10k

Keväällä 2012 päätin opetella juoksemaan. Treenasin viiden kilsan juoksuohjelmalla itseni siihen tikkiin, että jaksoin hyvin juosta viidestä seitsemään kilometriä. Olen juoksijana äärettömän mukavuudenhaluinen ja käytännössä talvisin en tee yhtikäs mitään juoksemista tukevaa, joten olen käytännössä aina joutunut aloittaa juoksu-urani jos ei nyt alista niin ainakin hitaammin.

Tänä keväänä päätin, että juosken kymmenen kilsan juoksukoulun ja siihen sopivaksi kannustimeksi tuli vielä työporukalla sovittu Naisten kymppi. Ja sitten menin ottamaan itsellen tatuoinnin enkä viimeiseen kuukauteen päässyt juoksemaan lenkin lenkkiä kun ensin piti parannella käsi ja sitten ei kalenteri ollut myöntyväinen juoksutreeneihin. Pelasin jo koko viikon entiää sen kanssa lähdenkö kuntokävelemään ja hölkkäämään ja lopulta päätin, että hölkällä mennään ainakin niin pitkään kun puhtia riittää. Ja tällä kertaa se puhti vei maaliin asti.

Iso kiitos kuuluu tästä kahdella työkaverilleni, joiden kanssa taivalsimme yhtä vauhtia. Järjestelyissä joku meni pieleen ja vaikka kuinka kolmosryhmässä liikkeelle pyrimme vedettiin meidän ja aika monen muunkin hölkkääjän edestä liinat kiinni ja jouduimme odottamaan kuntokävelijöiden lähtöä. Ekat pari kilometriä olivat aika tuskaiset kun naisia tuli selkä edellä vastaan koko tien leveydeltä ja kun tunnin kohdalla olimme vasta seitsemän kilometrin tolpalla pohdittiin, että taitaa mennä 1,5 tunnin tuntumaan juoksu, mutta lopulta viimeiset kolme kilometriä menivätkin aika hyvällä vauhdilla ja maaliviiva ylittyi 1h20min lähdön jälkeen. Tai oma träkkeri näytti 1h22min, mutta laitoin sen päälle jo ennen kuin kunnolla päästiin liikkelle, joten luotan työkaverin kelloon tässä jutussa.

Tuntuu jotenkin villiltä, että vielä eilen pohdin, että mahtaakohan edes 1,5 tuntia riittää ja nyt harmittelen, että alku meni tukkoisesti kun muuten olisi varmaan saanut ajan lähemmäs tuntia ja varttia. Ja nälkähän tässä kasvoi syödessä ja nyt sitten pohdinkin jo, että joskos sitä menisi joskus johonkin oikeaan juoksutapahtumaan. Sellaiseen, jossa insinöörille sopivassa järjestyksessä pidetään juoksulinjat eikä poukkoilla pitkin teitä kuin aropuput. Lomalla kun voisi olla aikaa harjoitellakin ihan eri tavalla ja pyöräilykään ei ole niin jokapäiväisessä ohjelmassa. Tosin työmatkapyöräilyä taidan saada kiittää siitä, että tuo kymppi nyt saatiin rikki. Ekaa kertaa elämässäni.

 

Tuplasti aktiivinen

Siinä missä Leevi and the Leavings aikanaan kehottivat vaimoa olemasta onneton, koska kotoahan löytyy kaikki laitteet, jotka kehitys on tuonut tullessaan, on tunnettu tosiasia, että minulla ei tällaista ongelmaa ole. Stereoiden, television, mikroaaltouunin ja videonauhurin (kyllä, omistan edelleen VHS-nauhurin) ohella meille on pesiytynyt aika lailla tekniikkaa ja yleensä vielä minun aloitteestani.

