Viiden vuoden matka

Tämä ajatusoksentamoni tulee lauantaina kypsään viiden vuoden ikään. Blogi alkoi tilanteessa, jossa aloin nähdä jo jotain valoja elämässä ja aidosti pystyin sanomaan, että rakastan lasta. Samaan aikaan noin viiden kuukauden iässä lapsi lähti valloittamaan maailmaa. Ensimmäiset kuukaudet lapsi ei nukkunut sen paremmin öisin kuin päivisin eikä ollut tyytyväinen missään. Neljän kuukauden iässä lapsi oppi hilaamaan itsensä puoli-istuvaan asentoon ja tajusi miten ryömitään. Samalla kulmakunnan kamalin kitisijästä kouriutui maailmankansalainen, joka rakasti tutkia maailmaa.

Lapsen vieminen värikylpyyn oli paras ratkaisu ikinä. Muistan varmaan ikuisesti sen miten laskin lapsen lattialle ja se lähti liikkelle. Välillä piti varmistaa olan yli että äiti on paikalla ja sitten jatkettiin matkaa. Samalla minä vain istuin ja yritin mahdollisimman vähän häiritä lapsen tekemistä.

Viisi vuotta myöhemmin jätin lapsen uimahallin lastenaltaaseen uimaopen ja yhdeksän muun lapsen kanssa ja sukelsin itse uimaan. Puolen kilometrin pyrähdyksen jälkeen siirryin terapia-altaan reunan taakse vakoilemaan uimakoululaista, joka harjoitteli pontevasti renkaan läpi sukeltamista. Moni asia viidessä vuodessa on muuttunu, mutta näemmä äidin tehtävä on edelleen sama. Istua syrjässä seuraamassa ja pyrkiä häiritsemään mahdollisimman vähän lapsen tekemistä.

Viidessä vuodessa on lapsen kasvun lisäksi muuttunut myös blogi. Ei tämä kai koskaan ole puhtaasti vauvablogi ollut, ei edes pelkkä lapsiperheblogi ja nyt yhä selvemmin tuntuu, että lapsen aika on siirtyä blogissa yhä pienempään rooliin tai no ehkä pikemminkin toimijan rooliin sen asemasta, että lapsi olisi objekti jota blogissa tarkastellaan. Vauvavuoden univelat on vihdoin kuitattu ja taaperovuosien henkinen syömävelkakin alkaa olla maksettu. Nyt jaksaa keskittyä taas uudella innolla kirjoihin, elokuviin ja jos villiksi heittäydytään niin ehkä jopa löytää uutta musiikkia. Tosin jälkimmäistä saadaan vielä odottaa, koska tällä hetkellä Spotifyssa soi luupilla The Beatles.

 

Asioita, joita ei sanota ääneen

Luulisi, että melkein viisi ja puoli vuotta vanhemmuutta olisi opettanut että on asioita, joita ei sanota ääneen. Kyllä minä tiedän, että ei pidä koskaan keulia sillä, että perheessä kaikki nukkuvat eikä olla edes olla oltu kipeänä. Uuden vuoden aattona menin sitten suustani möläyttämään, että tässä ollaan oltu tosi terveinä. No, ei olla enää.

Eikä saatu edes mitään pientä nuhakuumetta tai tämän taudin rinnalla ystävällisen nopeaa noroa. Saimme jonkun mysteeriviruksen, joka on tähän mennessä aiheuttanut oksentelua, ripulia, nielukipua, yskää, kuumetta, ihottumaa, alavatsan arkuutta ja kipua virtsatessa ja viimeisenä vitsauksena korvakivun. Viimeisten oirein kohdalla luovutin terveysneuvontaan soittelun kanssa ja ajoimme Lastenklinikalle. Lapsi päätti nopeuttaa odotustilasta eteenpäinpääsyä oksentamalla lattialle, joten pääsimme istumaan omaan eristyskopperoon kolmeksi vartiksi odottamaan lääkäriä.

Sinänsä en lapsen voinnista kovin huolestunut ollut, koska se jaksoi olla oma pikkuvanha itsensä ja kolmen vartin jonottamisen kohdalla kyseli, että onko tämän sairaalan ideana pistää ihmiset odottamaan niin pitkään että ne ovat jo terveitä. Lopulta kuitenkin tapahtui ja kolme varttia tuon jälkeeen pääsimme kotimatkalle diagnoosin ja hoito-ohjeen kanssa.

