippalakki käyttäjineen suuntasi pikkujouluista mummin hoiviin pariksi yöksi yökyläilemaan joten nyt myös meillä vanhemmilla on mahdollisuus tontuntöihin. Tiistaina paluun tekee pojan toiveesta dinojoulukalenteri ja siihen pitäisi nyt ainakin askarrella osia koska ensi viikolla meillä taas eletään pitkästi poikkeustilassa, koska lapsen yökyläilyn ohessa tiedossa on myös meidän vanhempien työreissuja.

Soittakaa Juranoid

Tänään oli lapsella suuri päivä. Ensin käytiin arkkitehtikoulun pikkujouluissa ja sitten ajettiin Espooseen Hevisauruksen keikalle. Tämä oli nyt kolmas vuosi putkeen kun olimme Hevisauruksen joulunaluskeikalle ja lapseen nuo jurahevin sankarit uppoavat kuin kuuma veitsi voihin. Eilen ensi-iltaan tullutta Hevisaurus-elokuvaa on myös odotettu kuin kuuta nousevaa, varsinkin kun yksi päikkykaveriesta kävi leffan katsomassa jo ennakkonäytöksessä.

Eikä poika taida olla yksin fanituksensa kanssa, koska tänään Sellosalissa riitti väkeä kahteen keikkaan. Itse olimme ensimmäisellä keikalla

Hevisauruksen konsepti on mainio ja se on lastenmusiikkia, joka ei aiheuta päänsärkyä vanhemmillakaan. Valitettavasti kolmessa vuodessa (ja aika monta keikkaa ja yhtä musikaalia myöhemmin) oma kriittisyyteni bändiä kohtaan on kasvanut. Tai no se musiikillinen anti toimii keikasta toiseen ja parhaita keikkoja melkein on ollut erilaiset ilmaiskeikat, joissa bändi vetää hittibiisit kolmeen varttiin. Näissä maksullisilla keikoilla sitä sitten odottaisi saavan vähän enemmän vastinetta rahalle. Kun ne liputkaan eivät ihan ilmaisia ole. Se lisäarvo on kuitenkin aika pientä ja omaan makuuni vähän turhan kotikutoista ja laadutonta. Tänäänkin lavalla nähtiin humanoidia, lehmää, liskoja, hiiriä ja noita sekä klassikko gorilla.

Lapsen palautteen perusteella bändi saisi keskittyä soittamaan (reipas rockpoliisihan kielsi ekalla keikalla myös meitä vanhempia taputtamasta) ja pitää välispiikit minimissä. Ja oikeastaan itse olen aivan samaa mieltä. Noista välipätkistä jää lähinnä kiusaantunut fiilis ja rehellisesti sanottuna myös esityksessä on aika paljon sellaisia elementtejä, jotka eivät minusta kuuluisi siihen naiskuvaan jota näille paatintapeille esitellään. Utareita sheikkaava lehmä, jonka näyttelijän ilmeet ovat karanneet amatööripornoleffasta ei nyt vaan iske millään mittarilla mitattuna. Eikä yksipuolisesti rakkaudesta riutuva stalkkerikana, joka haluaisi väkisin pussailla Komppi-Mompin kanssa oikein istu yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa yritetään saada jengi tajuamaan ettei ole ok koskea väkisin. Varsinkin kun tuo myös kuitataan huulella, että naiset ovat romanttisia (koska hei eihän miestä nyt voi ahdistella, kun ne kaikki tykkäävät jos nainen osoittaa huomiota).

Eli vaikka musiikki toimi tälläkin kertaa hyvin niin vähän keikasta kuitenkin jäi tympeä maku suuhun. Sali oli kuitenkin täynnä pieniä ihmisiä joiden maailmaan tuo sukupuolistereotypioilla ja seksismillä mässäilyn ei olisi pitänyt kuulua. Tosin keikan lopussa kyllä sääliksi kävi myös noita pornoilmeitä naamalleen väänteleviä tanssityttöjäkin. Toinen kun joutui niistä keikan lopussa pukeutumaan liskoksi ja sen asu oli tehty puhallettavasti liskouimapatjasta. Että jatkossa jos omat työt pistävät vituttelemaan niin muistelen uimapatjaan pukeutunutta nuorta naista. Ne omat murheet taitavat siinä kohtaa useimmiten tuntua pieneltä.

Suurnainen

Sorrun usein ostamaan Pasilan aseman Punnitse & säästäsrä YogiTean teetä, jossa itseasiassa ei ole lainkaan teetä. Yritän vähän rajoittaa kofeiininkulutustani, koska käytännössä koko työpäivän edessäni on kuppi teetä ja rehellisyyden nimissä olen myös koukussa niihin mietelauseisiin.

Be great, feel great, act great. Vähän parempi ohjenuora kuin taannoin saamani Face it. Tai no ihan hyvä vinkki sekin on, mutta ei ehkä jotenkin niin universumia syleilevä mitä näissä pusseissa yleensä tuppaa olemaan.

Ennen suurnaiseksi ryhtymistä (miksi suurnainen kuulostaa oudolta, mutta suurmies täysin normaalilta?) päädyin kuitenkin mikromanageroimaan työpöytäni tavaroita tajuttuani että muki ja liimalaput näyttävät kivoilta rinnakkain ja kun kuvaa ne oikeasta kulmasta niin kuvasta ei huomaa, että pöydästä puolet on peitetty paperipinkoilla, jotka odottavat, että joku kävisi ne läpi. Tosin tämä vitkuttelutaktiikka on yleensä tehokas. Elokuussa seminaarista mukaan otettu paperi kun yleensä marraskuussa on muuttunut jo niin muinaishistoriaan kuuluvaksi että sen voi rauhassa kierrättää paperinkeräykseen.

Ylläolevan perusteella minulla taitaa vielä olla pitkä matka suurnaiseksi, mutta uskoisin, että olemme tänään saaneet Suomeen yhden suurnaisen lisää. Tänään Finlandiapalkittu Laura Lindstedt vaikuttaa voittopuheensa perusteella olevan juurikin sellainen ja tiedän mikä kirja pääsee seuraavien joukossa lukulistalleni. Yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa ihmisiä joilla on näkemystä ja kyky valjastaa kieli sitä näkemystä tuomaan esiin.

