Eilen lapsi joutui taas toteamaan, että jotain kasvua on tapahtunut.
Prisman autokärryssä otti pää kiinni kattoon.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin mitens nyt suu pannaan. Autokärry on ollut kohtalaisen tehokas tapa pitää tuo jätkä poissa pahanteosta ostosreissuilla. Nyt kun ne sitten ovat pois laskuista niin tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että meidän pitää vihdoin keskittyä kasvattamaan tuota lastamme kauppakäyntienkin osalta eikä vain tyytyä sitomaan sitä ostoskärryjen sikaosastolle?
Seljan tyttöihin näytän ensimmäiseen kirjaan kirjoitetun omistukirjoituksen perusteella tutustuneeni vuonna 1992. Sain uusintapainoksen kirjasta äitini serkulta joululahjaksi ja sarjan kolmannen osan löysinkin äitini hyllystä. Lapsuudenkotini lähikirjaston jouduttua laman kourissa supistuslistalle kannoin poistomyynnistä puuttuvat kaksi seljaa sekä myös vinon pinon Rauha S. Virtasen muuta tuotantoa. Tykkäsin jo teininä kovasti Seljojen jälkeen kirjoitetuista 70-luvun opiskelijapolitiikkaa käsittelevistä kirjoista. Näin 20 vuotta myöhemmin saatan kyllä huomata, että kirjojen vaikutus jäi elämään. Tuskinpa ilman noita kirjoja olisin kymmenen vuotta sitten päätynyt opiskelijapolitiikkaan mukaan ilman sitä siementä, joka näiden kirjojen myötä kylvettiin itämään.
Tänään lapsen torkkuessa mahani päällä taudinrippeitä pois tartuin kuitenkin jälleen kerran Seljan perheeseen. Kolme ekaa osaa sain luettua miehen päivän aikana ja eiköhän se Tuntematon Seljakin uppoa samoilla lämmöillä ja sitten voinkin kääntyä kahden jälkikäteenjulkaistun, huomattavasti poliittisemman, teoksen eli Seljalta maailman ääriin sekä Seljan Lumi ja Tuli pariin.
Tuosta sitten saakin hyvän aasinsillan Chileen. Seuraava nostalgiamatka voisi uloittua kirjaston Allende-hyllyyn. Häpeäkseni minun hyllystäni kun ei Henkien taloa, Rakkautta ja varjoa tai Eva Lunaa löydy. Noitakaan en ole lukenut varmaan 15 vuoteen, mutta ehkä aika olisi niillekin kypsä. Ehkä sitten taas voisi harkita jotain uudenpaakin tuotantoa. Tai sitten vaan notkun näiden hyväksihavaittujen vanhojen tuttujen seurassa.
Tuntuu jotenkin absurdilta, että kotona lämpömittari näytti viittä astetta kun vuorokautta aikaisemmin lämpötila oli 20 astetta korkeammalla. Jenkeissähän tästä saataisiin elokuva Day after tomorrown hengessä. Suomessa tätä vaan taidetaan kutsua kevääksi. Ja tunnettu tosiasiahan on se kevätsäähän ei voi luottaa. Ei ainakaan jos on mummoja uskominen.
Kelien muuttuminen osui huonoon saumaan paitsi työmatkapyöräilyjeni niin myös päiväkodin keväjuhlien suhteen. Juhlat järjestettiin pihalla ja kun varttia vaille neljä poljin uitettuna rottana kotipihaan valui päiväkodin pihalta yhtä uitettua väkeä. Ome perhe tosin löytyi kuivana kotitiloista. Meillä nimittäin yöllä ei kärsitty lämpötilan laskusta vaan päinvastaisesti sängystä löytyi aamuviideltä pieni mies, jonka ruumiinlämpö huiteli 39 asteessa. Nyt sitten alkoi minulla pitkä viikonloppu etukäteen kun huomenna jäädään pojan kanssa kotiin pitämään sadetta. Mies vielä tekee koko loppuviikon töitä, joten pitänee keksiä jotain ohjelmaa näihin kotipäiviin. Muuten kiipeilen pitkin seiniä jos ohjelmassa on jälleen kerran Oktonauttien tuijottamista...
Ei tosin pitäisi tästä asiasta varmaankaan valittaa. Yleensä lastenvaatteet tuppaavat olemaan aika kertakäyttökamaa tai ainakin yhden sesongin ihmeitä. Toista se on shortsien kanssa. Ainakin meidän perheessä.
Että kiitos vaan Lindexin shortsit kokoa 92 cm. Aloitamme teidän kanssanne jo menestyksekkäästi kolmannen kesämme. Ja kun nämä ei edes ole ainoat. Näiden pöksyjen lisäksi kaapista löytyy kahdet muutkin koon 92 shortsit ja yhdet koon 92 shortseiksi muutettavat housut, jotka ovat edelleen käyttökelpoiset.
Siis ihan absurdin mittaisethan nuo pökät olivat silloin kesällä 2012, mutta vähän minä nyt kyseenalaistan tuon kaavoituksen. Toki noissa vielä oli vaipalle tilaa eli se selittää varmasti osakseen väljyyden, mutta kyllä minusta on vähän koomista, että kokoa 110 ja housuissa yleisesti kokoa 116 käyttävä lapsi tyytyväisenä käyttää koon 92 shortseja. Tosin kerrankin päästään lastenvaatteissa halvalla... Enää vaan täytyy sitten arpoa, että jahka nuo jäävät ensi kesänä pieneksi niin mitä kokoa me sitten ostetaan. 98 vai 104...
