Yksi elämäni neljästä parhaasta päätöksestä

Ihmisen elämässä on varmasti useitakin asioita, joiden suhteen on tehnyt aktiivisen valinnan. Kuitenkin sanoisin, että on olemassa neljä valintaa joihin olen erityisen tyytyväinen. Ensimmäinen on se, että löin hynttyyt yhteen mieheni kanssa, toinen oli päätös muuttaa Helsinkiin, kolmas oli viisi vuotta sitten tehty päätös heivata ehkäisy antaa lapselle mahdollisuus ja neljännen päätöksen kohdalla juhlittiin juuri kolmevuotispäivää. Eli kohdalle neljä päätyi rintojen pienennysleikkaus.

Kaikki yllämaininut tekijät ovat olleet ratkaisuja, jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet elämänlaatuuni sitä parantaen. Kuitenkin tuli mieleen tehdä lopullinen tilinpäätös tuon viimeisen suhteen koska aiheen tiimoilta säännöllisesti blogiin etsiydytään. Tosin hämmentävän usein blogiin myös hakeudutaan etsien tietoa silikonirintojen jälkeenkuvista ja tänään sain vielä Instagramseuraajakseni jonkun muovitissifirman, joten ehkä nyt on syytä vielä painottaa, että täällä nyt rinnoista vietiin pari kuppikokoa sen asemasta, että niitä olisi kasvatettu.

Ensisijaisesti leikkaukseen hakeuduin terveyssyistä. Opiskeluaikana kesätöissä ja labrakurssien aikaan elin lihasrelaksanteilla ja tuhosin vatsani limakalvoja tulehduskipulääkkeillä. Mikään määrä fysioterapiaa ei auttanut ja vuosien jazztanssi- ja balettitreenien seurauksena päädyin vain lääkäreiden ikuisen hämmästelyn kohteeksi. Naiseksi, jolla oli toistuvia tulehduksia hartiaseudulla, mutta jolla pää pyöri kuin pöllöllä. Siirtyminen nykyiselle työnantajalle pois labramiljööstä hieman helpotti asiaa, mutta pyörittelin leikkausajatusta päässäni vuosia. Lopullisen päätöksen leikkaukselle teki kuitenkin lapsen vauvavuosi ja imetys. Rintakudokseni nimittäin villiintyi imetyksestä ja lopputuloksena oli rinnat, jotka olivat tolkuttoman raskaat ja muhkuraiset. Leikkausta edeltävässä mammografiassa löytyi itseasiassa toisesta rinnasta hyvälaatuinen kasvain, jota en mitenkään kyennyt löytämään  tunnustelemalla edes silloin kun tiesin sen sijainnista.

Leikkaus toteutettiin kunnallisella puolella. Lähetteen hain terveyskeskuslääkäriltä keväällä 2011. Olin tuossa vaiheessa selvittänyt jo, että olisin kunnalliselle puolelle pätevä potilas ja perehtynyt puolen vuoden hoitotakuuseen ja laskenut että tuolloin leikkaukseen pääsisin vielä vuoden 2011 aikana, jolloin mies olisi hoitovapaalla eikä lapsen kantelu yms. tuottaisi vaikeuksia. Leikkausajankohta sijoittui lopulta niin hyvin, että pääsin marraskuun lopussa puukon alle ja olin sairaslomalla jouluun asti, jonka päälle  pystyin pitämään joululomaa. Varsinaiseen toipumiseen kuitenkin riitti kuukauden sairasloma.

Auttoiko leikkaus sitten ongelmiin?

Auttoi. 

Itseasiassa ensimmäiseen kahteen vuoteen minulla ei ollut lainkaan hartiaseudulla oireilua kun leikkauksen jälkeen tsemppasin vielä ryhdin treenaamisessa. Sitten omaa laiskuuttani lopetin treenin ja poljin vielä sinnikkäästi polkupyörällä, jossa oli huono geometria ja tänä syksynä palasin ensimmäistä kertaa vuosiiin OMT-fysioterapeutin käsittelyyn.

Suosittelen leikkaukseen hakeutumista lämpimästi kaikille, jotka kokevat, että isot rinnat heikentävät elämänlaatua. Kaikillahan ei rintojen koko aiheuta mitään oireilua, mutta jos oirelua on niin en kyllä keksi mitään muuta syytä leikkauksen lykkäämiselle kuin mahdolliset imetyshaaveet, koska leikkaus on tietenkin tässä suhteessa riski. Niin ja pakko myös turhamaisesti todeta, että leikkaus vaikutti myös positiivisesti omaan kehonkuvaani. Itseasiassa sen osalta olisin melkein voinut ottaa vieläkin pienemmät rinnat, mutta kyllä nämä nykyisetkin vain paremmin istuvat vartaloni mittasuhteisiin. Ja onhan se ihanaa kun rinnat eivät ole tiellä. Voin juosta lapsen kanssa kun siltä tuntuu vaikkei päälle olisi sattunutkaan urheiluliivejä ja pystyin ostamaan kauluspaidan, joka istuu hartioista ja rinnanympäryksestä yhtä aikaa. Nuokaan eivät ole mitenkään pieniä asioita, kuten ei myöskään se, että nykyään useimmiten vastakkaisen sukupuolen edustajat katsovat silmiin eivät katkaisevat parikymmentä senttiä niiden alapuolelle.