 

Matkijanärhi - osa 2

Nälkäpeli-trilogia on erinomaista dystopiakerrontaa. Julma ja poikkeuksellinen tarina kertoo vähän turhankin osuvasti miten kosto ja viha synnyttää itseään ruokkivan kierteen. Vähän turhan 2010-tyylisesti tämäkin kirjatrilogia oli pilkottu neljäksi leffaksi, joista viimeinen osa keskittyy juurikin siihen että mitä tapahtuu kun hyviksetkin ryhtyvät kostoretkelle (juonipaljastus: eihän siinä hyvin käy).

Ennen leffaa kävimme työkavereideni kanssa syömässä ja virkistimme porukalla muistia siitä mihin Matkijanärhen ensimmäinen osa päättyi ja mitä kirjassa tapahtui. Kirjatrilogiassahan Matkijanärhi on mielestäni heikoin teos, joka kärsii liikaa kirjojen mitan määrittävästä osajaosta. Lisäksi kirjojen maailma liikkuu niin paljon Katnissin pään sisällä, että kirjan loppuosassa kerronta muuttuu hyvinkin sekavaksi. Aikaisempien leffojen osalta osasin kuitenkin odottaa, että tämä tarina voisi toimia elokuvassa paremmin. Kirjan muodon pakottama hätäinen lopetus vältettiin neljännellä leffalla ja käsikirjoittajat onnistuivat myös hyvin siirtämään tarinan Katnissin pään ulkopuolelle. Oikeastaan elokuvan ainoa häiritsevä kohtaus oli lopetus, joka meni siirappisen puolelle. Tuossa kohtauksessa olisi pitänyt antaa enemmän ääni vain Katnissin omille ajatuksille. Itse elokuva onnistui kuitenkin siinä missä moni muu kirjasta leffaksi sovitettu ei onnistu. Sen juonta ei juurikaan tarvinnut muokata.

Ja kerrankin tässä voi hyvällä omatunnolla sanoa, että ainakaan toiminnalliset naisroolit eivät leffassa ole kortilla. Toki voidaan keskustella, että onko Katniss aito sankari vai vain olosuhteiden uhri ja kuinka paljon Kattnis itse tekee aktiivisia valintoja vai onko hän pelkkä pelinappula pelinrakentajien pelissä. Itselleni kuitenkin Kattnis on Buffyn ja Uudenkuun Emilian rinnalla lempihahmojani populaarikulttuurissa.

Mutta, joka tapauksessa, menkää katsomaan Matkijanärhi ja lukekaa ne kirjat. Itseasiassa lukekaa ennemmin ne kirjat ja menkää sitten leffaan niin teidän ei tarvitse nolata itseänne toteamalla tietävään ääneen eräässä jousiammuntakohtauksessa, että te niin arvasitte sen. Kun kirjan lukemalla te olisitte tienneet.

Yökylässä

Kun ollaan aikuisia on kalenteri turhan usein täynnä lapsia, töitä, opiskeluja, nyrjähtäneitä nilkkoja, deadlineja ja remontteja. Aivan turhan harvoin kalenteriin saa raivattua tilaa ystäville. Varsinkin jos ystävät on siroteltu neljän kunnan alueelle asumaan. Onneksi aina toisinaan ystävillä on hyviä ideoita. Ne laittavat sähköpostia ja toteavat haluavansa kokata ruokaa koko porukalle. Ja että yöksikin saa jäädä.

Lopputuloksena oli 22 tunnin miniloma irti arjesta. 15 kuppia teetä, pari lasia viiniä, lasagnea, joka vie kielen mennessään ja aamupala johon kuului viittä erilaista juustoa.

Vajaassa vuorokaudessa ehdimme käydä läpi maailmanpolitiikan, energiaratkaisut, kirjasuositukset ja parhaat katsomisen arvoiset sarjat. Juoda pannukaupalla teetä ja vanua sohvalla villasukat jalassa. Mielen lisäksi lomasta kiitti kroppa koska nukuin ystäväni vierasfutonilla. Ei oma sänkykään huono ole, mutta näemmä silti turhan pehmeä.

Vierailu ystävän luokse oli taas hyvä muistutus siitä että turhan usein matka pisteestä toiseen on paljon pidempi kun kuljetaan keskuksesta reunalle. Ilmiö, jonka muistan hyvin ajalta jolloin asuimme vielä Kirkkonummella. Meidän oli olevinaan aina helpompi reissata kavereille kuin kavereiden meille. Toisinaan tekee kuitenkin hyvää pakata itsensä Kampissa bussiin ja körötellä ulos kaupungista. Tämä pitäisi myös muistaa useammin.

Hyvää ystäväputkea sai onneksi vielä jatkaa illallakin kun lapsen kummit kävivät kylässä. Iltapalaksi sai tuoretta leipää ja lasta ei tarvinnut nukuttaa kun toinen urpoili itsensä tilttiin vieraiden kanssa. Kuulemma ei vain voi hillitä itseään kun kummisetä on kylässä, koska on ollut niin kova ikävä. Että taas kerran lapsi on asian ytimessä. Ihmiset tarvitsevat ympärilleen omia ihmisiä. Niitä, joiden ympäröimänä on hyvä olla.

 

Lapsella on oikeus..

Kysyä asioita

Leikkiä

Tulla kohdelluksi kiltisti

Saada ruokaa

Saada tulla syliin halimaan

Omista leluja

Odottaa

Tulla kielletyksi jos tekee jotain vaarallista

Ulkoilla

Ja toisinaan valita äitinsä vaatteet

Ylläoleva listaus on poiminta keskustelusta, jonka kävimme tänään vaeltaessamme päiväkodilta sushia noutamaan. Lasten oikeuksien omaa päivää juhlistimme syömällä sushia ja juustonaksuja sekä katsomalla Liikkuvaa linnaa.

Minulle vanhempana tänään vaikeinta on ollut käsittää sitä miten osa vanhemmista tietentahtoen haluavat polkea lapsiensa oikeuksia. Kun kysyin lapselta mitkä siitä ovat oikeuksia, jotka jokaisella lapsella pitäisi olla, vastasi lapsi suoraan, että jokaisella pitää olla lupa kysyä (no ihan ensimmäiseksi pyysi tarkentamaan mitä oikeudet tarkoittavat). Kun kysyin tarkennusta lapsi lisäsi että jokaisella lapsella pitää olla oikeus kydyä miksi ja miten asiat tapahtuvat. Lapselle tiedonjano on luontaista ja tuntuu käsittämättömältä, että osa vanhemmista oman ideologiansa sokaisemina ovat valmiita estämään lapsilta avoimen tiedonsaannin. Viittaan tässä nyt somessa ja lehdistössä näkyvyyttä saaneeseen äitiin, joka oli kieltämässä lapsensa osallistumisen koulun suvaitsevaiuuskasvatukseen. Erehdyin tämän jälkeen lukemaan keskustelunavauksen tehneen naisen kanssa samanmielisten kirjoittelua ja pakko sanoa, että nyt se usko ihmiskuntaan on melkoisella koetuksella.