Lastenklinikka ja terveysneuvonnan puhelin tekevät minusta kyllä tyytyväisen veronmaksajan. Toki siellä joudutaan jonottamaan ja tilat ovat ahtaat ja vanhanaikaiset, mutta silti on mahtavaa, että lapsen kanssa pääsee lääkäriin helposti ja aika monta reissua on saatu jätettyä väliin kun soittaa terveysneuvontaan. Itseasiassa veikkaan, että lapsen papereissa lukee, että äiti on hysteerinen ja tekee herkästi nettidiagnoseja lapselleen. Ja toisaalta ei ehkä yhtään huono juttu että pääsimme omasn eristyskoppiin odottelemaan niin jos nyt ei seuraavaksi saada influenssaa, koska minä olen perheemme ainoa rokotettu.

Ehkä ensin nyt kuitenkin toivotaan, että tämä tauti alkaisi pian helpottaa. Illalla lapselle maistui jo ruoka ja se on hyvä merkki. Huomenna vielä seurataan tarkasti, että nesteitä menee ja otetaan vielä rennosti. Jos tämä taudinselkä pian taittuisi. Tosin veikkaan, että jos tässä nyt vielä jotain oireita ilmeistyisi lisää niin nyt kun käytännössä kaikki lastentautien oireet ovat käyty läpi niin jäljellä on varmaankin enää märkivät paiseet ja lapsen takaraivoon ilmestyvät toiset kasvot (saisikohan ne päiväkotiin peitettyä Harry Potter -henkisesti turbaanilla?). Lapsen itsensäkin vuoksi toivoisin, että pian päästäisiin edes vähän ulkoilemaan. Ekat tautipäivät menivät sohvalla huilaten, mutta nyt lapsta itseäkin polttelisi päästä ulos hankeen, varsinkin kun ikkunasta näkyy päiväkotikavereiden ja naapureiden lumileikit. Jospa huomenna saataisiin ruokaa uppoamaan sen verran, että saataisiin voimat palautukaan. Kuumettakaan kun ei enää ole niin ulkoilu alkaisi olla mahdollista.

Joululomapuuhia: Salaisen vakoojan labra

Tontut olivat selvästi olleet korvat tarkkana myös pojan kummien suunnassa koska joulupaketista paljastui salaisen vakoojan labrasetti. Tällä hetkellähän maailmassa ei montaa siistimpää asiaa ole lapsen mielestä kuin salapoliisit ja laboratoriot.

Paketin ikäsuositus oli kahdeksasta, mutta vanhenpien lukuavulla setti toimi jo innokkaalla viisivuotiaallakin ja näkymätön muste saatiin valmistumaan.

Meistä vanhemmista kumpikin on saanut oman osansa laboratoriotyöskentelystä sekä opiskelujen että aikaisempien töiden jälkeen, mutta ilmeisesti vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja vanhemmillekin labrakokeiden tekeminen lapsen kanssa oli yllättävän hauskaa. Itseasiassa niin hauskaa, että saimme jo ensimmäisen satsin lakmuspapereita käytettyä, joten pitää mennä samalla apteekkiin. Me olemme tähän asti lähinnä keskittyneet selvittämään eri elintarvikkeiden happamuutta tai emäksisyyttä, mutta pikainen googlailu tiesi kertoa myös sen, että itseään kunnioittavat biohakkerit seuraavat myös kehon happamuutta. Rehellisesti sanottuna, taidan jättää väliin...

Vakoojaosastoa setissä edusti valesormenjälkien tekeminen. Jokaiselle oman elämänsä Ethan Huntille sopivalla askartelulla saatiin lapselle opetettua miten saadaan kopioitua sormenjäljet. Ei tosin testattu reagoiko mobiililaitteiden sormenjälkitunnistimet valesormenjälkiin ja tästä optiosta ei ehkä kannata liikaa puhua lapsille. Tosin me saatiin kyllä yleensä valettua vähintään yksi ilmakupla kriittiseen kohtaan sormenjälkeä.