Tekniikkahan ei kulutustuotteena ole mitenkään ongelmaton. Kertakäyttölaitteiden valmistamiseen liittyy paljonkin ongelmia se luonnonvarojen ja tuotanto-olosuhteiden osalta. Kuitenkin sisäinen insinöörini innostui aina kun johonkun uuteen kilkkeeseen törmään. Yksi tällainen tuote oli aktiivisuusrannekkeet. Täysin turhakkeenahan tuollaista voisi pitää, mutta vajaan vuoden verran Fitbit Flexin kanssa kulkeneena olen kyllä tykästynyt rannekkeen käyttämiseen. Päivittäisen askelmäärän lisäksi mittari kertoi yleisen aktiivisuuden tasosta muutenkin ja tarjosi myös mahdollisuuden seurata unen laatua tai vaikkapa painon kehitystä. Flexin ongelma kuitenkin on se, että eihän sitä hyvällä tahdollakaan voi pitää kauniina, mutta kyllä minä nyt sen kanssa pystyin elämään. Hiljattain kuitenkin törmäsin johonkin joka olisi aidosti miellyttävän näköinen vaihtoehto aktiivisuusrannekkelle eli Withingsin Activité Popin. Mies oli suunnitellut itselleenkin aktiivisuusrannekkeen hankkimista, joten nyt Fitbit siirtyy miehelle ja itse ostin Berliinistä uuden rannekkeen, joka myös toimii kellona.

Reissussa tulikin vietettyä useampi päivä tuplasti aktiivisena, koska eihän nyt kukaan insinööri voi jättää väliin mahdollisuutta vertailla laitteiden toimintaa. Vasemmanpuoleinen ranneke on siis Fitbit Flex ja se näyttää aktiivisuutensa led-valoilla vilkuttaen yhdestä viiteen valoa riippuen aktiivisuudesta. Withingsin Pop toimii rannekellona ja askelaktiivisuus näkyy pienemmässä mittarinäytössä.

Tiesin jo etukäteen, että Fitbit on askelien suhteen melko höveli. Mittariin tulee uusia askelia kunhan sopivasti kättä heiluttaa. Arvostelujen perusteella taas tiesin, että Withings on hyvinkin tarkka askeliensa suhteen ja kumpikin teoria tuli selvästi varmistetuksi rinnakkaisessa käytössä. Peruskävelypäivänä heitto oli runsaan 10 % luokkaa, mutta eiliset luvut näyttivät aika karuilta vierekkäin laitettuna.

Päivä oli pitkä. Aamupäivällä luovutimme hotellihuoneen ja lähdimme kiertelemään ostoskaduille ja menimme iltapäiväksi Akvaarioon (oltaisiin menty eläintarhaankin mutta mokoma oli myrskyn vuoksi suljettu). Kuuden kieppeissä haimme hotellilta matkatavarat ja lähdimme kentälle. Vain palataksemme vähän ennen puolta yötä uudelle hotellille yhdeksi yöksi odottamaan uutta lentoa.

Askelkuvaajistahan näkyy hyvin, että kumpikin mittari on laskenut askelia kutakuinkin samoissa hetkissä, mutta selvästi Fitbit on hövelimpi tuollaisen yleisen pääppelehtimisen askeliksi laskemisen osalta. Kilometrimäärää Fitbit väitti tulleen päivän aikana 8,5 eli heitto on tuossakin melkoinen. Samoin myös eroa näkyi kalorikulutuksissa vaikka mitat kummassakin on samat ja ohjelma laskee ne koneellisesti Fitbitin mukaan kaloreita olisi kulunut melkein 2800 eli tässä kohtaa kyllä kuulostaa, että Withingsin pessimistisemmät arviot ovat ehkä pidemmän päälle turvallisemmat seurata.

Kumpikin aparaatti tarvitsee siis tuekseen jonkun sortin älyaparaattisovelluksen, jossa kertynyttä dataa voi tarkastella. Fitbitin käyttöliittymä on tässä kyllä mukavampi ja jään kaipaamaan myös sen tuomaa vertaistukea, koska aika monella kaverilla myös laite löytyy ja oli helppo vertailla askelmääriä. Withingsin sovellus ei ole jotenkin niin luonteva käyttää, mutta eiköhän senkin kanssa sinuiksi päästä. Sovelluksen kautta säädetään myös kellonaika ja pystyy asettamaan laitteeseen herätyksen, jolloin ranneke värisee (myös Fitbitillä on herätysominaisuus). Fitbit käyttää akkua, jota saa latailla vajaan viikon välein ja tässä kohtaa Withings taitaa voittaa kirkkaimmin. Laite toimii nimittäin paristolla, jolle on luvattu kahdeksan kuukauden käyttöikä.