Kun jos minulta kysytään niin vanhempana haluaisin että lapseni oikeudet ovat turvallisuuden lisäksi oikeus oppia tästä maailmasta jossa elämme mahdollisimman monelta kantilta. Jos yleissivistys on uhka ihmiskkunnalle niin minä en taida kuulu lainkaan siihen porukkaan.

 

Hän, joka tippuu jaloilleen

Hesarissa oli valtavan mielenkiintoinen kirjoitus nuoresta naisesta, joka oli perheensä ainoa jäsen, joka selvisi hengissä tsunamista ja siitä miten nainen selvisi asiasta eteenpäin. Naisen tarina toimi esittelynä resilienteistä ihmisistä. Resilientti ihminen pärjää stressin ja paineen alaisena keskivertoa paremmin. Osin asia on selitettävissä geenien kautta, mutta asia on myös opittavissa kun opettelee uusia ajatuksia ja toimintamalleja.

Itse tunnistin kuvauksesta isoäitini. Naisen, joka lähti evakkoon kahdesti ja hautasi miehensä lisäksi molemmat lapsensa. En muista kertaakaan isoäitini puhuneen katkerana. Sen sijaan muistan mummon useampaan otteeseen kertoneen, että vaikka kaikki meni niin muistot jäi. Se miten resilientti itse olen on kuitenkin toinen asia. Resilientti ihminen kykenee näkemään asioista positiiviset asiat ja epätoivoisessakin tilanteesssa lähtee sinnikkäästi kulkemaan kohti ratkaisua.

Itse en ole mitenkään päin tyyni ja rauhallinen. Itseasiassa olen pirun herkästi provosoituva, mutta siinä suhteessa olen tunnistan itsessäni resilienssiä, että silloin kun paska lävähtää tuulettimeen on ensimmäinen reaktioni lähteä etsimään ratkaisua. Tiedän olevani ratkaisukeskeisyydessäni äärimmäisyyteen asti rasittava toisinaan, varsinkin jos keskustelukumppani haluaisi rauhassa vatvoa tilannetta, niin minä olen jo googlannut selville miten ruokavaliolla ratkaistaan vatsavaivat tai miten erotilanteessa lapsi voi jäädä hoitoon vanhan asuinkunnan puolelle.

En kuitenkaan allekirjoita Hesarin kommenteissa näkyviä väitteitä siitä, että resilientit ihmiset olisivat tekopirteitä tai että kirjoituksessa väheksytään masentuneita. Toki resilientti ihminen proaktiivisena toimijana on aika lailla masentuneen ihmisen vastakohta, mutta jotenkin tässä kohtaa haluaisin sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Tai no ylipäätään pitäisi päästä siihen, ettei nähdä, että tietyt piirteet ole automaattisesti positiivisia ja toiset negatiivisia. Ja että masennus nyt kuitenkin on sairaus, johon pitäisi saada hoitoa.

Resilienssissä parasta on kuitenkin se, että tämä on asia jota voi oppia. Syksyllä kävin muutovalmennuksessa töideni kautta ja sieltä mukaan tarttui kiitollisuuspäiväkirja. Itse tosin en kiitoksiani kirjoittele, mutta illalla viimeiseksi kiitän kaikesta siitä mikä päivässä kiitoksen ansaitsee. Kasvattajana haluaisin myös miettiä miten pystyisin olemaan lapselleni se turvallinen aikuinen jonka olemassaolo tukee lapsen kasvua resilientiksi. Koska olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että tässä maailmassa, jossa nyt elämme resilientit perivät maan. Nyt jos koskaan tarvitaan sitä jengiä, jotka osaavat poimia ne kultareunukset talteen ja pyrkiä muuttamaan olemassaolevaa tilannetta paremmaksi.

 

Mielikuvamainontaa

Tänään meidän perheemme ruoanvalmistus oli ulkoistettiin yhdellä hotelliin ja kahdella kultaisien kaarten alle. Mäkkäri on vielä tämän viikon jakanut lastenaterioiden kylkiäisenä satukirjoja. Mäkkärin "Anna lapselle kieli"-teemaisena alkanut yhteispohjoismainen kamppis pitää yleensä sisällään ihan mainioita kirjoja (toisin kuin tuossa aikaisemmin tänä vuonna jaossa ollut kirjakamppis). Kahdesta tarjolla olleesta kirjasta lapsi valitsi Helena Brossin ja Christel Rönnsin Eka B -sarjan Yö koulussa -kuvakirjan. Sarja oli minullen uusi tuttavuus, mutta pikainen googlettelu tiesi kertoa, että sarja löytyy useammalta suosituslistalta lukemaan oppineille ja näin yhden iltasatuluvun perusteella ajattelin, että voisi katsoa kirjastosta löytyisikö tarinoita enemmänkin luettavaksi. Lapsikin kuunteli tyytyväisenä tarinan, mutta lopuksi iski harmistus.

Kansikuvan perusteella lapsi oli odottanut nimittäin saavansa jännitystä.

Kannen kuva ei kuitenkaan löytynyt itse tarinasta. Toki sen voisi sijoittaa pätkään jossa kuvattiin lasten koti-ikävää, mutta lapsi oli tulkinnut ilmeet peloksi tai jännitykseksi selvästi huomasi, että lapsi tunsi itsensä lähinnä koijatuksi apinaksi. Ennen silmien sulkeutumista pitikin käydä keskustelua siitä, että voiko aina luottaa siihen mitä paketissa tai kannessa luvataan. Lukijana kyllä tunnistan kuitenkin lapsen fiiliksen. Monikaan asia ei keljuta yhtä pahasti kuin se, että huomaat, että tarjolla olleiden tietojen varassa valittu kirja osoittautuukin joksikin aivan muuksi.