Aktivismia vai slacktimismia

Tämän päivän aikana omas FB-feedinin on taas kerran täyttynyt päivityksissä joissa on vilauteltu tissejä liikennepoliisille ja kerrottu, että vessapaperin loputtua sukat päätyivät muuhun käyttöön. Taustalla on olevinaan hassunhauska peli, jossa kaikille statuksesta tykänneille lähetetään huonolla kieliopilla kirjoitettu ketjukirje, jossa kerrotaan, että tämä onkin hauska peli rinta- ja eturauhassyöpätietoitoisuuden lisäämiseksi ja lisääpä nyt joku näistä valmiiksi kirjoitetuista lauseista päivitykseksesi.

Vielä minulle ei ole selvinnyt että miten tuo ketjukirje, puhumattakaan päivityksestä jossa kertoisin pyyhkiväni persukseni sukkiini, sitä rintasyöpätietoisuutta lisää. Toki viestissä kerrotaan, että sellainen tauti kuin rintasyöpä on olemassa, mutta viestissä ei muistuteta edes puolikkaan sanan verran siitä, että rintojen säännöllinen tukiminen olisi tärkeää (no, paitsi, jos yksi jaettavaksi tarkoitetuista lauseista, Rakastan isoja rintojani!, sellaiseksi lasketaan).

Rintasyövästä on tärkeä puhua, mutta on irvokasta, että tärkeä aihe alennetaan ehkä säälittävimmän slacktivismin lajiksi. Ketjukirje ja nolo päivitys eivät auta asiaa millään mittakaavalla. Todellista auttamista olisi lahjoittaminen esim. Roosanauhakeräyksellelle rahaa. Tänä päivänä sosiaalista mediaa voidaan käyttää aidostikin hyväksi tietoisuuden lisäämiseksi. Monia onnistuneitakin kampanjoita voidaan syyttää siitä, että ne ovat aktivismin asemasta slacktivismia, mutta ainakin ALS-jäävesihaasteet ja vastaavat ovat onnistuneet siinä missä tämä kampana ei ole onnistunut. Nimittäin rahan keräämisessä hyväntekeväisyystyölle sekä myöskin ihmisten tietoisuuden lisäämisessä.

Kyynikkojen maailmassa aina kerrotaan, että eihän mitään kannata tehdä, koska yhden ihmisen teoilla ole vaikutusta. Itse olen tästä vahvasti eri mieltä. Pienistä puroista syntyyvät isot meretkin, mutta jos lähdetään tekemään niin tehdään sitten kunnolla sen asemasta, että tehdään jotain puolivillaisesti. Tai kuten tässä haasteessa. Tehdään kyllä paljon, mutta ei tippaakaan sitä mitä pitäisi.

Ihmeellisille naisille

Somessa tuli tänään vastaan osuva muistutus siitä, että niitä rintojakin voisi muistaa tutkia.

Kuva: ALCC

 

Iso I

Puhutaanpa taas hetki rinnoista. Ja vielä ehkä tärkeämmin niiden rintojen ensisijaisesta tehtävästä.

Kuten kaikki, jotka suunnilleen ovat olleet hereillä biologian tunneilla, tietävät ihminen on nisäkäs. Nisäkkäät tuppavat ruokkimaan jälkeläisensä niiden ollessa pieniä imettämällä. Tuo fakta kuitenkin oli tainnut mennä ohi Näsinneulan ravintolan henkilökunnan jäseneltä, jotka pyysivät imettänyttä naista poistumaan ruokailutilanteesta, koska nainen häiritsi ravintolan ulkomaalaisia asiakkaita. Luonnollinen ja suositelluin tapa ruokkia lasta oli ilmeisesti niin sopimaton, että sitä varten naisen tulisi pakkautua vessaan tai poistua kokonaan ravintolan tiloista. Tuo logiikka ei vaan jotenkin uppoa päähäni, koska varsinkin jos niin halutaan lasta pystyy imettämään niin ettei mitään näy. Ja uskokaa pois minä tiedän mistä puhun. Maidon noustua ne minun rintani olivat Kiinan muurin ohella varmaan ainoita ihmisen aikaansaannoksia, jotka näkyviät kuuhun ja epäilen niiden myös aiheuttaneen muutoksia vuorovesien liikkeisiin.

Siinä sitä jälkeläistä ruokitaan ja kissakaan ei näe mitään. Kuvassa vielä imetys oli vaikeimmillaan kun alle kuukauden ikäinen tyyppi ei ihan handannut syömistä eikä äiti parhaita asentoja ja rinnatkin olivat enemmän tai vähemmän yhteistyökyvyttömät.