Risuja aktiivisuusrannekkeille luonnollisesti tulee siitä, että niiden käsitys aktiivisuudesta on melko rajoittunut. Rannekkeet eivät tunnista esimerkiksi pyöräilyä liikunnaksi, koska siihen tarvittaisiin mukaan GPS, joka taas lyhentäisi latausväliä kohtuuttomasti. Samoin kuntosalitreeni, jooga ja moni muu laji näkyy aktiivisuusrannekkeen logissa lähinnä saman näköisenä kuin tämänhetkinen sohvallamakoilu. Arkiaktiivisuuden mittarina rannekkeet toimivat kuitenkin hyvin. Niiden avulla huomaa tuskaisen hyvin sen mikä merkitys on sillä hyppääkö päiväkodin kulmalta bussiin vai käveleekö vajaan kilometrin lähijunalle. Tai sen, että lähteekö toimiston ulkopuolelle syömään vai syökö alakerran Amicassa. Puhumattakaan siitä, että klikkaako työpäivän aikana auki Lync-kuvakkeen vai kipaiseeko käytävän päähän työhuoneelle käymään.

Kannattaako askelmittari sitten hankkia vai onko se taas yksi tekninen turhake? Minun kannatti, sinusta en tiedä. Tärkeintä on tunnistaa se mikä itseä motivoi. Minut tekniikka saa liikkeelle ja pidän siitä, että saan tietoa tarvittaessa pitkällekin aikavälille. Mittari myös usein kannustaa lähtemään vielä illalla pienelle kävelylle, jotta askeleet tulevat täyteen. Minua tämä siis on aktivoinut liikkumaan enemmän arjessa, mutta epäilen, että monella tämä voi myös jäädä laatikon pohjalle heti ensi huuman mentyä.

 

Mikä ikinä sitten motivoikaan

Aloitin viime viikolla juoksemisen talven sairastelujen jälkeen. Hämmentävästi kunto ei ollutkaan täysin romahtanut ja viime kesänä juoksukoulussa opeteltu viitonen menee jopa suhteellisen helposti.

Älypuhelimien aikana juoksemaan opettelu on tehty kovin helpoksi. Erilaisia juoksukoulusovelluksia löytyy hyvin ja ajattelin seuraavaksi alkaa treenata kymppiä kohti sovelluksen voimin. Ystäväni treenaa zombiet kannoillaan, minä taidan pysytellä vain Musessa. Seuraavaksi vaan pitäisi käydä ostamassa uudet tosssut. Vanhat ovat nimittäin päättäneet syödä kantapääni ihokerros kerrallaan.

Ilmailumuseossa

Ystäväperhe vinkkasi viikolla, että sunnuntaina ilmailumuseossa vietettäisiin lasten päivää ja mehän oltiin heti valmiina lähtemään. Aamulla pakkasimme jälkeläisen ja sadevarusteet peräkärryyn ja sotkettiin Vantaalle. Itse museo löytyy ihan Helsinki-Vantaan lentokentän kupeesta ja matka sujui aluksi mukavasti keskuspuistoa pitkin ja sieltä Haltialan kautta Tammistoon. Jumbon ympäristössä polkeminen oli tuskaa. Opasteita ei löytynyt, pyörätiet päättyivät kesken kaiken ja autoilijat jumittivat pyörätienjatkeet citymaastureillaan. Niin ja kirsikkana kakussa: kevyeenliikenteenväylällä mopolla ajavat teinit jotka eivät osaa väistämissääntöjä.

No mutta takaisin museoon. Kiersimme ensin näyttelyä museon sisätiloissa ja hyödynsimme mahdollisuuden myös kurkkia vanhoihin koneisiin sisälle nyt kun se erikoispäivän kunniaksi oli mahdollista. Kyllä siellä kelpasi tukka kypärän jäljiltä litissä hikisenä kuin pieni porsas kuvitella karanneensa Pan Amista. Jälkeläiselle itse näyttely ei niinkään ollut hitti vaan pieni mies lämpeni eniten pihalta löytyneille pelastusautoille eli lentokentän omalle paloautolle sekä paikalle myös saapuneisiin paloautoon ja poliisiautoon. Pihalta myös löytyi pieni leikkialue, jossa sai polkea pientä hävittäjäkonetta. Kotimatkalla uni ei pienelle maittanut joten otimme vielä Haltialassa munkin ja lampaantaputuksen mittaisen breikin ja sitten lopulta saatiinkin sotkea ylimääräinen kierros riittävän päiväuniajan varmistamiseksi.