60-sivuinen kirja toimi iltasatukirjana hyvin, koska sanoja aukeamalla ei ollut kuin kolmisenkymmentä ja teksti oli nopealukuista. Vasta lukemaan oppineelle lapselle kirja on varmaankin hyvin passeli, koska tekstin määrä on vaatimaton ja tarina ei uuvuta lukijaansa. Pitääkin tutustua enemmän noihin ekaluokkalaisten lukulistoihin. Sieltä löytyisi varmasti muutenkin kivoja välipalakirjoja iltasaduiksi. Lapsi tykkää kuunneella Muumeja, Risto Räppääjiä, Heinähattua ja Vilttitossua sekä Maukkaa ja Väykkää, mutta pidempien tarinoiden välissä olisi kiva lukea lyhyempiä tarinoita, koska monta pitkää tarinaa putkeen tuntuu väähn puuduttavalta lukijallekin. Puhumattakaan siitä, että näin työreissujen täyttäessä kalenteria olisi jompi kumpi vanhemmista aina kuutamolla siitä mitä reissun aikana tarinassa on tapahtunut.

 

Sotaa ja sateenkaaria

Tänään päiväkotilaisen repusta kaivettiin esiin taas läjä piirustuksia. Ihmishahmoja, ninjoja ja autoratoja kuten kaikkina muinakin päivinä. Tällä kertaa valikoimaa oli kuitenkin kasvatettu vähän hämmentävällä teemalla. Sodalla ja sateenkaarilla.

Suomi ja Japani. Ensimmäinen on ollut tähän asti ainoa jonka lipun lapsi on osannut piirtää. Toiseen otettiin malli päiväkotikaverin Cars-leffoista tutusta autosta.

Kuva on jotenkin hämmentävä ja lapsi ei oikein itsekään osannut kertoa miksi oli piirtänyt sodan sateenkaarineen. Viikonlopun uutisten jälkeen olemme yrittäneet pitää lapsen erossa uutislähetyksistä ja keskusteluista ja uskoisimme onnistuneemme paremmin kuin viime keväisen Alpeilla tapahtuneen lentoturman jälkeen, jolloin ystävällinen taksikuski matkalla lentokentälle avasi keskustelun aiheesta lentopelkoisen lapsen riemuksi (terveisiä vain sille Berliinin lennolle, missä lapsi huusi kurkku suorana, että me pudotaan kun laskeutumistelineet vedettiin ylös).

Jostain se tieto maailmantilasta taitaa kuitenkin tihkua lapsen korviin. Päiväkotikavereilla on kouluikäisiä sisaruksia ja pirun tarkat korvathan noilla lapsilla on. Nyt jotenin vain pitäisi saada nyhdettyö irti lapsesta se, että mitä se aiheesta ajattelee. Ja vielä jotenkin niin, ettei tule itse syöttäneeksi lapselle pelottavia tai liian vaikeita teemoja. Vaikea tässä kuitenkin on miettiä mikä on sopiva tyyli. Omaa lapsuuttani väritti kylmän sodan loppukorinat ja Persianlahden sota ja itse olen lapsena pelännyt sotaa. Kaipa se sodan pelko tänäkin päivänä on aiheellista, mutta se on myös pelko josta ei ole mitään hyötyä jollei aio alkaa prepperiksi.

Joku ilta tällä viikolla taidetaan kuitenkin saduttaa tuo pirustus, jos vaikka pääsisi vähän jyvälle että mistä ihmeestä lapsi on aiheensa ammentanut.

 

DIY: Sohva kuntoon kissan jäljiltä

Meillä asuva nelijalkainen oli yksi yö päättänyt osallistua omalla panoksellaan sisustamiseen ja uhriksi joutui sohvan toinen käsinoja. Tai no oikeastaan sohva paran molemmat käsinojat ovat saaneet vuosien saatossa vähän kyytiä kissalta, mutta yhden yön käsittely piti huolta siitä, että nyt ei enää riittänyt se että vähän kynsisaksi trimmaili irronneita langanpäitä.

Pari viikkoa sitten päätin surfailla netistä vaihtoehtoja, koska en tosiaankaan halua luopua sohvasta ja juuri nyt verhoilukaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, koska viisivuotias sohva on muuten kivassa kunnossa. Lopulta bongasin Pinterestistä idean, jossa oli hyödynnetty vanhja pitsiliinoja ja koska olin näppärästi äidin nurkissa idean saatuani päädyin ottamaan matkaani ennakkoperintöä äidin varastoista (älä huoli veli, näitä riittää kyllä sinullekin ja varmaan seuraaville kolmelle sukupolvelle meidän jälkeenkin). 70-luvun liinat olivat kuitenkin liian yksikokoisia hyvän lopputuloksen saamiseksi, joten eilen mies toi renkaidenvaihtoreissulta mökin kaapissa odottaneita irtotilkkuja joista ei koskaan tullutkaan päiväpeittoa. Laatikosta löytyi vielä näytetilkku sohvan kangasta, jonka nidoin ensin aukon päälle ja sitten vain liinoja kiinnittämään.

Kiinnityksessä käytin niittipyssyä ja neulaa ja lankaa niiltä osin kun kankaa alla ei ollut kovaa pintaa. Lopputuloksesta tuli mielestäni meidän näköinen ja paikkailin symmetriasyistä myös toisen käsinojan pienemmät purkautumat, jolloin laitoin liinojen alle pienen palan mustaa huopakangasta.

Mitään minimalismiahan tämä ei edusta, mutta jos asunnosta puuttuu osa lattialistoista kuuden vuoden asumisen jälkeen, Lundian kirjahyllyssä on kolmea eri väriä ja ruokapöydän tuoleista puolet on kaivettu aikojen saatossa roskiksesta niin eiköhän tälä sovi meidän asuntokme tyyliin kuin nenä päähän. Ja ainahan nuo saa irrotettua jos noihin kyllästyy tai ne menevät huonoksi. Jännityksellä odotan myös mikä on kissan reaktio paikkoihin. Kun mallailin liinoja paikoilleen eläin ainakin katseli minua lähinnö epäuskoinen ilme naamallaan.