Pidän vaarallisena asennetta, jossa imetys tulisi lakaista pois näkyvistä, koska jos imetykseen ei suhtauduta positiivisena normaalina asiana julkisuudessa, kärsisivät jo nykyiselläänkin liian matalalla olevat imetystilastot entisestään. En myöskään pidä ajatuksesta, jossa rintojen luonnollinen tehtävä pitäisi unohtaa ja rintojen ainoaksi tehtäväksi jäisi seksuaalisen mielihyvän tuottaminen. Tavallaan tämäkin kaikki nivoutuu siihen käsittämättömään naisvartaloideaaliin, jossa muutosta ei saisi näkyä sen paremmin lasten kuin iänkään aiheuttamia muutoksia. En tosiaan ole mikään tissillä päähän -imetyskiihkoilija vaan suhtaudun imetykseen ja sen hyötyihin biologisten faktojen kautta. Omaa lasta ruokin vajaat kahdeksan kuukautta imettämällä ja niistä ikäkuukaudet 1-5 täysimetyksellä. Inhosin jokaista päivää, jotka imetin koska rintani olivat jatkuvasti kipeät rintakudoksen kasvun villiinnyttyä hormonimuutoksesta. Minulle oli kuitenkin itsestään selvää, että lastani haluan imettää ja siksi olin valmis unohtamaan oman mukavuuteni kun kerran imetys hyvään vauhtiin saatiin. Ilmeisesti vauvalle terveellisin, hygienisin ja nopein tapa tarjota ruokaa ei kuitenkaan kaikkien mielestä ole se järkevin tapa. Täytyy toivoa, että nuo samat ihmiset sitten kestävät kuunella sitä kun vauva itkee nälkäänsä jos kerran eivät kestä oleilla samassa tilassa, jossa vauva syö.

Paljon melua rinnoista

Jokainen joka on tänään erehtynyt lukemaan iltapäivälehtiä tai seurannut sosiaalista mediaa ei ole voinut välttyä uutiselta, jossa kerrottiin Angelina Jolien tuplamastektomiasta. Leikkauksesta jolla näyttelijä onnistui laskemaan rintasyöpäriskinsä yli 80 % noin viiteen.

Päädyin käymään verkkoyhteisössäni keskustelua aiheesta. Esiin nousi kunnioitus siitä, että Jolie nousi puhumaan näinkin vaikeasta aiheesta. Puhuimme myös miten Jolien kaltaisen seksisymboliin linkittyminen aiheeseen nostaa toivottavasti myös aiheen laajempaan keskusteluun ja toivottavasti yhä useampi ihminen uskaltautuu aiheesta puhumaan. Olimme kaikki yksimielisiä siitä, että teko on rohkea ja toivoimme, että myös muut naiset jotka geenimuutosta kantavat pääsisivät hoitoihin. Kun liikahdin pois tuolta omasta turvallisesta kuplastani yllätys olikin melkoinen kun kommentteja luin.

Sekä Lily että Olivia olivat uutisen linkittäneen omille FB-sivuilleen. Luin kommentteja hämmennyksen vallassa. Siellä naiset syyttivät Angelina Jolieta huomiohuoraksi, pitivät hysteerisenä, naurettavana ja julistivat, että eivät he vaan mokomaa tekisi. Kuka nyt terveet rinnat poistaisi. Kommentteja lukiessani mietin, että ollaankohan me lainkaan luettu samaa julkaisua ja jos ollaan niin miten tyhmiä ihmiset voivat olla (anteeksi nyt vaan). Se, että argumenttina käytetään sitä, että jokainen kuolee joskus ja että voihan sitä sitten kuolla johonkin muuhun on aivan naurettava. Geneettisestä rintasyövästä puhuttaessa puhutaan agressiivisesta, tappavasta taudista. Jotta sitä voidaan hoitaa pitää ihmisen osallistua jatkuviin seulontoihin eli elää jatkuvassa pelossa. Myöskään se, että leikataan ne tissit sitten kun aihetta on ei ole ihan järkevin mahdollinen lähestymistapa. Syöpähoidot eivät ole mikään picnic. Ei yksilön, ei yksilön läheisten eikä yhteiskunnan kannalta. Nykyään jo vaikkapa sydän- ja verisuonitautien ja kakkostyypin diabeteksen kohdalla panostetaan ennaltaehkäisevään hoitoon, joten miksi sitten rintasyövän kohdalla näin ei tehtäisi? Voiko oikeasti ulkonäkökeskeisyys näytellä niin suurta roolia, että ennemmin halutaan leikkiä omalla terveydellä? Tuossa nyt on jotain mitä en vaan voi ymmärtää. Tosin minähän nyt olen vapaaehtoisesti muutenkin silponut tissini ja kehtaan väittää jo sen parantaneen elämänlaatuani vaikka tappavista tisseistä ei nyt ollutkaan kyse. Rintasyöpägeenin kohdalla en pohtisi edes kahta kertaa leikkaukseen hakeutumista.

Omalla kohdallani rintasyöpägeenistä ei voida puhua. Meidän suvussa on yleensä joko syöty puolivuosisataa sydänlääkkeitä tai muututtu latvasta lahoiksi. Ei siinä kiusallisia nuokin, mutta vähemmän kiusallista kuin odotus siitä, että koska syöpäseulonnoissa napsahtaa. Ja kun se säännöllinen tissien kopelointikaan kun ei ole mitenkään autuaasti tekevä. Löytyihän minultakin ennen pienennysleikkausta tehdyssä rutiini mammografiassa toisesta rinnasta kasvain, joka ei mitenkään käteen tuntunut vaikka sen tarkat koordinaatitkin tiesin.