Meidän pelastuksemme on kuitenkin taloyhtiön ihana piha, jonne voi paeta kuumuutta isojen puiden katveeseen. Tänäänkin siellä puiden katveessa kelpasi istua kahvilla. Varsinkin kun sain työkaverilta ison nipun raparperiä.
Illan tullen oli kuitenkin syytä vetäytyä sisälle ja nostaa lämmön aiheuttaman hikoilun lisäksi hikeä pintaan penkkiurheilun merkeissä. Tosin taidan tästä ensin singahtaa kastelemaan hiukset ja keskittyä vasta sitten kannustamaan Real Madridia voittoon.
Tämän vuoden puolella useampikin ihminen tuttavapiirissäni on hurahtanut chian siemeniin. Siemeniä ja nestettä sekottamalla saa aikaan geelimäisen seoksen, jota kai voisi vedellä ihan sellaisenaankin, mutta joka toimii ainakin erinomaisena smoothien pohjana.
Epäilyttävältähän tuo näyttää ja ainakin soijamaitoon sekoitettuna ei se juuri miltään maistunut. Hyvin se silti smoothiessa toimi. Olen koukuttanut itseni aamupalasmoothieihin ja maidoton pohja oli tervetullut löytö. Minulla todettiin kuutisen vuotta sitten lievä maito- ja vehnäproteiiniallergia ja arjessa maidoton ja vehnätön ruokavalio mahdollistaa sen että satunnaiset herkuttelut onnistuvat. Mitään hengenvaaraahan minulle ei noiden syöminen aiheuta. Lähinnä sääret kutiset ja vatsaan sattuu, jos ruokavalio on hunningolla. Käytännössä esim. työasioissa en allergioistani ilmoita kuin pähkinäallergian, koska maidoton ja vehnätön ravintolaruoka on usein todella köyhän makuista.
Sammakonkutusopan ohella kannuun päätyi pakastimesta puolukoita ja mansikkamurskaa. Pakastin itseasiassa alkaa olla jo aika tyhjäksi syöty. Mansikat loppuivat tähän satsiin, puolukoitakaan ei juuri ole ja mustikatkin on melkein syöty. Onneksi uusi satokausi on jo ovella niin saadaan toivottavasti täytettä pakastimeen. Meillä onneksi sekä äitini että anoppini ovat intohimoisia marjastajia joten mustikat saadaan äidiltäni ja puolukat anopilta. Itseäksin marjametsä houkuttelisi, mutta kunnon prinsessana ällöän yli kaiken hirvikärpäsiä. Yritin jo viime kesänä ylipuhua miestä tuomaan minulle puhdastilapuvun töistään marjareissuille, mutta mies kehtasi laittaa pukulainan ehdoksi sen, että olisin polkenut puku päällä mökiltä marjametsälle fillarilla... Viimekesäisen reissun hirvikärpästen hiuksistakaivelun jälkeen tosin alan olla kypsä ottamaan ihan minkä tahansa kylähullun leiman otsaani ötököiltä suojautuakseni.
Maailmassa ei montaa miestä ole, jotka saisivat minut kiljumaan hurmoksessa olevan teinitytön lailla. Yhden sellaisen kanssa minulla oli kuitenkin tänään treffit. Tavoilleen tyypillisesti tosin treffeille oli kutsuttu muutama muukin henkilö.
Jos Robbie Williams olisi työkaverini vihaisin sitä luultavasti sydämeni kyllyydestä. Tyyppi olisi varmaan huonointa mahdollista seuraa kahvipöydässä kääntäessään keskustelun aina itseensä ja pikkujouluissa se varmaankin likistelisi kaikki lakiyksikön nuoret naiset läpi. Onneksi Robbie kuitenkin jätti koulut käymättä ja keskittyi showbussinekseen. Uskoisin tämän järjestelyn hyödyttävän suuresti kaikkia.
Siinä missä viime kesänä Laululavalla laulettiin Robbien suurimpia hittejä hypättiin nyt pitkälti aikakoneeseen ja nautittiin swingistä ja blingistä. Shown tekijänä Robbie on kyllä omaa luokkaansa ja arvostan miehen työmoraalia. Keikka alkaa silloin kun se on luvattu ja lavalla vedetään showta niin kauan kun alussa kerrottiinkin. Turhia taukojakaan ei settiin oltu ängetty. Keikan jälkeen askel oli kevyt ja teki mieli itsekin laulaa.
Nyt sitten ainoat ongelmat ovatkin se, että miten tästä nyt tohtii mennä nukkumaan ja koska seuraavan kerran miehen pääsee lavalla näkemään.
Eilinen päivä oli ravintolapäivän ja kaupunginosajuhlien vuoksi sellainen, että nähtävää olisi riittänyt oman mäen ulkopuolellakin. Meidän perhe ei kuitenkaan päässyt lähileikkipuistoa kauemmas. Päiväkodissa levinneen huhun mukaan paikalle oli saapumassa poneja ja tarjolla olisi talutusratsastusta ja yksi päättäväinen nuorimies oli vakuuttunut, että ratsastamaan pitäisi päästä.
Vähän hampaita kiristellen me vanhemmat luvattiin, että mennään nyt katsomaan ja suhisin jo miehelle, että tästäkin ilosts taatusti revitään vähintään viitonen. Poniratsastusta kuitenkin sai kohtuullisemmalla hinnalla kuin taannoisessa tapahtumassa järjestettyä vankkuriajelua. Kolme euro kiekasta ympäri hiekkakentää on paljon jos miettii pelkkää ratsastusta, mutta kyllä siitä lapsen ilosta tuon summan maksoi ihan mielellään.