 

Ergonominen lapsuus

Mies haki tänään päiväkodista suunnilleen päästä varpaisiin mutaisen pienen miehen. Lastentarhanopettaja pahoitteli mutaista jälkeläistä, oli kuulemma metsäretki ollut vähän märempi mitä oltiin ennakoitu. Mietittiin miehen kanssa, että ennemmin me haetaan päiväkodin pihalta punaposkinen, kirkassilmäinen lapsi jolla on hyvä fiilis kuin harmaakasvoinen koko päivän sisällä olleen kiukkupyllyn.

Se on vain mutaa ja kyllä se tuosta pesussa lähtee. Ja jos ei lähde niin ei sekään niin vaarallista ole.

Pidän lapseni päiväkotiryhmän opettajan tyylissä siitä, että vaikka missään virallisessa metsäpäiväkodissa ei ollakaan viettää porukka mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Ja nimenomaan kulkien siellä metsässä, ei pelkillä valmiilla ulkoilureiteillä. Vaihtelevassa maastossa kulkeminen on parasta kasvavassa iässä olevan lapsen fysiikalle ja oikeasti harmittaa jo ajatuskin siitä, että viimeistään kahden vuoden päästä lapsi joutuu istumaan päivästään jo paljon merkittävämpiä aikoja.

Tuosta istumisesta saadaankin aasinsilta siihen aiheeseen, joka aamulla päiväkodilta junalla kulkiessani tuli mieleen (tosin silta taisi tässä olla niin onneton, että aasiparka on varmasti veden varassa). Mutta siis aiheeseen. Minä nimittäin haluaisin kirjoittaa lapsen ergonomiasta.

Ergonomia on minulle itselleni tärkeässä roolissa, koska silloin kun hyviä selkärankoja jaettiin minä olin jonottamassa toista annosta reisien ympärystä. Muistan ensimmäisen kerran jo ala-asteikäisenä tunteeni, että selkäni on kipeä. Iltapäivisin koulun jälken lapaluiden välissä tuntui poltavaa kipua ja pari kertaa kun turhan vauhdikkaasti kääntelin päätäni sain niskan lihakset niin pahaan kramppiin että tarvitsin vanhempien apua. Toki minulla on selässä rakenteellista häikkää. Siinä missä muiden rangat tekee nätin s-mutkan, mun sekäni näyttää päällään seisovalta kysymysmerkiltä. Vika ei ole kuitenkaan mitenkään poikkeuksellinen ja helpostihan se terveempikin selkä ottaa itseensä jos sitä väärin käytetään.

Aamulla tämä aihe tuli mieleeni tosiaan kun olin kävelemässä junalle. Edessäni viipotti menemään varmaankin ekaluokkalainen poika, jonka reppu oli aivan onneton. Se oli ensinnäkin liian suuri lapselle ja täysin väärän mallinen kannettavaksi kapeilla harteilla. Toki voi olla, että tuo oli ainoa reppu mihin perheellä oli varaa, mutta lisäksi repun säädöt olivat päin honkia. Kiristämällä hinoja olisi repun kantamisesta tehty lapselle paljon helpompaa sen asemasta, että nyt tuntui, että reppu vei lasta.

Tässä kohtaa osotan myös syyttävän sormeni reppujen valmistajia kohtaan. Yllättävän harvasta lasten koulurepuksi mainostetusta viritelmätä esim. löytyy rintaremmiä, joka merkittävästi vaikuttaa kantamisen miellyttävyyteen. Vanhempien taas pitäisi säätää hihnat ja muistaa katsoa niitä säännöllisesti, koska käyttö voi hihnoja löysyttää ja eripaksuiset takit vaikuttaa asiaan.

Toinen vastaava kohtaaminen tapahtui kahvilassa hiljattain. Viereiseen pöytään saapui kaksi lasta vanhempineen, joista nuoremmalle haettiin syöttötuoli. Vanhempi, arvioilta nelivuotias lapsi olisi halunnut itselleen juniortuolin, jonka vanhemmat lapselta kielsivät. Isot lapset kuulemma eivät käytä vauvojen tuoleja. Tuossa kohtaa kiitin, että oma lapseni keskittyi sillä hetkellä johonkin muuhun, koska meillä tuo viisivuotias käyttää edelleen tyytyväisenä omaa vauvojen tuoliaan eli Stokken juniortuolia.

Toki lapsi pärjää tavallisessakin tuolissa, mutta ei se ergonomista ole. On hieman eri asia syödä pöydän ääressä jossa hätinä saa leukansa pöytälevyn yläpuolelle kun taas sopivassa juniortuolissa lapsi voi istua ryhdikkäästi ja kurottelematta. Vähän sama ongelma tulee helposti esiin myös päiväkodissa ja kouluissa joissa lapsia istutetaan pöytien ääressä. Pöytien ja pulpettien koot arvotaan varmaankin jonkun keskipituuden mukaan, mutta ei se auta sitä porukan pienintä jonka jalat heiluvat ilmassa pulpetissa istuessa tai sitä hujoppia, joka viikkaa itsensä joka tunti liian pieneen pulpettiin.

Toki monessa koulussa on etsitty vaihtelevia työskentelymuotoja perinteisen pulpettityön rinnalle tai tilalle, mutta fakta on se, että nämä lapset joutuvat vielä istumaan pitkiä päiviä täysin väärän kokoisissa tuoleissa ja sen päälle roudaamaan huonosti istuvia reppuja perässään. Eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki tuo tehdään vielä kengissä, jotka notkeudeltaan vastaavat lähinnä hollannikkaita.

Omalla tavallaan on tylsää myös se, ettei näistä asioista juurikaan puhuta. Lisäisin mielelläni lasten ergonomian mediakasvatuksen rinnalla niihin asioihin joista MLL voisi tuottaa neuvoloille jaettavia lippulappusia. Näillä lapsilla on vielä koko elämä edessä joten olisi ihanaa jos jo lapsuudesta tulisi luontevaksi osaksi mahdollisimman ergonominen tapa toimia.

 

Kohtalo

Vuosi sitten syksyllä ostin pokkarina Hugh Howeyn Siilon ja pyysin samantien toista osaa Siirrosta joululahjaksi. Nyt trilogia on saanut päätöksensä ja sain vihdoin uppouduttua Kirjamessuilta ostamaani Kohtaloon.

Trilogia kertoo eräänlaisen dystopiakertomuksen. Toisin kuin tällä hetkellä isossa kuvassa tässä keskushenkilöt olivat virkistävästi aikuisia ja tarinaa voi kuvata lähinnä klaustrofobiseksi. Tosin klaustrofobia oli annosteltu sopivissa annoksissa joten kaltaiseni elävältä hautaamista enemmän kuin mitään muuta pelkäävä nynnykin pystyi tarinan hyvin lukea.