Googletilastoja

Blogiin tullaan yhä useammin haulla "silikonirinnat ennen jälkeen". Mahtaa olla melkoinen pettymys kun tarkemmin noita rintateemaisia viestejä alkaa lukea.

Tarkastettua jälkeä

Tänään oli jälkitarkastus. Lääkäri vaatimattomana miehenä runsassanaisesti kehui kättensä jälkeä, mutta myös hoitajat olivat sitä mieltä, että rintani ovat nyt kauniit. Sovitaan sitten niin. Aikamoinen muutos niissä on kyllä tapahtunut kun katsoi peilikuvaa ja yläosattomia ennen kuvia rinnakkain. Siinä missä ennen minulla oli rinnat ja lantio on niiden väliin mystisesti ilmestynyt vyötärö.

Viimeinen paraneva haavakin on pian jo ummessa, jos ei ihmeitä tapahdu ja näillä puheilla vien rintani näytille seuraavan kerran vuoden päästä. Olin jotenkin niin tohkeissani etten tajunnut kysyä miten kauan teippejä pidän, mutta sekin selvisi googlaamalla. Vielä pari kuukautta kuljetaan teipit arpien tukena ja sitten jossain vaiheessa pitänee uskaltautua ostamaan kaarituetut rintaliivit.

Saikku jatkuu vielä joulun yli. Välillä tunnen oloni aika lusmuksi kun olen kotona enkä töissä, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että eiköhän se lääkäri sen sairasloman ole osannut mitottaa. Rehellisiä jos ollaan niin vaikka täällä kotona ja kaupungilla hiljakseen liikkuen elämä hymyileekin niin ei tämä kroppa kovin paljon nopeampaa tahtia vielä kestä. Bussimatkustaminen tekee kipeää kun rinnat täristää, väkijoukoissa saa pelätät, että joku muksii rintaan ja en pysty kantamaan vieläkään mitään kovin raskasta pitkiä aikoja.

Tissiteemalla jatketaan

Jenni Pääskysaari paljasti lypsäneensä linnan vessassa (ehkä muuten hetkeen tyhmin otsikko). Pystyn samaistumaan Jenniin. Viime vuoden pikkujouluissa allekirjoittanut lypsi toimiston vessassa lavuaariin. Sinäänsä ironista, että edellisissä pikkujouluissa samaisessa vessakopissa täytin tyhjää siideritölkkiä vedellä. Tänä vuonna pikkujoulut sitten jäivätkin väliin. Siinä kohtaa kun työkaverit joivat glögiä ja nostelivat kuohuvia maljoja eläköityvälle työkaverillemme minä nökötin Töölön sairaalassa. Samalla tutulla käytävällä missä viime viikollakin. Tällä kertaa osoitteena oli haavapoli. Tikit lähtivät ja kun tuo vasen puolisko ei ole oikean puoliskon tapainen mallipotilas siihen lätkittiin nyt vielä jotain hopeavaahtolätkiä nopeuttamaan paranemista ja ehkäisemään mahdollisia infektioita.

Sain tänään vahvistuksen siis sille, että toipuminen on hyvässä mallissa. Nyt vaan tämän vasenkätisen pyrkiä käyttämään enemmän oikeaa kättä, jotta tuo vasen saisi parantua rauhassa. Sorkkiminen kuitenkin nosti uuden turvotuksen rintoihin ja taas fiilis on oikeastaan aika samanlainen kuin maidon pakkautuessa rintoihin. Muuten olen päivä päivältä tyytyväisempi lopputulokseen. Rinnat ovat todella sopusuhtaiset kroppaani ja tänään kun kiskoin alustoppia päälleni tajusin, että ehkä ensi kesänä oikeasti ilkeän kunnolla kulkea hihattomassa paidassa ilman etten näytä hiekkalaatikolla kykkiessäni pehmopornoleffasta karanneelta...

Up to big cups

Tiedättekö mikä on surullista?

Se, että käy rintojenpienennysleikkauksessa, hävittää yli 600 grammaa rintakudosta ja silti edelleen joutuu asioimaan rintaliiviostoksilla hyllyssä, jossa liivejä koristaa teksti up to big cups.

Vääntäydyin tänään turkulaisittain Wikkelle (muun maan sanoin Sokokselle) etsimään uusia tukiliivejä kun sairaalasta saatuja vaivasi perisuomalainen synti: liian iso ympärysmitta ja liian pieni aakkonen. Urheiluliiviit painavat tikkejä liikaa, mutta helpotus löytyi imetysliivihyllystä. Uusi koko näyttäisi olevan E75, on siinä kaksi aakkosta vähemmän kuin edellisissä liiveissä ja rinnat ovat edelleen kuitenkin turvoksissa. Eiköhän se koko jonnekin E70 ja D75 välille mätkähdä.