Varsinkin kun ponin kaverina kenttää kiersi suloinen aasi, johon poika rakastui suoraa päätä. Nyt sitten kohta vuorokauden verran olemmekin kuulleet erilaisia keskustelunavauksia siitä pääsisikö pian taas ratsastamaan.
Ratsastuksen ohella toinen eka kerta tuli ravintolapäiväilyssä. Jostain syystä emme ole koskaan ravintolapäivänä ehtineet mihinkään syömään, mutta nyt tuli tuokin korjattua sosekeiton ja munkkien voimalla. Samalla toivottavasti autettiin viereisen koulun oppilaita kohti leirikoulua.
Nämä kaupunginosatapahtumat ovat kyllä ihania. Onneksi seuraava tapahtuma on jo viritteillä ensi viikonlopuksi. Mainokset olivat jo ilmestyneet päiväkodin eteiseen, joten eiköhän lapsi viimeistään perjantaina ole selvillä mikä mestoin paikka ensi viikonlopulle.
Aktiivisena pyöräilijänä olen verrokkiryhmässäni ilmeisen epäcool pyöräilykypäräni kanssa. Tosin vaikka miten asiaa vakuutellaan minulle en ole vielä keksinyt yhtään järkevää syytä jättää kypärää kotiin. Tällä hetkellä käytössäni on Yakkeyn lierihattu ja Giron perusskeittipotta. Ensimmäinen on ihana, mutta kesäkaudelle liian kuumaa. Jälkimäinen on taas ilmastoidunpi, mutta ei väriensä puolesta passaa yhtään rakenteilla olevaan sinkulaani. Eli nyt kypärähyllyyni on ilmestynyt ammottava aukko Yakkeyta paremmin ilmastoidulle söpölle kypärälle neutraalissa värissä.
Tällä kertaa ajattelin testailla Berniä. Ratsastuskypärämäinen ulkonäkö on plussaa ja malli näyttää muutenkin oikein passelilta. Sovittaa sitä vielä täytyy, koska pääni on vähän välikokoa näissä kypäräasioissa. Pidempiä reissuja varten varmaan pitäisi myös niellä turhamaisuus ja hankkia vielä kevyempi ja ilmastoidunpi kypärä. Niiden kanssa ongelmaksi vaan tulee se, että sisäinen nörttini huutelee silloin kovaan ääneen minun näyttävän aivan minbarilta ja roolipukeutuminen ei oikein koskaan ole ollut minun juttuni (vaikkakin pakko sanoa, että ihailin valtavasti sitä henkilöä, joka keksi pukeutua 2011 Finconiin Tardis'ksi).
Eihän ihminen tietenkään kaikkia näitä kypriä tarvitsemalla tarvitse, mutta itse tykkään kun voin vaihdella kypärää pyörän, asun ja pyöräilytilanteen mukaan. Ilman kypäräähän minä en polje enää nykyään käytännössä lainkaan. Kypäräasiassa olen kyllä niin insinööri kun ihminen vaan voi insinööri olla. Koen kypärättä ajamisen riskit liian suureksi, jotta se olisi kannattavaa, vaikka tilastollisesti pyöräily turvallista onkin. Tosin en minä myöskään maksa kotivakuutusta odottaakseni sitä, että pesukone päättää tulvia pitkin asuntoa tai kuulu työttämyyskassaan vakuuttuneena työttömäksi jäämisestäni. Se kypärä on kuitenkin pyöräilijälle halpa henkivakuutus. Ja en minä tässä edes vakuuta itseäni muiden ihmisten tekojen varalta vaan ihan itseltäni haluan suojautua. 30 pyöräilyvuoteni aikana en ole kertaakaan kolaroinut fillarilla kenenkään toisen tiellä liikkujan kanssa, mutta silti yllättävän monta kertaa olen itseni löytänyt ohjan pohjalta ylpeyttäni keräilemästä.
Isäni tapasi sanoa, että meidän sukumme on roikkunut puussa vähän muita sukuja pidempään. Tyypillisestihän näillä apinaviittauksilla taidetaan viitata karvoitukseen, mutta me olemme olleet eturivissä silloin kun jaettiin yläraajoille pituutta. Lapsi vaikuttaisi tässä raajakysymyksessä seuraavan äitinsä ja äijävainaansa viitoittamaa tietä ja tämä viikko onkin podettu kriisiä siitä, että paras kevättakki onkin muuttunut hihansuista liian lyhyeksi.
Punainen GAP:n tuulitakki ostettiin reilu vuosi sitten keväällä Lontoon reissulta ja on osoittautunut aivan täydelliseksi takiksi. Mikään erityisen kaunis yksilöhän se ei ole, mutta se varmaan siitä niin rakkaan pojalle tekeekin. Punainen väri, pusakkamainen leikkaus, joka sopii menevälle potkupyöräilijälle ja hyvänkokoinen huppu. Muuten täydellinen takki, mutta ikävästi hihansuukuminauhakujan ja sormikkaan resorin väliin jäi sentti ihoa. Tänään aamulla sitten tajusin, että minähän omistan saumurin ja kaapista löytyy vielä punaista resoriakin.