Trilogian aikajana on mielenkiintoinen ja sen vahvin osa on mielestäni tarinan ensimmäinen osa, Siilo, joka käynnistää trilogian suuren tarinan kaaren. Pidän päähenkilöistäni auktoriteetteja kyseenalaistavana ja tässä sitä on tarjolla kunnolla. Siirros hyppää ajassa reilusti taaksepäin ja dystopialle poikkeuksellisesti tutustuttaa siihen maailmaan joka oli ennen siiloja kuljettaen tarinan takaisin siihen pisteeseen mihin Siilo jäi. Kohtalon kohtaloksi jäikin sitten niputtaa tarina pakettiin. Trilogioiden kolmansilla osilla tuppaa olemaan usein se ongelma, että siinä kohtaa tarina jää ennalta päätetyn muodon vangiksi ja tuntuu, että kirjoittaja joutuu tekemään liikaa kompromisseja jotta tarina saadaan paketoitua.

Kohtalo onnistui hyvin solmimaan tarinoita kiinni. Kirjassa tapahtuu paljon ja kertojanäkäkulma vaihtuu useanpaan otteeseen. Luin kirjan suurelta osin junassa eilisen ja tämän päivän työmatkoilla ja mietinkin, että jäikö minulta jotain huomaamatta tarinassa, koska nyt jälkikäteen minulla on vähän sellainen epämiellyttävä mitens tässä nyt näin kävi -fiilis. Melkein tekisi mieli lukea kirjasarja kokonaan läpi, koska veikkaan, että tarinasta tuolloin tulisi eheämpi kokonaisuus. Joka tapauksessa suosittelen ehdottomasti tarttumaan sarjaan, jos dystopia kiinnostaa. Varsinkin Siilo on erinomaisesti kirjoitettu teos.

 

DIY: Revontulimusteläikät

Isänpäiväkortin kotiuduttua päiväkodista lapsi alkoi puhua, että haluaisi testata samaa tekniikkaa myös kotona. Tykötarpeiksi tarvittiin taitettavia korttipohjia, maalia ja juomapilli.

Ensin pursotettiin, sitten puhallettiin pillillä maaliläikkiä ja lätkäistiin kortti kahtia. Lopputuloksesta voi sitten kukin löytää sen mitä oma alitajunta eniten kertoo. Me löydettiin pojan kanssa tuosa versiosta kiinalaisia lohikäärmeitä. Ja koska meillä asuu melkoinen sarjataiteilija niin näitähän tehtii sitten koko korttipohjavaraston verran. Eli onnea vaan kaikille, jotka kutsuvat meidät lähiaikoina juhliin, tiedätte jo nyt mitä saatte kortiksi. Kiinalaisten lohikäärmeiden lisäksi tarjolla on perinteisempää perhosteemaa ja aina yhtä pirteitä korppikotkia.

Maaleina käytimme Ikeasta ostamiamme pursotettavia maaleja, jotka ovat osoittautuneet mahtavaksi askartelumaaliksi. Kannattaa tsekata löytyisikö niitä vieläkin. Hinta-laatusuhde on loistava ja maalit ovat todella riittoisia ja niissä on kivasti pigmenttiä.

Seuraavaksi sitten pitääkin suunnata korttipohjakaupoille. Tai ensin ehkä olisi syytä tehdä inventaario askartelukaappeihin. Veikkaan, että varsinkin isomman kaapin uumenista voi ties mitä aarteita. Tuossa yksi päivä löysin sieltä ainakin magneettinappeja eli korttien vastaanottajat voivat valmistautua myös saamaan lahjaksi magneetteja.

 

Versoaako lastenhuoneesta nero?

Tänään pitää kääntää telkkari kakkosella lapsen mentyä nukkumaan ja katsoa Maria Hintikka Live. Aiheena on jo ennakkoon blogeissa näkyvyyttä kerännyt "Näin kasvatat lapsesta neron" ja ääneen pääsee myös Leluteekin Emilia, jonka filosofiakahvilat ovat lapsen top 3 harrastuslistalla muskarin ja arkkitehtikoulun kanssa.

Äkkiseltään voisi siis ajatella, että meillä tosiaankin on miehen kanssa pyrkimys kasvattaa lapsestamme nero tai ainakin muuten vain vähän parempi kansalainen, mutta en minä nyt oikein tiedä. Lapsen harrastukset ovat pitkälti valikoituneet lapsen omien kiinnostuksenkohteiden perusteella. Toki me vanhemmat olemme lähtökohtaisesti yrittäneet tarjota niitä juttuja joista itse ollaan pidetty, mutta aika pienestä näki, että esimerkiksi kuvataide on lapselle luontainen ilmaisukeino ja minä vahvojen käsityöperinteen suvusta ponnistavana tykkään tuhtata lapsen kanssa tuollaisia juttuja.

Musiikki taas harrastuksena minusta menee yleissivistykseen. Työssäni koulutan aikuisia omien vahvuuksien tunnistamisessa ja kiitos perus- ja kansakoulun meillä näyttäisi olevan melkoinen lauma ihmisiä joilla on vankka rajoittava uskomus siitä etteivät he osaa laulaa tai soittaa. Itse en haluaisi lapseni liittyvän näiden ihmisten sankkaan joukkoon. Toki on luontaista musikaalista lahjakkuutta, mutta väittäisin että vähemmän löytyy täyttä luontaista musiikillista kyvyttömyyttä. Nämäkin ovat asioita, joita voi oppia ja rytmitajun kehittämisestä on hyötyä monella muullakin saralla. Lapsi itse tykkää rokkimuskaristaan ja haaveilee koululaisena käyvänsä kitaratunneilla.

Filosofiakahvilaan menimme tutustumaan oikeastaan puhtaasta uteliaisuudesta. Konsepti kuulosti minusta mahtavalta, koska juttu kuulosti siltä ettei siinä ainakaan aliarvoida lasten älykkyyttä. Ja vähän kieli poskessa todettiin, että varmistetaan lapselle ainakin hyvät edellytykset pariutumismarkkinoilla kun harvemmin ne kitaraasoittavat jotain ajatuksia suustaan ulos saavat tyypit tässä maailmassa yksin jäävät. Harrastus kuitenkin kolahti lapseen ja hitaasti lämpiävä jälkeläinen löysi monessa suhteessa oman äänensä.