Toipilasmeininkiä

Jos vaihtaa aamulla pyjaman paidan toiseen t-paitaan ja kiskoo sen päälle villatakin, niin eikö sitä ole ihan sivistyneesti pukeutunut?

Toipuminen on muuten edennyt hyvin, mutta eilinen pistäytyminen ulkona tuulessa ja tuiskussa sateenvarjon kanssa ei tehnyt ilmeisesti ihan parasta tikeille. Tänään olenkin sitten yrittänyt ottaa rauhallisemmin ja naputtelin kuutisen sivua aikuiskasvstustieteen oppimispäiväkirjaa ja sain sen palautuskuntoon.

Satunnaisten jomotusten lisäksi eniten ärsyttää selällä nukkumisesta jumittuvat selkä ja hartiat. Kunnolla en uskalla venytellä ettei tikit poksahtele, mutta onneksi äidillä on tämän joulun pikkimatto eli painohulavanne, joka mukavasti moukaroi selän lihaksia kuntoon. Huomenna ajatelin myös uskaltautua kylille kun pahin tuuli on ilmeisesti vähänkin laantumassa.

Muuten leikkauksesta toipuminen on sujunut hyvin. Kipuja ei juurikaan ole ja eilen kun vaihdettiin teipit tikkien päältä näyttivät haavat ilmeisen siisteiltä. Näiden muoto alkaa myös normalisoitua. Hysteerin turvotuksen aiheuttama väyrysmäinen avarakatseisuus alkaa väistyä ja nuo nyt näyttävät rinnoilta. Haluaisin käydä ostamassa paremmat tukiliivit, mutta jotenkin hirvittää ajatus sovittamisesta. Sairaalasta saamat liivit ovat nimittäin jo nyt aivan liian isot ympärysmitasta ja kupitkin ovat vähän turhan löysät, varsinkin kun pidän näissä edelleen harsoa taiteltuna sisälle. Pitänee mennä sillä silmällä tuijottelemaan imetysliivejä ja urheiluliivejä. Eiköhän niistä jotain löydy.

Ennen ja jälkeen

Saldo

Kuusi sataa grammaa väemmän rintoja.

Yksi huonosti nukkuttu yö. Olisin kyllä kernaasti nukkunut, mutta naapuripedin mamma piti huolta siitä, että jos hän ei nuku niin ei nuku kukaan muukaan.

Yhdet kadonneet silmälasit.

Elämää rumemmat, mutta ah niin tukevat rintaliivit.

Purnausta sairaalaruoasta: jos minä merkitsen ruisleipää niin haluan myös sitä ruisleipää ja luojan kiitos pääsen ilmeisesti tunnin sisään pois täältä, lounaana nimittäin oli kasvissoppaa erilaisista pavuista.

Yllättävän hyvä vointi minulla jo on. Vähän haavaoihin koskee, mutta dreeniputkista eroon päästyäni on elo ollut paljon helpompaa. Väsyttää ja odotan kotiinpääsyä. Ketuttaa lievästi kadonneet silmälasit, toivottavasti hoitaja nyt yhtäkkiä muistaa mihin se on ne käynyt tunkemassa...

Nyt jännittää

1,5 vuorokauden päästä köröttelen bussissa kohti sairaalaa. Nyt asiaankuuluvasti alkaa hirvittää.

Ennen rintoja kevennetään ensin päätä. Ylikasvanut kuontalo saa saksista jo huomenna. Toivottavasti kampaaja tällä kertaa rohkenee leikata riittävästi. Ja toivottavasti kirurgi myös.

Hengissä ollaan

Ajattelin vain tulla kuittaamaan, että hengissä ollaan. Elämä näyttöpäätteen tällä puolella vain pitää kiireisenä ja sama tahti jatkuu vielä ensi viikonkin. Sitten se tuleekin se oman elämän pakkoloma leikkauksen ja sairausloman muodossa. Vielä pari viikkoa sitten tuntemani hirvityksen sekainen innostus on muuttunut rehelliseksi innostukseksi. Eilinen kymmentuntinen rupeama huonon tuolin, väärän korkuisen pöydän ja läppärin kanssa piti taas huolta siitä, että yö menikin potiessa hartia- ja selkäkipuja. Tuntuu, että ihan vain leikkausta odoteltaessa rinnat olisivat kasvaneet lisää kokoa. Josko vaikka ensi vuosi alkaisi kivuttomammin. Leikkauksen jälkeen päätin nimittäin antaa itselleni joululahjaksi myös personal trainerin, jonka kanssa pistetään tuo yläselkä ja hartiat kuosiin.

Kuusi viikkoa

Tänään tuli tieto. Kuusi viikkoa leikkaukseen. Ensimmäinen tarjous olisi itseasiassa ollut jo kolmen viikon kuluttua, mutta leikkaus yhdistettynä neljän viikon sairaslomaan ei ihan sopeutunut työaikatauluihin.