Ei tuosta pidennyksestä kässäopelta kovin kaunista arvosanaa tippuisi. Sauma lähti vähän kietämään ja kuminauhakujan tikkauksen jäljetkin jäivät vähän pilkottamaan. Jälleenmyyntiarvokin taisi tällä tempulla romahtaa jos moisesta välittää. Nyt kuitenkin hihat ovat riittävän pitkät ja nuori mies on tyytyväinen. Varsinkin kun rintapielessä on vielä pääsiäismuna-aarteista hienoin, Transformers-rintamerkki.
Tuo hyvä tuulitakkimalli näyttäisi muuten olevan GAP:n perusvalikoimassa. Pojan takki on neljävuotiaan kokoa ja hihat tosiaan jäivät tuolle meidän metriheikille lyhyeksi ja takki otettiin käyttiin jo viime keväänä kun vajaa kolmevuotias lapsi oli vajaan metrin mittainen. Ensi keväänä voisi pojalle katsoa sitten isompaa kokoa. Nettisivuilla on aika hyvännäköiset mittataulukot eli eiköhän sieltä sitten selviä onko lapselle parempi kuusi- vai seitsenvuotiaan koko.
Suunnittelin tänään töiden lomassa, että illalla kirjoitan blogiin värikoodauksesta. Aihehan on nyt muutenkin ollut pinnalla ja uusien aurinkolasien vuoksi aihe oli meilläkin ajankohtainen. Kotiin päästyäni ei kirjoittaminen kuitenkaan vähempää voinut kiinnostaa ja vielä vähemmän kiinnosti ajatus kuvaamisesta.
Houkuttelinkin rapian metrin mittaisen Hämähäkkimiehen kanssani iltalenkille ja loppuillan ajattelin viettää Stadin gundejen oppien mukaisesti.
Tosin jälkikasvun alla makaamisen asemasta toivoisin makaavani tässä sohvalla ihan yksin korkeintaan kirja mahani päällä. Belgarion on jo kovaa vauhtia matkalla taistelemaan Torakin kanssa, joten eiköhän minulta viimeistään viikonlopun jälkeen irtoa jotain järjellistäkin tekstiä taas vaihteeksi.
Nostalgiointiteemalla jatkaen voidaan todeta, että kyllä 80-luvullakin osattiin. Juomat tarjottiin epäkäytännöllisissä pyramidipakkauksissa ja muovilelut kestivät ikuisesti. Tai ainakin sellaiset kolmisenkymmentä vuotta.
Värit eivät ehkä enää ole priimaa, mutta hyvin ne kirput hyppivät vaikka muutaman edellisen talven ne viettivätkin unohtuneena mökin puumajaan ja suurimman osan 90-luvusta ne taisivat majailla vanhan kesäpaikkamme kivijalassa (tai ainakin sieltä enoni ne takavuosina löysi).
Muovileluilla on pirullisen huono maine ja pakko sanoa, että itsekin olen käyttänyt argumenttina sitä, että meille turhaa muovikrääsää tarvitse roudata. Ehkä syytä olisi kuitenkin tiputtaa krääsän edestä muovi pois, koska parhaimmillaan muovilelutkin kestävät. Itseasiassa lapsella on kirppujen rinnalla yllättävän paljon meiltä vanhemmilta perittyjä muovileluja. Siinä missä miehen vanhat Transformersit toimivat vielä varmasti tulevillakin sukupolvilla niin samaa ei kuitenkaan voi sanoa pojan Transformereseilla, jotka hätinä toimivat parin kuukauden leikkien jäljiltä.
Tämän päivän leluissa on siis sama valitettava piirre mitä monessa muussakin tuotteessa. Ne ovat kertakäyttöisiä, niitä ei voi korjata ja niitä ei ole tarkoitettu kestämään. Siinä missä viime kesänä ostetusta kourumailasetistä toinen hajosi jo ekana viikonloppuna voi mökillä edelleen pelata 20-vuotta vanhoilla Barcelonan olympialaisia mainostavilla tarraräpylöillä. Valitettavasti niiden ikäkausitoveri Woosh-frisbee ei enää tästä talvesta selvinnyt ja veikkaan, että pojalle luvattu uusi pehmofrisbee tuskin yhtä pitkälle pötkii.
Kestävien lelujen perässä olemmekin turvautuneet Legoihin, joissa ainakin vielä laatu on pysynyt korkeana. Hyväksi on myös todettu Oktonautti-lelut, joita on tuotu matkoilta tulijaisiksi, mutta jostain syystä Fischer Pricen maahantuojalle ei raha kelpaa ja leluja ei haluta tuoda Suomeen. Ehkä kestävien lelujen myyminen ei ole kannattavaa liiketoiminnan kannalta. Järkevämpää on kaupata kertakäyttöistä krääsää ja luottaa, että asiakkaat palaavat kerta toisensa jälkeen noutamaan uutta puhkileikittyjen tilalle.
Perjantaina odottaessani miestä kotiin työmatkalta jumituin television eteen katsomaan Bodyguardia. Siinä sohvalla maatessani tosin heräsin ihmettelemään, että miten ihmeessä elokuvan miespääosassa nähtyä Kevin Costneria on voitu pitää millään mittapuulla seksisymbolina. Tyyppihän näytti aivan kaikkien ysäriantisankarien perikuvalta eli Al Bundylta. Kuulin jopa televisiota katsoessani Peggy Bundyn ajatuksen siitä, miten keski-ikäistyessään miehen takapuoli siirtyy mahaksi. Ja kun googlailu vielä paljasti, että mieshän oli tuohon aikaan hyvin alle 40 ikävuoden eli tässä kohtaa ei voi edes ajatella, että olisin liian nuori.