Kyllä uusi pyörä on vaan niin ihana. Saatiin hyvin pidettyä keskinopeus 17 km/h vaikka se Jumbon ympäristö meni mateluksi ja Keskuspuistossa jumituimme eläkeläisryhmän taakse mottiin. Tämän päivän kokonaiskilometrimäärä näytti 34 ja koska virtaa tuntui riittävän vielä tuonkin jälkeen kävin vielä juoksemassa illalla viiden kilometrin lenkin. Tai no juokseminen on ehkä vähän liioiteltu ilmaisu tavastani liikkua, mutta ainakin minut olisi kävelykisoissa diskattu.

Henkilökohtainen valmentaja

Olen Elixialle varmaan hyödyllisin mahdollinen jäsen. Maksan kiltisti jäsenmaksua, mutta en juuri koskaan muista käydä siellä. Ensin olin kipeänä ja sitten vaan laiska. Nyt taas kiinnostaa kaikki muut jutut kuin zumbat ja salitreenit. Kunhan sopimus päättyy niin jäsenyys tasan loppuu ja jos yllätätte minut haaveilemasta paluusta salitreeneihin jonnekin ketjuun muistutatte minua siitä, että työnantaja tarjoaa minulle uuden siistin salin ihan oman toimiston kellarikerroksessa.

Poika on nyt kuitenkin päättänyt, että sohvaperunapäivät ovat takana päin ja mutsi ruoskitaan kesäkuntoon tahtoi se sitä tai ei. Tänään päiväruoan päätteeksi poika kiikutti jo pyöräilykypäriä vanhemmilleen eikä ottanut kuuleviin korviinkaan sitä, että ulkona sataa. Miehen viritellessä pyöräänsä matkamittaria poika tarjosi minulle lämmittelytreenin raputaatioleikin muodossa. Lapsi luonnollisesti oli pumppua operoiva oktonautti ja minun kohtalokseni jäi olla pompulla simpukasta irtoava erakkorapu. Alkulämmittelyn jälkeen vuorossa oli pyörätreeni eli neljän kilometrin sprintti tihkusateessa. Loppujäähdyttelynä toimi närkästyneen rimpuilevan treenarin kanto kainalossa kaksi kerrosta ylöspäin, treenari kun olisi halunnut ottaa pyöräkellarista itselleen rattikelkan matkaansa.

Lopuksi poika tarjoaa vielä kunnon treenarien tavoin jokaiselle lukijalle vinkin nopeaan ja yksinkertaiseen treeniin. Kyykkyhyppyihin lätäkössä.

Kuva on viime syksyltä. Yksi iltapäivä räpsittiin pojan kanssa kotimatkalla kuvia ja luulin muistikortin jotenkin menneen tilttiin ja kuvien kadonneen. Nyt löysin ne kameran sisäisestä muistista. Jotenkin kortti oli varmaan ollut huonosti paikallaan tai jotain. Kivaa kuitenkin, että kuvat löytyivät lopulta.

Huomenna se jatkuu

Huomenna. Yhdeksältä. Ykköseltä.

Siinä se alkuviikkoni kohokohta tulikin. Lääkäristä tuli kahden viikon antibioottikuuri ja uusi inhalaattori, jos vaikka vihdoin saataisiin tämä tauti nitistettyä. Jos nyt oikein olen laskenut niin olen kaksi kuukautta tätä tautia jo potenut. Kesän juoksukoulun tulokset saan kyllä ainakin hyvästellä. Jos nyt edes pääsisi takaisin lenkkipolulle ennen kuin maa on täysin jäässä.

Kuva: Downton Abbeyn FB-sivu

Paluu päiväjärjestykseen

Tänään oli pitkästä aikaa päivä, jolloin ehdin salille. Hyvinä tekosyinä salitreenin välttelyyn toimi ensin enterorokko ja sittemmin työmatkat. Niiden päälle kun pelattiin vielä valttikorttina toiminut poissaolevan äidin syyllisyys, oli edellisestä treenikerrasta kulunut kuukausi.

Hukkaan tuo treenaamaton aika ei kuitenkaan ollut täysin mennyt. Joitain viikkoja sitten uutisoitiin, että istumatyötä tekevien naisten takapuolet leviävät ja lääkkeeksi suositeltiin porraskävelyä. Naureskelimme töissä, että meillähän on sitten pakarat terästä, koska hissiä ei käytetä ja viisi kerrosväliä taitetaan päivän mittaan useampaan otteeseen. Rappusten lisäksi myös työmatkapyöräilyt tuo vajaan 15 kilon lisäpaino tarakalla ovat tehneet työtään ja keväiset kilot alkoivat tuntua kovin kevyiltä jalkaprässissä.