Leikkauspäivänä ensin mennään labraan, sitten kuvaukseen. Iltapäivällä leikataan ja syödä ei saa aamuyhdeksän jälkeen. Kaikki ohjeet tulevat onneksi kirjallisena. Puhelun jälkeen päässä surrasi sen verran että en voi taata aivan sisäistäneeni kaikkea oikein... Teki mieli hihkua ja lähettää työpaikalla koko henkilökunnalle sähköpostilla tiedote. Lopulta tyydyin vain toimistokommunikaattorin kautta hihkumaan lähimmille. Mietimme, että toimikoo tämä kuten kampaajareissut?  Tulostetaan matkaan Jessica Bielin kuva ja vaivautuneesti hymyillen pyydetään lääkäriä tekemään parhaansa?

Käytännönjärjestelyjen osalta otin jo yhteyttä mummipalveluihin. Kun en kerran saa nostella niin mennään suosiolla Turkuun potemaan niin siellä riittää yllin kyllin sylejä pienelle miehelle. Aluksi minä joudun eri sänkyyn muun perheen kanssa. Ei tuo pienempi miehistä osaa varoa miten se nukkuu joten turvallisempaa siirttää minut patjamajoitukseen.

Viikonloppuna ensimmäisen kerran minulta kysyttiin, että eikö leikkaus pelota. Tällä hetkellä ei. Totta kai minua jännittää miten toipuminen sujuu ja että miten kroppa reagoi nukutukseen ja särkylääkkeisiin. Tällä hetkellä niska ja hartiat ovat niin jumissa että kroppa tuntuu kipeältä ja jäykältä. Mietin pitäisikö syödä vielä yksi tulehduskipulääke- ja lihasrelaksanttikuuri. Uskallan haaveilla, että tämä jäisi viimeiseksi kerraksi. Jännitän sitä, että haluavatko lääkärit jättää kuitenkin rinnat "isoiksi" kun kuitenkin lantiosta ja takapuolesta löytyy muotoja kroppa ei ole mahdottoman epäsuhtainen. Olenko hullu kun haaveilen muuttuvani tiimalasista päärynäksi? En pidä rinnoistani. Ne ovat isot, ne aiheuttavat kipuja. Iso takapuoli ei aiheuta

Päivä joka pysähdytti

Ennen rintojen pienennystä ihmisen pitää käydä mammografiassa. Soittelin terveyskeskukseen, sain lähetteen ja kipaisin Naistenklinikalle tutkimuksiin eräänä aamuna kolmisen viikkoa sitten ja huikkasin vielä työkaverille, että tulen sieltä sitten koulutukseen loppupäiväksi. Minulla oli selvästi mielessäni, että kunhan menen sinne ja lykkään rintani mankeliin ja varttia myöhemmin olen perillä.

No, olin väärässä.

Ensinnäkin, isot rinnat ja runsas rauhaskudos aiheuttivat sen, että mammografia oli aika yhtä tyhjän kanssa. Rintoja kuvattiin ylhäältä, sivusta ja diagonaalista, lopulta vielä zoomattiinkin (kaikkeen ne laitteet kykenevätkin). Silti vasempaan rintaan jäi katvealue, jonka lääkäri halusi ultrata. Kipitin takaisin odotushuoneeseen istumaan, luin jotain männävuotista Elleä ja tekstailin työkaverille, että vähän tässä venyy aikataulut. Pääsin uuteen tutkimushuoneeseen ja lääkäri aloitti ultraamiseen. Rintaani hinkattiin anturilla ja mitään ei löytynyt. Varmuuden vuoksi lääkäri halusi katsoa vielä toisenkin rinnan. Se taas hinkkasi ja hinkkasi, puhisi, pysähtyi, hinkkasi ja ihmetteli. Totesi, että täällä kyllä on jotain. Kutsui paikalle hoitajan. Rinta puudutettiin ja siitä otettiin paksuneulanäytteet.

Tilanne meni jotenkin ohi. Lääkäri totesi, että eiköhän tämä ole hyvälaatuinen, se käyttäytyy kuin hyvälaatuinen ja lähetti kotiin. Sain ohjeen olla rehkimättä ja kantamatta edes kauppakasseja. Seisoin sairaalan oven edessä ja soitin miehelle. Itketti. Laitoin työkaverille viestin, että nyt en pysty keskittymään työeläkeasioihin. Lähetin esimiehelle tekstarin, että lähden kotiin kokoamaan ajatuksia. Kävelin Manskulle ja unohdin rehkimiskäskyn ja juoksin bussiin. Yritin kirjoittaa sähköpostia, että jään pois loppupäiväksi, mutta kosketusnäyttö ei ollut yhteistyökykyinen. Pääsin kotiin, mies syötti lasta. Istuin ruokapöydän ääressä ja itkin. Lapsi meni päiväunille, mies perässä ja istuin sohvalla miettimässä. Kömmin sänkyyn lopun perheen kanssa ja nukuin pari tuntia. Päätin olla raggari ja uhmata liikuntakieltoa ja lähdin lapsen kanssa taaperojumppaan. Kotimatkalla soitin veljelle. Onnistuin veljen vakuuttelun lomassa uskotuttamaan itsenikin siitä, että olen nuori, minulla ei ole sukurasitetta ja kasvain näytti hyvänlaatuiselta. Päätin, että vaikka miten nyt itkisin niin se ei pahanlaatuista kasvainta hyväksi muuttaisi.