Tosin olihan tuo 90-luku muutenkin tyylillisesti oma ajanjaksonsa. Kun katsoo omia yläasteen luokkakuvia, rippikuvia ja muita niin luoja sitä näytettiin naurettavan vanhoilta. Raikkaus ja nuoruus ei varsinaisesti tainneet olla valttia noihin aikoihin. Tosin kyllä ysäri on myös minuun jättänyt jälkeni. Ehkä vähän turhankin hyvin. Sydämeni sykkii grungetyylille, iso osa lempimusiikistani on tehtyä 90-luvulla, kuten myös monet lempielokuvani. Ja kyllä tämän päiväisessä lookissakin on ysäriä enemmän kuin laki sallii.
Objectin neuletakki huuteli nimeäni perjantaina rekistä ja tämä on kyllä ehdotona turvavaate. Pitkä, pehmeä ja lämpöinen. Siinä kelpasi käpertyä sohvannurkkaan lukemaan minun ysärini merkittävintä kirjasarjaa. Belgarion oli ensimmäinen suuri kosketukseni fantasiakirjallisuuteen ja samalla lämmöllä luin Eddingsin seuraavatkin kirjasarjat. Sormus peukalossa on ehtaa ysäriä, synttärilahja kummitädiltä ja kaulassa killuu uuden tulemisen tehnyt Kalevala Korun Tintti, joka löytyi aamulla paketista. Mies oli tovin joutunut metsästämään, mutta lopulta koru löytyi Salosta. Voisi siis kuvitella, että en tainnut olla tänä äitienpäivänä ainoa jonka kaulassa killuu aikamatka ysärille.
Mutta nyt takaisin kirjan pariin. Seuraavaksi vain pitäisi päättää, että kuinka monta kirjaa nappaan mökkihyllystä matkaani. Eddingstuotantonihan häädettiin jo vuosia sitten mökkihyllyyn kun kotona kirjahylly alkoi pullistella liitoksistaan. Ainakin loput Belgarionit, mutta pitäisiköhän sitä lukea myös Malloreanit nyt vai odottaa kesälomaa.
Päiväkodin äitienpäiväkahveilla sai askarrella lapsen kanssa joko muistoksi taulun ja kortin, jonka voi antaa isoäidille. Poika halusi askarrella kortin mummille ja siihen tuli käsi kädessä.
Eli tällä kertaa isoäitiosaston toisen jäsenen kortti saatiin tehtyä ilman maalitahraista kissaa, mutta meissä pojan kanssa kyllä riitti puhdistamista ja sen jälkeen vielä saatiin kontata tovi minun kihla ja vihkisormustani esiin päiväkodin lattialta.
Kortti ehkä kyllä kaipaisi pientä viimeistelyä esimerkiksi onnittelutekstin muodossa, jotta se saadaan vietyä mummille kun huomenna lähdetään mökille. Täytyy vaan toivoa, että tämä koko illan kestänyt ihana suuri tuhotulva loppuu ennen sitä. Tulee muuten aika ankea mökkikeikka jos joudutaan kökkimään koko viikonloppu neljän seinän sisällä. Normaalistihan sade on vain pukeutumiskysymys, mutta jotenkin tuo kevätsade ja jatkuva harmaus aiheuttaa minussa kasvavaa asennevammaa.
Kuten olen aikaisemminkin taivastellut, ei liikunnan sijoittaminen tähän meidän ruuhkavuosisettiimme ole ollut mitenkään yksinkertaista. Varsinkin viimetalven kaltaisena epätalvena liikkunan mahdollisuudet olivat vähissä kun mihinkään aikataulutettuun ei tahtonut kalenterit joustaa ja märkä, jäinen ja sorainen maa ei taas houkutellut lenkillekään. Asfaltin tultua esiin hiekoitussoran alta on jopa yhden vanhemman viikkojen liikunnasta tullut helpompaa. Ei ne lenkit vieläkään pituudeltaan tai vauhdiltaan päätähuimaa, mutta on se sentään alku.
Lenkkikaverini piti suorituksen aikana ihailla isojen poikein futispeliä, ihmetellä kauniita kukkia ja miettiä pyöränsä kellon toimintaperiaatetta, mutta puoli tuntia ilta-auringon paisteessa taisi tehdä hyvää meille molemmille. Itse sain ärsyttävän kaksipäivää kiusanneen lihasjumin pois toisen lavan alta ja lapsi löysi rohkeuden harkita pyöräilyä ilman apupyöriä. Potkupyöräilijänähän valmiudet siihen ovat olleet olemassa jo aikoja, mutta rohkeus ei ole pojalla aikaisemmin riittänyt. Iltalenkki riitti myös uuvuttamaan sopivasti jälkeläistä joten nyt minä saan maata sohvalla ja nauttia yhdenlaisesta luksuksesta tässä meidän ruuhkavuosiarjessamme. Siitä, että saan maata sohvalla ihan vain yksinäni ajatusteni kanssa.
Huonenna taidetaan saada taas sadetta niskaamme, mutta eiköhän me vielä perjantaina lähdetä pojan kanssa yksi lenkki tekemään ennen miehen paluuta.
