Digikuvaaminen on muuttanut kuvaamisen luonnetta ainakin minulla kohtuullisen paljon. Siinä missä ennen räpsäsi kuvan ja toivoi parasta voi nyt hinkata ja hinkata optimaalisia ilmeitä kuvattaville ja muutenkin täydellisiä kuvia. Eilen me vähän nyt sitten otettiin askel takaisin tähän suuntaan. Kamerasta nimittäin hajosi näyttö.
Aamulla hotellilla se vielä toimi, mutta SeaLifessa näyttössä oli vain muutamia pisteitä. Ilmeisesti ruuhkametrossa kassi oli saanut osumaa ja kamera parka oli sitä pehmentämässä. Niin ja koska kamerassahan ei ole etsintäkään otetaan kuvat nyt aika fiilispohjalta. Hotellilla kuvia katsoessani totesin nyt olevani kuin äitini, joka onnistui taannoin ikuistamaan auringonpimennysvalvojaisista yhden ainoan valokuvan. Kuvan, jossa olivat isäni ja enoni. Tieto tosin jouduttiin kirjoittamaan myös albumiin kuvan viereen, koska kummaltakin mieheltä on kuvassa rajautunut pää pois. Muistikorttia iPadilla tutkiessa meiltä onneksi löytyi yllättävän hyviäkin kuvia. Hieman tärähtäneitä, mutta tunnelma ainakin välittyy.
Samaan aikaan akvaariossa oli myös koululaisryhmiä. Vähän poikaa vanhempia, mutta puoli päätä lyhyempiä tyttöjä, jotka kiitivät identtisissä villakangastakeissaan ja sukkiksissaan. Ja voi luoja, että poika pelkäsi niitä. 30 identtisen näköistä tyttöä oli tyypille selvästi liikaa. Onneksi tytöt eivät aivan kaikilla altailla olleet meidän kanssa samaan aikaan, joten saatiin rauhassa ihailla kaloja. Reissu huipentui vielä vohvelille tai pojan sanojen mukaan puhvelille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!