Siinä missä jalkoihin oli tullut lisää voimaan oli keväisen treenin vähätkin tulokset saatu vedettyä viemäristä alas yläraajojen osalta. Syykin on aika selvä. Rintalihaksia ja yläselkää jaksan vielä treenata, hyvänä päivänä myös olkapäitä, mutta en tiedä mitään puuduttuvampaa kuin hauistreenin. Olisinkin ikuisesti kiitollinen kun joku keksisi koukuttavan treenin ylävartalon kehittämiseen. Jotenkin sitä voimaa kun pitäisi tuollekin osastolle kehittää.

5 kilometriä

Jälkeläinen oli sen verran puolikuntoinen, että päätettiin viettää tämä päivä vielä hiljaiseloa. Tai no oltiin kotona. Jälkeläisessä oli virtaa kuin pienessä pitäjässä joten sen viihdyttäminen oli kovin haastavaa. Onneksi löytyi dinosauruksia useammassa formaatissa. Pädillä pyöri Dinojuna ja muovailuvahasta piti muovailla pikkudinoja. Älynystyröitä myös haastettiin dinopalapelillö ja lukien dinosauruskirjaa. Kukaan ei varmaankaan arvaa, mikä pojalla on nyt hitti... Jos jostain löytyisi ohjelma joka yhdistäisi hälyytysajoneuvot ja dinosaurukset olisi lapsi varmaan valmis myymään sekä mumminsa että kissamme.

Kahdeksan tuntia dinosauruksia oli kyllä allekirjoittaneelle tarpeeksi. Kun mies palasa töistä ja olimme syöneet minä karkasin Keskuspuistoon. Juoksukoulu on nyt edennyt siihen pisteeseen, että nyt olisi pitänyt alkaa hinkata yhtäjaksoista juoksua 20 minuutista puoleen tuntiin. Koska kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini päätin tehdä toisin ja päädyin lopulta pinkomaan yhteen soittoon melkein kuusi kilometriä. Silloin se tuntui hyvältä ajatukselta, nyt epäilen, että pääsenkö ikinä huomenna sängystä ylös. Olin viime viikolla oikea välineurheilija, ostin Lidlistä juoksutrikoot ja -sukat. Yhteensä noin 11 euroa. Kamalaa tälläinen välineurheilu. Uudet tossut pitäisi kuitenkin saada, vanhat ovat turhan raskaat eivätkä istu jalkaan. Pitänee varautua lisäämään tällä kertaa budjettiin yksi nolla pilkun merkitsevälle puolelle.

 

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Minun karjalaiset geenini aktivoituivat taas tänään kun kuulin töiden kautta ei oikeastaan edes puolitutun henkilön kuolemasta. Jos joku tarvitsee itkijänaista niin yhteydenottopyyntöjä voi jättää kommenttiboksiin. Tyylilaji on erittäin improvisoiva ja yleensä räällä höystetty. Tällä kertaa tosin rään lisäksi saatiin verta kun katupölyn ja allergian kaltoin kohtelemat nenän limakalvot päättivät yksipuolisesti järjestää ulosmarssin verenvuodon merkeissä. Hiki sentään tuli positiivisissa merkeissä. Fitness Fusion-tunnilla sai kroppa kyytiä ja ajatukset pois päivän surullisista uutisista.

Sielua hoiti myös lounas Qulmassa. Maa-artisokkakeitto oli taivaallista ja lohikeitto johon lisättiin ranskankermaa ja tillpestoa räjäytti tajunnan. Miksi, oi, miksi kukaan ei halua hoitaa nälkäisen toimistokalkkunan sielua myös Pasilassa? Tahtoo muutakin kuin Amicoja ja Ratakiven.

Pomppufiilis

Olen vähän myöhäissyntyinen tiettyjen liikuntalajien suhteen. Sauvakävelyn sentään olen löytänyt jo aikoja sitten, mutta jumppapallon erinomaisuuden olen vasta nyt oppinut ymmärtämään. Seuraavaksi voisin sitten villiintyä Bailatinosta, mutta Zumba on tainnut syrjäyttää sen ja Zumban suhteen pidättäydyn edelleen kannassani siitä, että siinä meni tunti elämästäni jota en enää koskaan saa takaisin.