Salaisuuden pitäminen ei ole kovin helppoa. Poika malttoi eilen jopa neljä minuuttia pitää salaisuuden ja sitten sen oli pakko saada kertoa, että minä saan äitienpäivälahjaksi punaisen kukan. Kuulemma siksi, että hän ajatteli minun pitävän punaisesta koska hänkin tykkää.
Tänään osansa äitienpäivämuistamisista sai anoppi. Sillä välin kun minä vietin töissä aikaa kokouksessa, päättivät mies ja poika askarrella.
Poika oli valinnut tekniikaksi tuollaisen maalin valuttelun. Nyt sitten toivotaan että työ ehtii kuivua ennen postitusta. Ja toivotaan ettei nelijalkainen assistentti tuunaa työtä enempää. Kiukkuisena vähäisestä huomiosta nimittäin kissa iski etukäpälänsä tuohon isoimpaan pinkkiin maaliläikkään. Siinä kohtaa kun minä saavuin kotiin mies ja poika olivat saanet maalitahraisen kissan kylvetettyä ja olohuoneen maton pelastettua ja asunnossa vallitsi kylmä sota. Taidan vahingosta viisastuneena huomenna oman äitini korttiin keksiä jotain vähemmän tahraavaa tekniikkaa.
Maalitahrainen kissa ja asunto ja närkästynyt lapsi tekivät kuitenkin hyvää. Ne palauttivat naurun. Muuten ei tänään ole hirveästi nimittäin tehnyt mieli nauraa. Eilinen välikohtaus on jäänyt alitajuntaan painamaan. Rehellisesti sanottuna tuntuu kuin minua olisi lyöty. Hyökkäys pääsi yllättämään minut tyystin ja se päälle valutettu viha oli pelottavaa. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään herkkänä ihmisenä, mutta välikohtaus selvästi meni minulla ihon alle. Koen, että minun lastani uhattiin, koen, että minun persoonaani halveerattiin ja noin yleisesti koen, että koko kohtaus oli täysin kaikkien soveliaisuuden rajojen ulkopuolella.
Onni onnettomuudessa huomisesta eteenpäin pyöritän yksin arkea miehen lähtiessä työmatkalle. Luotan, että kiire karkoittaa ahdistuneet ajatukset ja kun sängyssäkin on paremmin tilaa saan napata pojan jo heti alkuillasta kainalooni nukkumaan. Koska jos jotain nyt haluan, niin ainakin pitää lapsen itseni lähellä. Piilossa pahalta maailmalta.
Tiedättekö sen hetken kun huomaatte, että jonkun toisen ihmisen tapa kasvattaa on teistä aivan väärä? Ja että itseasiassa se tyyppi ja sen lapsi ovat molemmat oikeastaan ihan helvetin ärsyttäviä ihmisiä?
Veikkaan, että moni meistä nuo tilanteet tunnistaa, mutta kuinka moni tunnistaa vielä jatkoreaktion? Nimittäin sen että huutaa toiselle vanhemmalle päin naamaa, että on toisen lapsen vika, että oma lapsi käyttäytyy huonosti ja että toinen vanhempikin voisi opetella olemaan hiljaa.
Jep, en minäkään.
Mutta valitettavasti sain tänään kunnian olla se joka kuulee kunniansa. Valitettavasti myös huutaja poistui paikalta sen verran nopeasti, että en oikein saanut sanottua muuta kuin pahoitelutua, että hänen lapsellaan on vaikeaa toimia suuremmassa ryhmässä. Mutta tässä on se mitä olisin sanonut jos minulle mahdollisuus olisi annettu.
Vaikka minun lapseni olisi maailman ärsyttävin räkänokka ei se silti ole vastuussa sinun lapsesi käytöksestä. Enkä siitä edes vastuussa ole minä maailman ärsyttävimmän räkänokan kasvattajana. Minulla riittää kyllä sympatiaa vanhemmalle, joka ensimmäistä kertaa joutuu huomaamaan, että lapsia kun päästetään laumaan niin yleensä sieltä tarttuu ne kaikista ärsyttävimmät tavat. Sanonta joukossa tyhmyys tiivistyy on varmasti syntynyt lapsilaumaa tarkkailtaessa. En voi väittää, että olisin ylpeimmilläni silloin kun lapseni iloisena laulaa päiväkodista oppimaansa rallia auton alle litistyvästä Muumista ja Pikku myystä. Mutta tuo vaan on elämää. Ja edelleenkin minä en voi kieltää muita lapsia laulamasta lapseni kuullen rumia lauluja. Ainoa mitä voin opettaa on omalle lapselleni on se miksi se ei ole kivaa. Ja kuten aika monta muutakin asiaa, tämäkin pitää opetella toistoilla.
Ja toistoista saadaankin hyvä aasinsilta siihen toistuvaan puheeseen jota suustani suollan. Se on toiminnanohjausta. Lapsellani muisti on näissä ei niin kivoissa asioissa kuin banaanikärpäsellä. Lapsella on myös järkeä kanamunaksi ja vauhtia kananpojaksi. Ohjeistuksilla, jatkuvilla, selkeillä ja rasittavilla saavutetaan lopulta se saturaatiopiste, että se hokemani ohjenuora uppoaa myös lapsen selkärankaan. Ehkä joku toinen lapsi oppii nopeammin, mutta omani on enemmän terrierityyppistä sorttia ja vaatii noin miljoona toistoa useissa arkisissakin tilanteissa.