Harrastuksista kuitenkin tavallaan kaikki ovat sellaisia, että vaikka emme niissä kävisi, niin tavalla tai toisella ne olisivat läsnä arjessa ja niin sen näiden lasten kohdalla pitäisi mennä. Meillä nimittäin tämä neroksi kasvattaminen tyssää siihen, että enimmäkseen me teemme asioita, jotka ovat meistä kivoja. Me luemme, askartelemme ja käymme paikoissa, jotka kiinnostavat koko perhettä.

Me pelataan aika paljon, luetaan päivittäin ja sitten ihan vain jutellaan ja ihmetellään. Mutta yksi asia mitä me emme missään nimessä tee, on opeta lasta lukemaan. Kyllä se lapsi viimeistään koulussa oppii ja jos on herkkyyskausi aikaisemmin niin sitten oppii itsestään ja kyllä lapsessa selvästi tunnistaa herkkyyskausia tämäkin suhteen. Toki me lapsen kanssa käymme läpi kirjainleikkejä ja -pelejä. Ihan vain jo puheterapiassa saatujen harjoitusten vuoksi. Lapsi tykkää myös tutkia vanhaa aapistani ja pelaa mielellään esim. Ekapeliä. En vain jotenkin usko, että lapsen aikainen lukemaan oppiminen olisi tae mistään suuremmasta älykkyydestä. Älykkyys on niin paljon muutakin ja lapsen saadessa toteuttaa itseään se luontainen uteliaisuus innostaa oppimaan. Ja toisaalta itseriittoisesti todettuna niin kyllä minä tiedän, että lapseni ainakin jollain mittareilla mitattuna on älykäs. Se ei ehkä ole sosiaalisesti taitavin tyyppi, mutta tietää jo nyt enemmän meribiologiasta kuin suurin osa tuntemistaan aikuisista ihmisistä.

Myöskin taas työni kautta olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan parasta olisi jos lapsensa voisi kasvattaa ameebaksi. Koska elämässä nyt vaan helpoimmalla pääsee ne jotka osaavat muokautua ja muuttua. Olisihan se komeaa jos lapsi löytäisi ratkaisun nälänhätään, mutta tässä ja nyt kuitekin koen jotenkin tärkemmäksi, että lapsesta tulisi luova ongelmanratkaisija.

Tämä kirjoitus ei valmistunut ennen lähetyksen alkua, koska onnistuin iltapesuajasta käyttämään ison siivun haaveiluun, mutta tässä lähetystä kuunnellessa on voinut todeta että eipä tuo keskustelu omaa ajatteluani ole muuttanut. Minun makuuni Nordinin Maria on vähän turhan hörhö, mutta en oikein pidä Jennyn lapsiaan vähättelevästä asenteesta. Parhaiten minuun kolahti Emilian kommenttipuheenvuoro. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden oppia ajattelemaan paremmin. Ja itse jotenkin ajattelen sen ajattelun yksi suurimpia esteitä ovat vanhemmat. Olivat he sitten niitä tiikerivanhempia tai väliinpitämättömiä. Molemmilta kun tuppaa helposti jäämään huomioimatta se mistä lapsi on itse aidosti kiinnostunut. Eiköhän sen neron tai vähemmän neron kasvattaminen onnistu helpoiten kun on läsnä ja kuuntelee.

 

Varmassa tallessa

Kävimme tänään Ikeassa ja ostin kaksi kehystä. Toiseen ajattelin pistää lapsen vauvakuvan ja toiseen hääkuvan. Eihän vauvavuodesta aikaa ole kuin viisi ja häistä kahdeksan vuotta. Että mitä sitä turhaa hötkyilemään. Ilmeisesti toisinaan kuitenkin sietäisi hötkyillä. Saattoi nimittäin käydä, että ne kuvat ovat jossain harvinaisen hyvässä tallessa. Tai vaihtoehtoisesti kokonaan kadonneet.

Jos muistatte meidän surullisen kuuluisan vaatekaapin, josta epäilen löytyvän reitin Narniaan, niin ette varmaan ylläty jos kerron, että kaapilla on sukulaissieluinen lipasto, joka on niellyt sisälleen muun muassa maailmankaikkeuden, maailman ja kaiken sekä hyvin todennäköisesti myös liitonarkin. Optimistisena iskin kuitenkin alalaatikon valokuvien kimppuun ja löysinkin hääkuvan.

Sinäänsä vaan huonompi juttu, että kuva ei tosiaankaan ole meidän häistämme. Sulhasen hiustyylin perusteella veikkaisin että kuvassa juhlitaan mummoni enon häitä ja että kuva on otettu kutakuinkin 70 vuotta ennen meidän häitämme, koska kuvassa on mummoni lisäksi myös äijäni.

Omista häistämme en tosin löytänyt yhtään järkevää kuvaa. Onneksi kuvat ovat digitaalisessa muodossa eli saadaan kyllä tarvittaessa aina uusia kuvia, mutta pojan vauvakuvien kohtalo harmittaa. Meillä on tallella kuvasarjasta yksi kuva, mutta muut kuvat ovat kadonneet mystisesti. Sinäänsä on se yksikin enemmän kuin ei yhtään, mutta nuo olivat jotenkin tosi suloisia kuvia. Ja myös ainoat pojasta koskaan kuvaajan ottamat kuvat, jotka ovat onnistuneet. Päiväkotikuvauksesta kun ollaan lähinnä saatu valita kuvat sen perusteella, että haluammeko ilmeen kertovan enemmän haistattelevasta teiniangstista taaperolla vai siitä, että lapsi kanavoi potkimalla alistettua koiraa...

 

Kaapin perältä kaivettua

Tästä tunnustuksesta ei varmaan jaeta vuoden lapsiperhe palkintoja, mutta eilen kun tulimme lapsen kanssa kotiin Turusta jääkaapissa odotti lähinnä valo ja vihanneslokerossa muutama onneton juures ja yksi sipuli. Arvoin pitäisikö jaksaa vääntäytyä lapsen kanssa ruokakauppaan, mutta lopulta laiskuus voitti.

Viisi pottua, kolme porkkanaa ja sipuli saivat kavereikseen linssejä ja tuorejuuston jämät ja puoli tuntia myöhemmin pöytään kannettiin sosekeittoa.