Teemaan sopivasti lapsi muuten enoltaan joululahjaksi monokulaarin, joten vakoojalla alkaa olla muutenkin arsenaali kohdallaan. Tai vaihtoehtoisesti minä voin olla kulmakunnan parhaiten varustautunut kerrotalokyttääjä. Joka tapauksessa lomakotihetkinä ei ole juuri tarvinnut kuunnella kitinää tylsyydestä tai kavereiden puutteesta. Salainen agenttimme on seikkaillut omassa leikissään harvinaisen tyytyväisenä. Ainoa ryppy rakkaudessa koettiin eilen kun mies erehtyi luulemaan pojan johtolankanäytteitä paperisilpuksi ja oli kiikuttamassa niitä roskikseen. Tosin tuon katkeran virheen jälkeen tosin mies ei varmaan uskalla toviin kiikuttaa roskikseen yhtikäs mitään sen verran monisanaisesti lapsi kokemiaan vääryksiään miehelle tilitti.

Joululomapuuhia: Korkeasaari

Tapaninpäivänä alkoi näyttää siltä, että lapsi kiipeilee pitkin seiniä, mutta keli ei kutsunut ulkoilemaan lähimaastossa. Tsekkasin Korkeasaaren aukioloajat ja päätimme lähteä hyödyntämään kausilippuja jälleen kerran yhdistäen ulkoilun ja eläimet.

Enpä muuten aikaisemmin ollut tajunnut että noita riikinkukkoja on tuollainen posse. Pikkupakkanen ja auringonpaiste sai eläimet aktiiviseksi muutenkin ja näimme lopulta kaikista kissapedoista jonkun vilahduksen. Ilvesvanhushan tuolta oli nyt kuollut 22 vuoden kunnioitettavassa iässä, mutta nuo eksoottisemmat kaverit olivat pirteinä. Leijonat tosin näimme vasta juuri ennen lähtöä kun karjunnan seurauksena tulimme häkille. Yhdessä reunassa häkkiä makasi isäleijona rehellisesti sanottuna vittuuntuneen näköisenä ja toisessa päädyssä painoivat nyt jo isoksi kasvaneet pennut niin että paikat ryskyi. Ilmeisesti leijonahäkissä oli koettu sanaa pakottavaa tarvetta viedä jälkikasvu päästelemään höyryjä pihalle.

Talvinen Korkeasaari on yllättävän toimiva kohde. Vieraita ei ollut juuri lainkaan ja lopulta aika harvat eläimet vetäytyvät talviunille tai -suojaan. Monet kesällä huonosti näkyvät eläimet puuhailivat nyt häkeissään tyytyväisinä. Kohtasimme pojan lemppareisra saukoista pojan ja kaikki kolme vesikkoa. Eläintaloissa myös oli luonnollisesti vilinä päällä. Tai no Stadin gundeilla näytti lähinnä olevan Heli Laaksosen runosta tuttu joulupatja jouluohjelmanaan.

Korkeasaaren kausarit oli kyllä hyvä ostos. Tartuimme kesällä tarjoukseen, jossa kausiliput ovat voimassa ostohetkestä vuoden 2016 loppuun saakka ja minun ja pojan liput ovat jo maksaneet itsensä takaisin ja mieskin on lippunsa kuitannut vielä yhdellä visiitillä. Pyöräilyaikaan tuo on yksi vakkaripyöräretkikohteistamme vaikka kaupunkisuunnittelu paikalle polkemista kaikin tavoin yrittääkin vaikeuttaa. Sääli ettei uutta kevyenliikenteen siltaa saada käyttöön kuin vasta ensi kesän lopussa.

Se merkittävä sentti

Kun loppuviikosta valittelin, että lomalle on vaikea keksiä tekemistä kun kelit on mitä on, niin enpä osannut arvata, että sentti maahan satanutta lunta muuttaa tilannetta kriittisesti.

Säälittävä sentti lunta maassa avasi oven aivan uusiin mahdollisuuksiin. Olemme seuranneet maasta löytyviä eläinten jälkiä (ja tulleet tulokseen, että naapurustomme pullistelee citykaneista), jäljittäneet pihallamme asuvan semikesyn rusakon vakkari metsäreitit ja löytäneet ketun jälkiä viereisen koulun pihalta.

