Olen tässä pyöritellyt viimeisen vuoden aikana ajatusta onnellisuudesta. Yllätyksekseni huomaisin, että olen suorastaan naurettavan onnellinen ja tyytyväinen elämässäni. Minulle on ihana lapsi, toimiva parisuhde, motivoiva työ, mainio lapsuudenperhe, kodilta tuntuva koti ja innostavia kiinostuksen kohteita. Tuo havainto oli oikeastaan aika yllättävä, koska minä en ole ollut mitenkään miellyttävä persoona. Olen helposti kateellinen, kyynistyn herkästi, minulla on komplekseja ulkonäköni suhteen, olen itsekäs, hemmoteltu ja no, rehellisesti sanottuna laiska vaikka tänä päivänä olisikin korrektimpaa puhua ryhtymisrajoitteisesta ihmisestä.
Uuden elämäni ensimmäinen päivä oli vuosi sitten keväällä, vapun aaton aatto. Tallinnalainen hotelli ja sen kylpyläosasto. Kiskoin uikkarit niskaan ja keskityin pitämään liukkaalla kaakelilla vilkkaan taaperon pystyssä. Myöhemmin hotellihuoneessa kun käperryimme kainalokkain katsomaan Uutishuonetta tajusin, että koko uimareissun aikana en keskittynyt kertaakaan miettimään vyötäröllä olevaa makkaraa, reisien selluliittiä tai sitä onko takapuoleni minkä kokoinen. Pikku hiljaa aloin tajuta, että mitä vähemmän käytän aikaa vartaloni inhoamiseen sitä todennäköisemmin minulla riittää energiaa siihen, että voin muilla elämäntavoilla varmistaa sen, että elo ja olo tuntuu hyvältä. Lopulta huomasin, että 30 kiloa painavampana olen lopulta paljon tyytyväisempi itseeni kuin mitä olin siinä kohtaa kun näytin siltä, että voisin livahdella oven saranapuolelta.
Toinen avartava hetki oli se kun puhuimme ystäväperheidemme kanssa unelmien kodistamme ja huomasimme, että meillä ei ole mikään kiire mihinkään. Toki jos rahaa olisi pohjattomasti niin asuisimme väljemmin, mutta 50-luvun kerrostalo ja sen järkevät neliöt on meillä sellainen, jota me voimme kutsua kodiksi. Me olemme tyytyväisiä siihen mitä meillä on ja ennen kaikkea minä olen oppinut tajuamaan, että voin olla tyytyväinen tähän keskinkertaiseen kerrostalokotiin koska se tarjoaa minulle sen mitä haluan sillä riskillä ja panostuksella jolla siihen olen valmis sitoutumaan. Aloin muutenkin hahmottaa, että enemmän ei automaattisesti ole enemmän vaan joskus on parempi tyytyä siihen mitä on tarjolla. Usein löysimme ystäväni kanssa toistelemasta viisautta siitä, että ollaan onnellisia siitä mitä on ja että elämä menee muuten helposti ohitse jos odottaa aikaa parempaa.
Sinäänsähän onnellisuuden tavoittelu sopii kaltaiselleni itskeskeiselle kusipäälle kuin nenä päähän. Tässähän nyt voin keskittyä paapomaan sitä ihmistä kenen ympärillä maailma minun mielestäni pyörii eli itseäni. Äitiys on kuitenkin tässä suhteessa tehnyt minusta paremman ihmisen, koska olen tullut laajentaneeni etupiiriäni myös jälkeläiseeni. Toisaalta mitä tyytyväisempi ja tasapainoisempi olo minulla on elämäni ja olemiseni suhteen niin sitä harvemmin huomaan itsekkyyteni olevan sitä haitallisinta muotoa ja toisaalta olen myös oppinut, että joskus on tärkeää olla itsekäs niiden asioiden suhteen, jotka aidosti ovat tärkeitä, etenkin koska ne tärkeät asiat ovat vielä sellaisia, että niiden arvoa ei voida mitata rahassa.
Nyt työmatkalla olen lueskellut The Happiness Projectia ja tuntuu, että nyökyttelen koko ajan kirjaa lukiessani, että näinhän tämän asian kuuluu mennä. Ihminen voi kasvaa henkisesti ja aion myös itse onnistua tulemaan vähän siedettävämmäksi ihmiseksi vielä jatkossakin. Elämässäni on edelleen taakkaa josta pitää päästä eroon ennen kuin pääsen projektissa eteenpäin. Osa on ihan konkreettisia, kierrätän meille tarpettommaksi muuttuneita asioita, pidän ostospaaston, mietin uusiksi tiettyjä kotimme toimintoja. Osa on sitten enemmän henkisen puolen juttuja, vähennän sosiaalipornoa, opettelen uusia elämänhallintataitoia ja kokeilen positiivisen ajattelun kautta kääntyä pois kyynisyydestä. Niin ja sitten on myös fyysinen puoli, työstän hoitotasapainon löytymistä saamaani astmadiagnoosiin, muistan liikkua enemmän ja nukkua pidempiä yöunia. Aikaa annan itselleni vuoden loppuun ja sitten pidän uuden väliarvoinnin ja katson mihin suuntaan projektia suuntaan. Työsarkaa olisi kuitenkin aika paljon tämänkin jälkeen tiedossa. Yritän vain olla armollinen itselleni, no, koska olen niin laiska. Pienillä askelilla on helpompi onnistua, tällä aikataululla kun on myös mahdollista maata sohvallakin filttiin kääriytyneenä. Uskon kuitenkin, että näin uuden kasvukauden kunniaksi minullakin on mahdollisuutta kasvaa. Nyt pääsin jo vuodessa valtavasti eteenpäin jo ihan huomaamattani.