Lisäksi tässä kohtaa suosittelisin lämpimästi kokeilemaan suvaitsevaisuutta. Kuten me aikuiset, niin myös lapsetkin ovat omanlaisiaan persoonia ja varsinkin lapsilla ei kaikkien tunteiden säätely aina toimi (itseasiassa tämän päiväisen perusteella veikkaan, että tässä kohtaa voit ainakin samastua, koska ei se säätely aina näytä olevan aikuisillekaan niin helppoa). Kyllä minuakin ärsyttää se, että jännittyneenä lapseni käyttäytyy typerästi, mutta ei se ikinä opi muutenkaan käyttäytymään jos se ei niitä tilanteita saa harjoitella. Ei lasta voi kiristää ennen harrastusession alkua käyttäytymään kategorisesti hyvin. Kolme varttia on pitkä aika ja vaihtuvissa tilanteissa lapsi tarvitsee tukea myös aikuiselta siirtymisvaiheissa. Ja jos täysin normaalina taidoiltaan pidetty lapsi ärsyttää noin paljon niin missä sinun mielestäsi olisi sitten niiden paikka, joilla on todellisia vaikeuksia oppimisessa, viivästymää kehityksessä tai jotain vielä vaikeampaa kehityshäiriötä?
Voin kyllä rehellisesti myöntää, että minua on myös ärsyttänyt miten koko kevään ollet passiivisagressiivisesti sihahdellut suupielestäsi kommentteja lapseni käytöksestä. En usko, että olemme persoonina sellaisia, että juurikaan pitäisimme toisistamme vaikka miten tutustuisimme, mutta onneksi meidän ei tarvitsekaan ystävystyä. Mutta olin ajatellut, että toineen olisi silti hyvä tulla. Se jo riittäisi ettet lapseni kuullen arvostele hänen persoonaansa ja yritä saada häntä häpeämään omaa perusluonnettaan. Ulkokultaisena opitut häpeäkoodit ja ylimitoitetut rangaistukset eivät nimittäin minun kasvatusfilosiaani mahdu. Käytöstavat, moraalin ja kyvyn toimia osana ryhmää lapsi oppii vain toistoilla ja harjoituksilla.
Toivon aidosti ettei jatkossa tiemme kohtaa, koska en oikein tiedä miten tästä voisi lähteä jatkamaan eteenpäin. Onneksi lapsillamme on sen verran ikäeroa, että ensi syksynä lapset eivät ole samassa ryhmässä. Sillä kyllä, me aiomme jatkaa harrastusta. Vaikka tiedän jo nyt, että kesätauon jälkeen alku vaatii taas totuttelua, mutta sellaista se elämä on varmasti vielä nelivuotiallakin.
Totesin tänään Imagea lukiessani, että sukupolvien välinen kuilu taitaa olla kuusi vuotta. Tai että elämme sittenkin jossain monimutkaisessa linkittyvien rinnakkaistodellisuuksien verkossa, joista toisessa elän minä ja toisessa Jare ja VilleGalle. Siinä lukiessani jätkien ajatuksia waiffeista teki itse mieli alkaa laulaa Anoukin Nobody's Wifea. Jotenkin sen verran kaukana sankarien naiskuva oli omasta elämästäni. Ihan alkoi ohimosta ottaa, joten kaipa tässä ollaan vahvasti tätiytymisen aallonharjalla.
Siellä linkittyvissä rinnakkaistodellisuuksissa tehdään myös muita outoja asioita. Kuten hajustetaan fillarin ketjurasvoja vaniljalla. Mokoma tökötti tuli meille pyöräpesuaineen kylkiäisenä ja armas työjuhtani lemuaa kuin mikäkin amiscorolla. Tosin tuokin vertaus voitaneen kokea myös sukupolvien väliseksi kuiluksi ja leveäksi se kuilu vasta repeääkin mun kerron, että muistan tenkin ajan kun Datsun oli käypä automerkki. Ehkä siitä syystä tuo räppiskenen bling on sitten jäänytkin vähän vieraaksi.
Ilmeisesti joku käy myös niistä linkittyvistä rinnakkaistodellisuuksista sotkemassa meidän asuntoamme.
Kun ei me muutakaan selitystä keksitty viime kesänä imurin kirjahyllyn alta esiin tuuppimalle maissinaksulle. Kun kyllä meillä nyt sentään ihan säännöllisesti imuroidaan ja maissinaksuja ei kukaan ole syönyt meillä sitten vuoden 2011. Tosin siellä sukupolvikuilun meidän puolellamme on tavattu syyttää asunnon sotkemisesta talomiehen akkaa. Meidän taloyhtiössä talkkari kylläkin on nainen, joten se sitten siitäkin teoriasta.
Eli kävimme pojan kanssa eilen Heurekassa tulemassa hulluksi.
Neljää eläväistä kolmevuotiasta ei saatu yhteen kuvaan millään, mutta jättiläistipu sentään vangitsi kolme lapsista paikoilleen, jotta äidit saivat orientoiduttua siihen mitä on tulollaan.
Heurekaan auennut Lasten Heureka oli ainakin meidän perheessä menestys. Lapsi tutki, rakensi ja kokeili niin suurella innolla, ettei äiti pysynyt kameran kanssa perässä. Myös klassikkonäyttely eli tiedekokeilut saivat lapsen innostumaan ja suurimman osan ajasta käytimmekin tutkimalla näitä kahta puolta eli pojan sanojen mukaan leikkitilassa.