Lapsi on myös hyppinyt tasajalkaa umpeen jäätyneiden ojien päällä ja ihmetellyt kuurankukkia läheisen taloyhtiön aidan lasiosissa. Sentti lunta ja pari astetta pakkasta muuttivat tutun ja tylsän joksikin aivan muuksi ja kotimatka uimahallilta kesti kolme kertaa sen mitä menomatka koska luonnon muutoksia piti pysähtyä tutkimaan (ja äiti kiitti kun ei ollut jaksanut kuivata hiuksiaan hallilla).

Viikonloppuna ilmeisesti saadaan lisää lunta. Keltainen lehdistö ennusti jo ennennäkemätöntä liikennekaaosta, mutta ehkä meistä punavihreän suvaitsevaiston edustajista löytyy sen verran talvisodan henkeä että selviämme vaaksasta lunta. Meillä on kellarissa jo rattikelkka kaivettu framille, joten voi olla lumimyräkät kiertävät koko pääkaupunkiseudun, mutta jos nyt edes pari kertaa päästäisiin pulkkamäkeen tämän talven aikana.

Joululomapuuhia: Puuhapinkka

Tuulinen, märkä ja vaihtelevasti plussalla oleva lömpötila ei juuri kannusta ulkoilemaan, joten kaikki puuhailuideat ovat olleet paikallaan. Joulun alla saimme yllätyspaketin Oppi & ilolta, josta löytyi tammikuussa kauppoihin tulevia pyyhittäviä puuhasteluja lapselle.

Puuhapinkkoja on meille kertynyt pariakin erilaista ja ainakin oma lapsi tykkää niistä kuin hullu puurosta (tai ainakin jos kyse on puurolle persosta hullusta). Pinkka kulkee usein mukana repussa juna- ja lentomatkoilla. Aikaisempi lemppari oli kirjaimien opetteluun liittyvä pakka, mutta nyt testiin saatu Tekemisen riemua -pinkka kiilasi kärkeen. Pinkan ikäsuositus on 5-7 ja tehtävät istuivat hyvin lasta tällä hetkellä kiinnostavaan maailmaan. Pinkassa tulee mukana 100 erilaista pulmaa tai tehtävää sekä poispyyhittävä tussi. Korttien tehtävistä moni on sellaisia, että lapsi kuvista hoksaa mitä pitää tehdä ja osassa tarvitaan lukutaitoisen apua tehtävänannon tulkitsemiseen. Vanhemman kannattaa myös tarkistaa puuhailun jälkeen että tussin korkki on varmasti paikoillaan eikä tussi pääse kuivumaan. Pakka kuuluu Oppi & ilon Taidot ja taiteet -sarjaan, joka pyrkii tukemaan eri kasvuvaiheiden luonnollisia taitoja ja ainakin meillä tuo osui nappiin herkkyyskaudellisesti.

Tänään taitaa kuitenkin olla tarpeen pakata pinkka pakettiin ja lähteä ulkoilemaan. Jouluaattona lapsi kävi anopin ja koirien kanssa lenkillä, mutta eilen nenä pistettiin ulos vain siksi aikaa kun käveltiin äitini luota autolle ja kotipihalla autolta ovelle. Joku ulkoilu voisi nyt olla enemmän kuin paikallaan, koska muuten lapsi kyllä lähtee kiipeilemään pitkin seiniä. Tuo märkä ja tuulinen keli ei vain oikein puhuttele ulkoilumielessä, mutta kaipa se on vain pakko uhrautua. Jossain sisäleikkipaikassakin toki saisi energioita purettua, mutta veikkaan, että siellä olisi meidän perheen lisäksi aika monta muutakin paikalla. Lähikaupassa ainakin voisi lähteä käymään, koska vaikka kuinka luulin ostaneeni järkeviä jouluruokia niin mieli ehti muuttua matkan verralla ja pitää käydä hakemassa kuivattuja herneitä likoamaan. Äitini pakkasi matkaamme savustettua kalkkunaa ja itse nappasin matkaan myös pussillisen perkuujätteitä jotta saadaan keitettyä välipäiviksi rokkaa.

Menevätkö nallekarkit tasan?

Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ovat itselleni arvoina merkittäviä, mutta vanhempana niiden opettaminen lapselle ei aina ole yksinkertaista, koska usein teemojen hahmottaminen menee hyvinkin abstraktin ajattelun puolelle. Lapsi on myös vielä hyvin vahvasti siinä iässä, että järki jää aina tunteen jalkoihin ja valitettavasti lapsi on vähän ahneuteen taipuvainen. Tai no sanotaanko näin, että lapsi ainakin nauttii jos se saa omistaa asioita.

Tänään kuitenkin tuli vähän kuin vahingossa työstettyä näitä teemoja. Mies toi taannoiselta Saksankeikalta Ryhmä Hau-yllätyspusseja neljä kappaletta, yhden pojalle ja kolme naapurin lapsien joulumuistamiseksi. Tänään tuli ajankohtaiseksi joulumuistamisten pakkaaminen ja päädyimme käymään pitkän keskustelun siitä miksi meistä vanhemmista on reilua että neljästä ulkomailta tuodusta lelusta yksi jää meille ja kolme menee naapuriin. Lapsi yritti tingata vastaan. Hänestä reilua olisi ollut, että pennut olisi pantu puoliksi. Kaksi pentua meille ja kaksi naapurin pojille. Me vanhemmat pidimme kiinni ajatuksesta että neljä pentua menee neljälle pojalle ja pentujen jaksaminen kahtia olisi ollut epäreilua, koska silloin joku naapurin pojista jäisi ilman. Lopulta kaivoin jopa esiin somessa kiertäneen tasa-arvo ei ole oikeudenmukaisuutta -meemin. Järjellä lapsi tajusi kyllä mistä oli kyse, mutta tunneasiana hän koki jäävänsä vähemmälle, koska muut saivat mahdollisuuden leikkiä kolmella pennulla ja hän yhdellä (viis siitä että he kyllä onnistuvat normaalisti hyvinkin vaihtelemaan leluja leikissä koko porukan voimin).

Lopulta lapsi sitoutui meidän mielipiteeseen ja pennut muuttivat naapuriin. Veikkaan, että tämä opetus jäi nyt lapsella takaraivoon itämään ja toivon aidosti, että se alkaa kantaa hedelmää. Tärkeintä ei ole saa omistaa itse paljon vaan että jokaiselle riittäisi tarpeen mukaan. Katsotaanpa millaisia ajatuksia joulun jälkeen lapsella asian tiimoilta nousee pintaan. Veikaan että melko paljon, koska kasvatuskokeilut eivät loppuneet tavaroiden jakoon. Lapsi joutui krokotiilinkyyneleitä vuodattaen istumaan auton takapenkillä kotimatkan kummien luota joululahjakassi vieressään. Paketti poltteli näpeissä, mutta nyt tässä kasvatetaan itsehillintää. Papereista lahja ei nimittäin ennen aattoiltaa kääriydy. Sen verran tosin kaukaaviisaita olimme miehen kanssa, että sovimme aattoaamuun treffit anopin kanssa, jolloin lapsi saa riehua pahimmat jännitysenergiansa pois koirien kanssa. Muuten päivästä voisi tulla kohtalaisen pitkä. Niin ja uhkasimme myös että jokaisesta joululahjakysymyksestä alamme miehen kanssa laulaa Kätyrien Banana-laulua. Ilmeisesti stemmalaulantamme on niin kamalaa kuunneltavaa, että illalla lapsi hipsi nukkumaan ilman suurempia vastaväitteitä.

Lapsen kupla

Kaipa meillä kaikilla on ne omat kuuluisat kuplansa. Tänään noudin päiväkodista yhden kung fu -pokemonin (miten niitä ei minusta ole olemassa, mutta ei nyt puututa liikaa kaanoniin) joka tyytyväisenä kertoi syöneensä päiväkodin joululounaalla kinkkua. Kinkku oli kuulemma ollut hyvää, mutta hän oli ensin luullut, että se on jättiläiskalmarin lonkero.

Tajusin lapseni elävän todellisuudessa, jossa possunpersuksen asemasta todennäköisempää olisi, että pöytään kannettaankin mustekalan lonkero. Aika kauas on tultu äitinsä jouluista, jolloin en joulupöydässä suostunut syömään kuin keitettyjä perunoita ja kinkkua ruskealla kastikkeella. Niin ja isoäitini tekemää kotijuustoa.

Lapsen kuplassa populaarikulttuuri tulee Japanista. Siinä missä kuukausi sitten piirrettiin kurpitsoja nyt piirretään kissabusseja.