Olin saanut ohjeen, että tulevat viikossa, viimeistään kahdessa. Ja että tulokset tulevat terkkarin omalääkärille, jolle pitää varata puhelinaika. Pidin käytäntöä tyhmänä, mutta soitin kaksi viikkoa sitten omahoitajalle varatakseni ajan. Hoitaja varasi ajan ja sanoi, että täällä ne tulokset jo ovatkin. Kolme päivää myöhemmin soitti lääkäri. Luki tietokoneelta, että olet ollut ultrassa ja sieltä löytyi kasvain. Ja siinä kaikki. Teki mieli haistattaa hoitohenkilökunnalle ja kysyä, että luulevatko ne etten minä ole ollut tutkimushuoneessa rintojeni mukana? Onhan nämä isot, mutta kyllä me saman neliömetrin sisään mahdutaan. Sain kehoituksen soittaa kun kaksi viikkoa on täynnä ja varata uuden ajan. Ja että kaipa he soittavat jos tulokset ovat huonot. Kiristi, vitutti ja ärsytti.

Kaksi viikko näytteenotosta soitin terveyskeskukseen. Vastannut hoitaja haukkui minut pystyyn, koska aika olisi pitänyt varata jo alkuviikosta. Kerroin miten minulle oli sanottu ja kysyin, että pitääkö hoitaja oikeasti järjestelmää, jossa kaksi ihmistä, joilla ei mitään käryä itse tuloksista, järjestävät kolmannen puolesta tulostenkuulemisen järkevänä. Ihmettelin, että eikö noita voisi lähettää kirjeellisenä mikäli tulos on hyvälaatuinen (kuten tehdään esim. raskausseulonnoissa). Sain lopulta ajan, tälle päivälle.

Tänään istuin työpaikan Amicassa ja lapoin kikhernekeittoa suuhun. Tuntematon numero soitti. Tiesin, että se oli lääkäri. Vastasin. Lääkäri esitteli itsensä. Vakuuttavasti ensimmäiseksi kysyi minulta, että mitähän tuloksia minä kuvittelin olevani saamassa. Että heillä ei kuulemma ole mitään. Aloin jo kiihtyä. Lopulta tulokset löytyivät. Siis jopa koepalatulokset, ei vain tietoa, että olin käynyt ultratutkimuksessa. Tulokset olivat hyvälaatuiset. Jotain hienoa se sanoi latinaksi. Alkoi mahdollisesti jollain sitrusta muistuttavalla ja päättyi johonkin oomaan. Lopetti puhelun ennen kuin ehdin juuri mitään kysyä.

Tällä hetkellä pinnalla tietysti on helpotus. Toisaalta olin onnistunut jo hyvin itseni vakuuttamaan etteivät tulokset voisi olla muuta. Halusin uskoa, että ei minua olisi päästetty Naistenklinikalta niin nopeasti pois jos muuta olisi epäilty. Terveyskeskuksen toiminta oli kuitenkin minulle pettymys. Tuo järjestelmä jossa potilas ja hoitaja säätävät soittoaikaa lääkärille ilman ettei tuloksien tulemista ole mitään tietoa tuntuu vähintäänkin järjettömältä. Lääkäriltä olisin myös toivonut edes jotenkin empaattista suhtautumista. En tiedä onko kolmikymppiset kasvainkoepalojen odottajat terveyskeskuksen arkipäivää, mutta henkilökohtaisella tasolla tuo oli kaikkea muuta kuin arkipäivää. Kun ihminen jätetään pitkälti oman onnensa nojaan asiaa miettimään tulee kehitettyä kärpäsestä härkänen, selvitettyä onhan mies edelleen työpaikan maksaman henkivakuutuksen edunsaaja lapsen asemasta.

Tuossa sai myös oma ylimielisyys kolauksen. Eihän meidän suvussa ole syöpää. Se on miehen suvun hommaa. Minun karjalaisilla geeneillä kärsitään vain tukkeutuneista verisuonista. Menin mammografiaan ylimielisenä. Pystyn nyt vihdoin samaistumaan niihin, jotka menevät raskauden aikana ultraan ja järkyttyvät kun kaikki ei olekaan kunnossa. Itsellä sentään tuossa koko ajan asiaankuuluva paniikki päällä ja olin vakuuttunut, että alkuraskauden ultrasta ei löydy kuin tyhjä kohtu, niskapoimu-ultrassa on jotain hämärää (kuten olikin) ja rakenneultrassa syynätyistä geeneistä huolimatta löytyy vähintäänkin jotain rakenteellista muuta häikkää. Olen tutkinut rintojani säännöllisesti ja tuudittautunut siihen, että kyllä minä kasvaimen huomaan. En huomannut. En tunne tuota kasvainta vieläkään vaikka tiedän että se oikeassa rinnassa on nännin takana. En myöskään ollut tajunnut että miten vähän mammografiasta on hyötyä kun ihmisellä on isot ja tiivisrakenteiset rinnat.