Neljä pientä ihmistä pinkoivat ympäri Heurekaa sellaista tahtia että juurikaan seuraa heistä ei toisilleen ollut, mutta silti poika myös oli kovin tärkeänä siitä, että reissussa oltiin kavereiden kanssa. Porukalla oikeastaan saimme kierrettyä vain tuota Heureka tulee hulluksi -näyttelyä, jossa kaivattiin vielä niitä perheen toisia aikuisia paikalle, koska nyt me aikuiset emme saaneet näyttelystä kylläkään kaikkea irti kun osa jutuista oli lapsille liian pelottavia.
Toisaalta ruoansulatusentsyymipallopelikin kävi hyvin joukkuepelistä kolmevuotiaille.
Kuudelta kävimme saattamassa Pasilassa ystävät junaan ja suuntasimme itsekin pojan kanssa kotimatkalle eli käytännössä koko päivä saatiin kulumaan Heurekassa ja sen piha-alueella. Lasten Heurekan myötä paikka on entistä kiinnostavampi myös näille pikkuisille ja sen verran paljon enemmänkin tuolla olisi voinut tehdä jos ei olisi ollut niin paljon väkeä paikalla, että joskus tuonne pitää päästä käymään kun on arkivapaata ja paikka hiljaisempi.
Jos minulta kysyttäisiin mikä on minulle vanhemmuudessa haastavinta olisi vastaus aika ilmiselvä. Miten saisin vahvistettua lapsen itseluottamusta ja saada lapsi uskomaan, että on hyväksyttävää joskus myös epäonnistua. Ja että itseasiassa ilman epäonnistumisia ei ikinä tule tulosta.
Meillä nimittäin asuu yksi äärettömän sinnikkäästi mukavuusalueellaan pysyttelevä jälkeläinen, joka pelkää valtavasti epäonnistumista. Lapsi jättää ennemmin kivatkin jutut tekemättä jos ei voi olla aivan varma siitä, että osaa toimia oikealla tavalla. Varsinkin vielä lapsi on pieni olisi äärettömän helppo lähteä lapsen mukaan. Pääsisihän siinä itsekin helpommalla jos kaikki pysyisimme siellä mukavuusalueella. Koska kuitenkin tunnistan tuon alisuoriutuja piirteen myös itsestäni päätin tarttua härkää sarvista. Kyllä se yksi alisuoriutuja saa luvan riittää meidän taloudessa. Alisuoriutuminen ei nimittäin ole kovin kiva fiilis ja voin suoraan myöntää, että aika monta asiaa olisi elämässä mennyt helpommin jos en olisi epäonnistumisen pelossani nynnyillyt valintojen hetkellä.
Toisaalta koska tuo alisuoriutuminen tuntuu olevan lapsessa aika myötäsyntyistä pitää sitä myös tietyllä määrin ymmärtää. Lapsi tarvitsee valtavasti tukea ja rohkaisua sekä ajatustasolla työstämistä. Puoli vuotta lapsi työsti ajatusta yhdestä isosta asiasta ja vappuaattona lempeästi painostamalla kannustamalla se vihdoin siirtyi sanoista tekoihin.
Bestiksen synttärikorttiin ilmestyi ensimmäinen sana. Sanelusta ja mallista jäljennettynä, mutta kyllä tuota silti kauan työstettiinkin. Tosin sitten nosti päätään se toinen ei niin hyvä luonteenpiirre. Perfektionismi. Ei kuulemma tullut riittävän kaunista. Ja kun eihän vajaa neljävuotiaalla mikään kiire näiden asioiden kanssa ole, mutta täydellisyydentavoittelijan sielun päälle otti se kun yksi viskareista oli lällättänyt siitä ettei kolmevuotias osannut kirjoittaa omaa nimeään eikä lukea. Sisulla se kirjaimet opetteli Lola Pandan avustamana ja tutustui kirjaimien muotoon, mutta kynään tarttuminen oli aikamoisen henkisen ponnistuksen takana. Mutta kyllä se lopulta olikin polleana. Kunhan me vanhemmat taas oltiin vakuuteltu, että se käsiala kyllä kaunistuu vuosien saatossa (tosin jos se raukka isäänsä tulee niin ei kyllä paljoa).
Kymmenen vuotta sitten vapunpäivänä raahauduin latistuneissa kiharoissa ensin kavereiden kanssa pitselle ja siitä doggy bagin kanssa täl puol jokkee. Täl puol jokkee löytyi mies, elämää nähnyt 70-lukuinen plyyssisohva ja televisiosta B-luokan sci fi-leffa.
Vuosikymmentä myöhemmin pitsa on kasvanut perhekokoiseksi, sohvakin päivittynyt tällevuosituhannelle ja telkkarista tulee Oktonautteja. Pitsaa leikannut mies on kuitenkin pysynyt samana.
Rehellisisiä jos ollaan niin eihän meistä kumpikaan ennalta muistanut, että nyt on vuosipäivä. Puhumattakaan siitä että nyt juhlitaan vielä pyöreitä vuosia. Luulisi, että ihminen ei nyt ihan äkkiä unohtaisi yleiseen pyhäpäivään sijoittuvaa vuosipäivää, mutta kerrankos sitä nyt tuollaisen unohtaa. Onneksi tämä meidän parisuhteemme alkamisen merkkipäiväleivonnainen on helposti haettavissa lähipitseeriasta, joka iloisesti palvelee vuoden jokaisena päivänä. Kokeillaan sitten jos vaikka kolmen vuoden päästä muistaisimme juhlia kymmenettä hääpäivää jotenkin suureellisemmin.
Posted with Blogsy