Kohta viisi ja puolivuotiaan elämässä on myös erilaisia vaiheita ja niistä ehkä mahtavin (ne vähemmän mahtavat liittyvät infernaaliseen uhmaan) on meille muuttanut hullut tiedemies. Hullu tiedemies on viimeiset kolme varttia rakentanut olohuoneen lattialle laboratoriota leikkikeittön tykötarpeista. Mikroaaltouuni on muodonmuuttaja ja kassakoneella kuivatetaan nesteeksi muutetu myrkkyterät kuiviksi kiekoiksi. Hullu tiedemies haluaisi myös joululahjaksi jonkun paukut ja pommit -labrasetin, mutta taidetaan vain päätyä kaivamaan netin uumenista kotilabrakokeita tehtäväksi. Kun veikkaan ettei meitä vanhempia juuri tarvitse houkutella kotikemistejä leikkimään.

Diy: Merirosvon käsikoukku

Lapsi sai kutsun päiväkotikaverin synttäreitä, joihin toivottiin merirosvoteemaista pukeutumista. Hattu ja miekka löytyivät valmiina ja raitapaitojakin kaapista pari, mutta koukku tarvittiin ja lapsi muisti nähneensä Pinterestissä ohjeen koukun tekemiseen.

Tämään aamulla kahdeksalta pikkujoulujen jälkilämmöissä sitten kaivoimme pojan kanssa esiin pahvimukin, ilmastointiteippiä ja leikkasimne pakkauspahvista kaksi kysymysmerkkiä.

Koukut laitettiin päällekäin ja päällystettiin ilmastointiteipillä. Mukin pohjaan leikattiin viilto, jonka läpi koukku pujotettiin ja koko kuppi päällystettiin teipillä. Poikaa häiritse se, että koukku vähän heilui, joten leikkasin vielä pahvista vähän mukinpohjaa suuremman ympärän, johon leikattiin myös keskelle viilto. Tuolla valepohjalla saatiin koukku jäykistettyä ja toisaalta tuo vielä tukevoitti koukun rakennetta kivasti.

Aikaa askarteluun meni vajaa vartti ja vaativuustasolta se oli sitä luokkaa, että se onnistui tekemään vajailla yöunilla pikkujoulujen painaessa jaloissa. Onneksi mies otti kopin synttärilogistiikasta muuten joten aamupäivällä sain vilkuttaa merirosvon selälle ja palata sen jälkeen kolmeksi tunniksi sohvalle horrostomaan ja katsomaan Scandalia.

Merirosvohattu on ostettu SeaLifesta ja miekka on itseasiassa peruja meidän häistämme, jossa opiskelukaverimme ryöstivät minut merirosvoina.

Seuraavaksi lapsi toivoisi Pinterest löytönä pahvisen lentoliskon askartelua. Saas nähdä tuleeko siitä kuinka paljon sanomista. Jemmasin kyllä töihin ilmoitustaulujen pakkauspahvit joten nyt olisi materiaalia mistä askarrella. Ja mies vielä tilasi itselleen uuden polkupyörän, joten eiköhän sekin tule meille pahvilaatikossa, joka on isompi kuin opiskeluaikainen yksiöni. Että joululoma voidaankin viettää nuollen paperihaavoja tällä menolla.

Lapsella on oikeus..

Kysyä asioita

Leikkiä

Tulla kohdelluksi kiltisti

Saada ruokaa

Saada tulla syliin halimaan

Omista leluja

Odottaa

Tulla kielletyksi jos tekee jotain vaarallista

Ulkoilla

Ja toisinaan valita äitinsä vaatteet

Ylläoleva listaus on poiminta keskustelusta, jonka kävimme tänään vaeltaessamme päiväkodilta sushia noutamaan. Lasten oikeuksien omaa päivää juhlistimme syömällä sushia ja juustonaksuja sekä katsomalla Liikkuvaa linnaa.