Soitin tänään leikkausjonon hoitajalle. Kasvaimen ei pitäisi vaikuttaa mihinkään, mutta varmuuden vuoksi paperit näytetään kirurgille. Leikkauksen ajankohta on edelleen auki. Puoli vuotta tulee täyteen vuodenvaiheessa. Toivottavasti pääsisin leikkaukseen jo marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Ehtisin rauhassa parantua ennen kuin mies palaa vuodenvaihteessa töihin ja lasta pitää alkaa kuljettamaan päivähoitoon.

Leikkausjonoa ja seisonutta teetä

Leikkausjonossa ollaan!

Ei tarvinnut kuin ottaa paita pois niin lääkäri totesi, että leikkaus taatusti parantaa elämänlaatua. Nyt sitten elokuussa pitäisi suunnata mammografiaan ja sitten vain odotellaan koska käsky käy. Viimeistään ennen joulua. Jee! Olisin hyppinyt ulos Töölön sairaalasta mikäli se ei tekisi nykyisillä rinnoilla kipeää ilman urheilurintaliivejä. Nyt sitten päässä pyörii miljoona kysymystä. Koska sinne leikkaukseen päästään? Minulta kysyttiin pystynkö tulemaan lyhyelläkin varoitusajalla ja lupauduin ainakin yrittämään. Miten saan työt sumplittua? Tuleeko saikkua kuinka paljon? Lääkäri puhui kolmesta neljään viikosta, netistä olen lukenut jopa viidestä. Leikataanko nuo rinnat nyt lopulta tikkarilla vai ankkurilla? Minkä kokoiset rinnat olisivat leikkauksen jälkeen? Esteettisesti pidän enemmän pienistä rinnoista, kipeän selän vuoksi pienet rinnat ovat helpommat ja en oikein koe leikkausta järkeväksi jos noista nyt vaan tiristetään vähän pois. Eri asia sitten on se osaisinko olla pienirintainen kun siitä asti kun ne alkoivat kasvaa olen ollut rintava (ja inhonnut niitä katkerasti).

Sairaalan jälkeen yhytin miehen ja pojan puistosta. Mentiin juhlistamaan Kiasman kahvilaan lupausta uusista rinnoista, mutta juhlamieli loppui lyhyeen. Jos tiskillä lukee pöytiintarjoilu niin odottaisin että joku huomioisi hieman vikkelämällä tahdilla meidät kuin mitä nyt. Mentiin pyötään, syötettiin pojalle välipalaa. Kun purkki tyhjeni menin kysymään että onkohan heillä nyt kuitenkin itsepalvelu. Töykeä Lostin Ethanilta näyttävä mies tiuskaisi tiskin takaa, että on ja joku kyllä tulee. Istuttiin siinä sitten pöydässä tyhmän näköisenä ja katsottiin kun tarjoilijat kävivät kaikissa muissa pöydissä. Lopulta salin toiselta puolelta tuli yksi mies kysymään että emmekö vieläkään ole saaneet palvelua ja antoi ruokalistan selattavaksi. Lopulta meitä palvelemaan tuli elämäänsä kyllästynyt veltto tyttölapsi, joka ei missään kohtaa vaivautunut pahoittelemaan että kesti. Tai no ylipäätään puhumaan meille mitään. Tilattiin haudutettua teetä (suostui se urahtamaan että vaihtoehdot olivat vihreä ja musta) sekä miehelle cappuccino sekä mansikkaleivokset. Pian meille pöytään kannettiin haudutetun teen asemasta pannussa seissyttä sumppimaista teetä, cappuccino, joka näytti siltä että maidonvaahdottajan paineistukset ovat päin honkia ja sentään kaksi normaalin näköistä baakelssia. Ruoat paiskottiin meidän eteen ja veltto tyttölapsi laahusti pois mitään sanomatta. Oikea iloisen palvelun ammattilainen. Tuli suorastaan niin hyvin palveltu olo, että jos ikinä menen uudelleen Kiasman kahvilaan niin se on liian äkkiä.

Next step

Plastiikkakirurgin pakeille pääsen 26.5. eli jos sieltä tulee vihreää valoa niin hoitotakuun piirissä kun ollaan niin puukkoa tulisi vielä tämän vuoden puolella :D Eli 1,5 kk menee lähetteen saannista siihen että pääsi kirurgin luokse. Yritän kirjoitella näitä aikamääreitä ylös jos niistä jollekin olisi apua ja itse en kuitenkaan jälkikäteen muista yksityiskohtia.


Nyt meidän perhe lähtee isoäitien huomaan pääsiäiseksi. Palaillaan ensi viikolla.

Lähete

Kävin aamulla juttelemassa terveyskeskuslääkärille ja poistuin alta varttia myöhemmin saatuani lähetteen. Nyt odotellaan koska kutsu käy ja sitten mennään Töölön sairaalaan kirurgin juttusille. Toivottavasti runsaan puolen vuoden päästä ei tarvitse enää kärsiä kroonisista niskahartiaseudun vaivoista, välttää juoksemista ilman maailman kestävämpiä urheiluliivejä ja tietää että rintavarustukseni on Kiinan muurin ohella yksi niistä asioista, jotka näkyvät kuuhun asti.