Jumppapallohan olisi mitä söpöin rahikin kun sen päälle virkkaisi suojuksen. Mummo tarjoaisi ihania, mutta koska toistaiseksi meidän perheen lemmikkinä on vähän ylipainoisuuteen taipuvainen kissa kultamunia munivan hanhen kanssa niin taidan vain lenkkeillä lankakauppaan ja laittaa koukun itse heilumaan.

Kuvan tarjosi myös Mummo.

Eihän tässä näin pitänyt mennä

Kaikkialla annettiin ymmärtää, että pitää varautua lapsen sairastumiseen ja siitä johtuviin työpoissaoloihin nyt kun hoito alkoi. No ei meillä. Lapsi porskuttaa kuin hyvin huollettu höyryveturi, mutta äiti uuvahti sohvalle. Alkuviikko meni epämääräisen kuumeilun siivittämänä ja lopulta hitaimmankin oli aika myöntää, että nyt on parempi jäädä sohvalle keräämään voimia jotta tuo pöpö saadaan nitistettyä.

Kotisohvalla vietettyjen kahden päivän aikana tuli turvauduttua digiboksin saloihin ja katsottua kaikki tähän mennessä kaikki Suomessa näytetyt Downton Abbeyn jaksot, jotka olivat siellä odottaneet sopivaa hetkeä pysähtyä telkkarin ääreen.

Kuva itv.com

BBC:n Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen mikään ei ole kolahtanut näin kovaa. Ihanat näyttelijät, koukuttava juoni ja täydellinen tunnelma. Tuota katsoessa tuli kuin huomaamatta puikoteltua selkäkappale jälkeläisen neuletakkiin. Ja ennen kaikkea parannettua tuo kiusallinen pöpö. Kuume lähti ja jäljelle jäi kiukkuinen yskä. Tänään kuitenkin uskallauduin jo salille tapaamaan uudenvuodenlahjaani. Treeni personal trainerin kanssa teki vähintään yhtä kutaa kuin 1,5 sohvan pojalla vietettyä päivää.

Let's Zumba - or not

Zumba vaanii ihmistä joka puolella. Tänään kun teputin jälkeläisen kanssa ensin picnicille ja siitä kirpparille näin noin joka toisessa valopylväässä mainoksen Myyrmäen Zumbafestareista. Paras tai pitäisikö sanoa pahin ilmoitus vaani kuitenkin tuon kotoisan Lähi-Prisman aulassa. Parkkipaikka-Zumbaa... Voin vain kuvitella miten siellä naiset veivaavat asfaltilla nivelsiteet rytkyen perheen miesväen tehdessä ruokaostoksia ja kieputtaen lasta leluosaston karuselissa (johon saa S-etukortilla ilmaisen kierroksen).

Voitaisiinko nyt vain sopia, että tämä Zumbajuttu on nyt nähty ja koettu?

Ei sitten pätkääkään minun lajini

Olin tänään reipas liikkuja ja lähdin ennen Piloxingia kokeilemaan Zumbaa. En ollut ikinä noilla tunneilla käynyt ja olin lähinnä keskittynyt kiroamaan, että Sats oli vaihtanut omat konseptitanssituntinsa tuohon lattariketkutukseen. Ajattelin nyt kuitenkin antaa mahdollisuuden ja voinpa vain sanoa, että siinä meni tunti elämästäni enkä koskaan saa sitä takaisin.

Joo teoriassa hauskaa ironisessa mielessä ketkuttaa takapuoltaan Lambadan tahtiin, mutta tuossa silti kaikki tökki. Ei tuo ollut jumppaa, eikä se ainakaan ollut tanssia. Kohtellettiin sata lasissa ja olen kohtalaisen varma, että suurimmalla osalla osallistujista polvet ja varpaat eivät suinkaan osoittaneet samaan ilmansuuntaan. Tunnin kohokohta oli ohjaajan loppukevennykseksi valitsema Eric Saaden Euroviisulallatus. Tykkäisin käydä tanssillisilla aerobiktunneilla, koska kiitos kummallisia työaikoja vaativan työnantajan en pysty sitoutumaan kunnollisiin tanssitunteihin ja rehellisiä kun ollaan niin en pärjää joukkuelajeissa ja joku porukalla tahtiin hengittely ei vain toimi minulla. Päädyn aina ajatusten tyhjentämisen asemasta suunnittelemaan seuraavan kauppareissun ostoslistaa.