Sosekeitton on siitä metka ruoka, että lapsi päätyy syömään siinä tyytyväinä paljon sellaisia ruokia, joihin se ei koskisi muuten pitkällä tikullakaan. Kuvassa näkyvistä ruokalajeista keitettynä uppoaisi peruna ja raakana porkkana. Keitettynä ja soseutettuja uppoaa kuitenkin kaikki ja päälle vielä kehutaan hyvää makua. Tavallaan ymmärrän lasta. Aina ei auta vaikka maku olisi hyvä jos koostumus ei istu. En pidä itseäni järin erityisherkkänä, mutta tuon piirteen tunnistan hyvin erityisherkkyydelle ominaisista piirteistä puhuttaessa. Esimerkiksi silakkapihvit ovat asia, jotka toimivat minulla vain teorian tasolla. Pidän niin mausta ja hajusta, mutten saa niitä nieltyä. Vaikka miten yritän niin en vain saa kalapalaa alas kurkustani. Eli sinäänsä en yhtään ihmettele ettei keitetty sipuli kuulosta lapsen mielestä suuhun sopivalta.

Me vanhemmat tosin nyt otetaan kaikki ilo irti sosekeitoista ja ängetään niihin kaikkia muuten epäilyttävien kastiin kuuluvia kasviksia. Ainakin maut tulevat tutuksi ja samalla voi myös hyödyntää sesongin raaka-aineita. Mutageenisoppa katoaa iloisesti suuhun vaikka väri tuleekin parjatuista parsakaaleista ja seuraavaksi ajattelin kokeilla onneani punajuuren kanssa. Pitää vain miettiä mitä muuta soppaan tungetaan, jotta saadaan toimiva makukokonaisuus aikaan.

 

Kortti isänpäiväksi

Rasti seinään. Ollaan vasta tiistaissa, mutta isoisäosaston isänpäiväkortit ovat askarreltuna ja roikkuvat mageneeteilla jääkaapin oveen kiinnitettynä kuivumassa.

Lapsen oman isän eli mieheni lahjomisen suhteen luotan päiväkodin väen ponnistuksiin, mutta isoisäosaston korteissa päätin avittaa vaikka kumpikaan isoisistä ei minun isäni olekaan. Kortit tehtiin siis lapsen vaarille ja papalle eli mieheni isälle ja isäpuolelle, joista kumpikaan ei minulle ole reilun kymmenen vuoden aikana muodostunut järin läheiseksi, mutta ehkäpä tässä nyt sitten ollaan meidän perheen metatyön äärellä, koska vahvasti epäilen, että muuten sunnuntaina hypättäisiin junan kyytiin tyhjin käsin, jos en olisi korttiaskarteluihin lasta agitoinut.

Kortti-ideaa lähdettiin etsimään Pinterestistä. Lapsi on jo aika kokenut ideoiden selaaja varsinkin synttärien alla suunnittelu oli lähteä lapasesta täysin. Tällä kertaa lapsi lukitsi aika nopeasti ajatuksen kuumailmapallosta ja parin eri version pohjalta lähdettiin tätä toteuttamaan. Korttia oli kiva askarrella lapsen kanssa, koska eri vaiheet tarjosivat lapselle paljon tekemistä. Pilvet lapsi piirsi valkoisella vahaliidulla (kaikki kunnia minun ekaluokalla saamille Caran D'acheille, joilla edelleen piirtää hyvin), pallo tehtiin leikkaamalla leikkurilla kolme eriväristä ympyrää ja liimaamalla ne toisiinsa ja korit lapsi piirsi ja leikkasi itse Ikean softiksen tapaisesta. Yksityiskohdat lapsi lisäsi vielä lopulta tussilla ja kerrankin hyvin kriittisesti omiin kädenjälkiinsä suhtautuva lapsi oli tyytyväinen lopputulokseen. Vasemmanpuoleinen lähtee postin kyydillä kohti pappaa eli mieheni isäpuolta ja oikeanpuoleinen reissaa sunnuntaina junalla Turkuun appiukon isänpäiväpäivälliselle.

Ei ehkä perinteisin isänpäiväkortti, mutta itse en jotenkin lämpene hyvin stereotyyppisille korteille eli juuri kaikille kravaateille ja moottoriajoneuvoille. Ideakuvista löytyi myös käsittämätön määrä erilaisia kännykkää tai tablettia varioivia kortteja. Jotenkin noita kortti-ideoita selatessa tuli taas hyvin selväksi miten kapea se maailmanetuoikeutetuimman yksilön eli valkoisen länsimaisen heteromiehen sallittu vaihteluväli onkaan. Me olemme onneksi päiväkodista saaneet tähän asti ainakin kortteja, joissa ei isää ole asetettu kraka kaulassa, kännykkä kourassa autoa ajavaksi yksilöksi. Toivottavasti sama linjaa jatkuu tänäkin vuonna.

 

Marras

Mitään varsinaista syyslomaa en ehtinyt pitää, mutta tällä kertaa yritimme iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Minä lähdin työmatkalle ja otin lapsen matkaan mukaan.

Normaalilla Sokoshotellikeikauksella tuo ei onnistu, mutta Turussa on helppo yhdistää työ ja perhe.

Minisyyslomaan on kuulunut kerkijuhlia kaveriporukalla, Turun Linnaa, kävelyä jokirannassa ja laajennettua perhettä. Tämän päivän perusteella myös näytti kovasti siltä, että nyt tosiaan olikin viimeiset hetket syyslomailulle. Ilmassa oli jotenkin todella vahva marraskuun tunnelma ja huomaan, että marraskuista on minulle tulossa kovaa vauhtia vuoden ikävintä aikaa. Tasainen harmaus, turboahdetut kalenterit ja jotenkin täysin päälaellaan oleva unirytmi jotenkin viimeistelevät tämän ajan surkeuden. Onneksi nyt saatiin kuu polkaistua käyntiin toisissa ympyröissä. Tauko arjesta taisi tehdä hyvää sekä minulle että pojalle.

Huomenna kuitenkin minulla on lomat lomailtuna ja teen itselleni työpisteen kirjastoon lapsen jäädessä mummin kanssa notkumaan. Koti ja normaalit arkikuviot sitten kutsuvatkin keskiviikoksi, joten otetaan nyt ilo irti vielä näistä hetkistä.