Onneksi tuon jälkeen oli eheyttävä Piloxing-tunti. Tosin kyllä se zumba kropassa tuntuu. Punnerrusten aikana sen huomasi, että ei tämä kroppa kyllä mitenkään päin ole iskussa siten miten pitäisi. No pikku hiljaa, pikku hiljaa...

Kyl määki jos Hilary Duffykin

Sain vihdoinkin itseni tauon jälkeen salille ja piloxingtunnille. Osui jopa arpaonni kohdalle ja sain käyttääni piloxinghanskat. Olin kohtalaisen varma että kuolen ekan vartin jälkeen, mutta ilmeisesti tuo yhdeksän kilon ihmiskahvakuulan nostelu on tehnyt käsille hyvää ja jaksoin painaa hanskojen kanssa koko tunnin.

Nyt on taas kropassa hyvä olo. Kun sairasteltiin jälkeläisen kanssa vuorona perään sitä jotenkin taas lamaantui liikunnan suhteen. Viime viikolla vaunulenkit palasivat ohjelmaan ja tuo piloxing tuo hyvää vastaliikuntaa vaunujen lykkimisestä ja lapsen nostelusta jumittavalle kropalle. Rutina vain kuului kun kroppaa kääntelin. Käsilihasten lisäksi hämmästytti se että ei minun vatsalihakseni olekaan niin onnettomassa kunnossa kuin mitä olin kuvitellut. Ilmeisesti vähemmän esteettiinen vyötärönympärys ei olekaan pelkästään huonoa korsettilihaksistoa vaan ihan ehtaa ihraa... Onko muuten kuinka säälittävää että ihminen on lopputarkastuksessa ollut kevyempi kuin raskauden alussa, mutta on sen jälkeen ihan vain omaa tyhmyyttään syönyt itsensä melkein siihen kuosiin missä on ollut massan suhteen synnyttämään lähtiessään? Miksi ihmeessä sitä piti aina lääkitä omaa väsymystään kaikella epämääräisellä ruoalla ja liian isoilla annoksilla?

Rock the ballet

Kyllä kelpasi katsella kun pojat pistivät jalalla koreasti.

Ensin vähän epäilytti. Ensimmäinen näytös kulki lähinn Coldplayn ja U2:n tahdissa, ensimmäiset numerot vaikuttivat kovin poikabändimäisiltä (eikä mitenkään hyvässä camphengessä). Sitten se vain lähti toimimaan. Koreografiat toivat esille tanssijoiden potentiaalin, musiikkikin pareni ja yksinkertaiset asut pyyhkivät kaiken muun paitsi liikkeen pois. Niin, paitsi sillä naistanssijasidekickillä oli koko ajan joku järkyttävä paljettiviritelmä päällä. Missä on oikeus, missä on kohtuus?

Tuo taas herätti halun tanssia (ja tunkea poikasen tanssitunneille). Ongelma on vain se, että mistä löytyisi oikea paikka harrastaa tanssia kun 30 häämöttää kulman takana, persus on päässyt leviämään ja vaikka tekniikka ja kehittyminen olisivatkin tärkeitä niin tärkeintä olisi hyvä meininkin. Niin ja plussaa olisi kasariretrosta treeniympäristössä jonne mun pinkin säärystimet istuisivat kuin nenä päähän.

Tehkääpä perässä

 

Kuvat viime perjantailta Disco SM-kilpailuista Espoossa. Nuorimmat menijät ovat kahdeksan ja vanhimmat tänä vuonna 12. Siitä sitten vaan hyppyjä treenaamaan eikä unohdeta iloista ilmettä koko ajalta.

Niin ja kuvat ovat tarkoituksella epätarkkoja etteivät tytöt ole niin helposti tunnistettavissa. Kaikki tytöt edustivat turkulaista 2pa dancea ja alimmaisen kuvan keskimmäisen vuoksi kävin ostamassa jälkikasvulle Peltorit ja seikkailimme yksi kappale isoäitejä matkassamme Barona-areenalle.

Kyllä tuon jälkeen tuli taas sellainen olo, että ensinnäkin pitäisi itse päästä tanssimaan ja toiseksi jälkeläinenkin pääsee jossain vaiheessa lajia kokeilemaan. Disco ei kyllä ikinä itselle ole ollut se laji ja aikuisilla tuo kyllä menikin vähän Tuksu look alike henkiseksi menoksi. En myöskään tykkää siitä miten osalla lapsista esiintymisasussa ei ollut kangasta kuin nimeksi. Se tanssin näyttävyys kuitenkin syntyy aivan muista tekijöistä kuin paljaasta pinnasta.

Pyörät alle

Me ollaan miehen kanssa pyöräilijöitä. Ne vuodet kun asuimme semiperiferiassa olivat ihan tuskaa kun minnekään ei päässyt näppärästi fillarilla. Nyt kun asutaan täällä kehäteiden sisäpuolella fillari on miehellä päässyt taas tuttuun käyttöön, itsellä tuo viimekesäinen pötsi vähän rajoitti menoa. Nyt sitten pitäisi ratkaista se miten tuo arvon kuulapää tulee reissaamaan meidän matkassa.

Suomessa on rasittavan vähän vaihtoehtoja lapsen kuljettamiseen polkupyörällä. Sitä Hamaxin perusistuinta myydään kaikissa paikoissa ja eiköhän sellainen meillekin jossain kohtaa päädy. Peräkärry on hitti jokaisella pyöräilevällä lapsiperheellä, mutta tässä meitä yksilapsisa sorsitaan. Suomessa myynnissä on käytännössä vain kaksipaikkaisia, varsinkin kun toiveissa on se, että kärry toimisi myös tarvittaessa rattaina/juoksurattaina. Ne muutamat yksipaikkaiset joita ollaan löydetty ovat tuhottoman kalliita. Onneksi olemassa on kuitenkin internet ja lukuisat .nl ja .de-päätteiset nettikaupat. Esim. Croozer Kid for 1 irtoaa netistä sellaiset 200 euroa edullisemmin. Vaatimattomasti 40% kotimaan tarjontaa edullisemmin. Jos olisin irstas rahoissa kierivä kakkiainen meille tulisi Chariotin kärry, mutta oikeasti en ole keksinyt mitään perustelua jolla tuon hankinnan järkevyyden saisi perusteltua. Se, että kärryn saa tarvittaessa valjailla vetoon patikkareissuille tai jalasten päälle hiihtoladulla edustavat meille kuitenkin niin marginaalista käyttöä (kun mies ei edes omista suksia ja minä en ole omiani nähnyt kohta 15 vuoteen ja itseasiassa epäilen että äiti on ne hiihtänyt puhki Ylläksellä varmaan jo 10 talvea sitten).

Pitänee mennä potkimaan renkaita johonkin liikkeeseen. Periaatteessa haluaisin ostaa tuon kotimaisia kanavia kautta, mutta kun hintaero on noinkin huikea niin taidetaan kartottaa millä verkkokaupalla on edullisimmat toimituskulut.

Piloxing

Kävin aktivoimassa Satsin jäsenyyden kun jälkeläinen oli parin kuukauden ikäinen. Yritin käydä tunneilla, mutta liikkuminen ei tuntunut hyvältä kun rinnat tuntuivat tolkuttoman painoisilta ja hyppiä ei voinut. Sitten tuli flunssaa ja sitten löytyi huonoja ja keskinkertaisia selityksiä sille miksi olevinaan salille ei voinut raahautua... Tällä viikolla mulla alkoi uuden elämän ensimmäinen vaihe ja maanantaina menin syvävenytykseen ja tälle päivälle onnistuin vihdoin varaamaan paikan piloxing-tunnille. Kuvailun mukaan piloxin yhdistää pilatsesta ja nyrkkeilyä. Itse koin tunnilla lähinnä yhdistyvän nyrkkeily ja baletti. Ihanaa tuo silti oli. Tasapainoni näyttä karanneen Ibizalle, mutta kyllä sieltä kropasta löytyi liikemuistista jotain takavuosien tanssitunneilta. Tuolla kyllä ehdottomasti pitää jatkossakin käydä. Jos vaikka saisi nuo kylkilihakset taas iskuun. Hämmentävästi nimittäin synnytyksen jäljiltä suorat vatsalihakset kyllä pelaavat, mutta muuten korsettilihakset teillä tiettömillä