Minulle vanhempana tänään vaikeinta on ollut käsittää sitä miten osa vanhemmista tietentahtoen haluavat polkea lapsiensa oikeuksia. Kun kysyin lapselta mitkä siitä ovat oikeuksia, jotka jokaisella lapsella pitäisi olla, vastasi lapsi suoraan, että jokaisella pitää olla lupa kysyä (no ihan ensimmäiseksi pyysi tarkentamaan mitä oikeudet tarkoittavat). Kun kysyin tarkennusta lapsi lisäsi että jokaisella lapsella pitää olla oikeus kydyä miksi ja miten asiat tapahtuvat. Lapselle tiedonjano on luontaista ja tuntuu käsittämättömältä, että osa vanhemmista oman ideologiansa sokaisemina ovat valmiita estämään lapsilta avoimen tiedonsaannin. Viittaan tässä nyt somessa ja lehdistössä näkyvyyttä saaneeseen äitiin, joka oli kieltämässä lapsensa osallistumisen koulun suvaitsevaiuuskasvatukseen. Erehdyin tämän jälkeen lukemaan keskustelunavauksen tehneen naisen kanssa samanmielisten kirjoittelua ja pakko sanoa, että nyt se usko ihmiskuntaan on melkoisella koetuksella.

Kun jos minulta kysytään niin vanhempana haluaisin että lapseni oikeudet ovat turvallisuuden lisäksi oikeus oppia tästä maailmasta jossa elämme mahdollisimman monelta kantilta. Jos yleissivistys on uhka ihmiskkunnalle niin minä en taida kuulu lainkaan siihen porukkaan.

 

Sotaa ja sateenkaaria

Tänään päiväkotilaisen repusta kaivettiin esiin taas läjä piirustuksia. Ihmishahmoja, ninjoja ja autoratoja kuten kaikkina muinakin päivinä. Tällä kertaa valikoimaa oli kuitenkin kasvatettu vähän hämmentävällä teemalla. Sodalla ja sateenkaarilla.

Suomi ja Japani. Ensimmäinen on ollut tähän asti ainoa jonka lipun lapsi on osannut piirtää. Toiseen otettiin malli päiväkotikaverin Cars-leffoista tutusta autosta.

Kuva on jotenkin hämmentävä ja lapsi ei oikein itsekään osannut kertoa miksi oli piirtänyt sodan sateenkaarineen. Viikonlopun uutisten jälkeen olemme yrittäneet pitää lapsen erossa uutislähetyksistä ja keskusteluista ja uskoisimme onnistuneemme paremmin kuin viime keväisen Alpeilla tapahtuneen lentoturman jälkeen, jolloin ystävällinen taksikuski matkalla lentokentälle avasi keskustelun aiheesta lentopelkoisen lapsen riemuksi (terveisiä vain sille Berliinin lennolle, missä lapsi huusi kurkku suorana, että me pudotaan kun laskeutumistelineet vedettiin ylös).

Jostain se tieto maailmantilasta taitaa kuitenkin tihkua lapsen korviin. Päiväkotikavereilla on kouluikäisiä sisaruksia ja pirun tarkat korvathan noilla lapsilla on. Nyt jotenin vain pitäisi saada nyhdettyö irti lapsesta se, että mitä se aiheesta ajattelee. Ja vielä jotenkin niin, ettei tule itse syöttäneeksi lapselle pelottavia tai liian vaikeita teemoja. Vaikea tässä kuitenkin on miettiä mikä on sopiva tyyli. Omaa lapsuuttani väritti kylmän sodan loppukorinat ja Persianlahden sota ja itse olen lapsena pelännyt sotaa. Kaipa se sodan pelko tänäkin päivänä on aiheellista, mutta se on myös pelko josta ei ole mitään hyötyä jollei aio alkaa prepperiksi.

Joku ilta tällä viikolla taidetaan kuitenkin saduttaa tuo pirustus, jos vaikka pääsisi vähän jyvälle että mistä ihmeestä lapsi on aiheensa ammentanut.

 

DIY: Revontulimusteläikät

Isänpäiväkortin kotiuduttua päiväkodista lapsi alkoi puhua, että haluaisi testata samaa tekniikkaa myös kotona. Tykötarpeiksi tarvittiin taitettavia korttipohjia, maalia ja juomapilli.

Ensin pursotettiin, sitten puhallettiin pillillä maaliläikkiä ja lätkäistiin kortti kahtia. Lopputuloksesta voi sitten kukin löytää sen mitä oma alitajunta eniten kertoo. Me löydettiin pojan kanssa tuosa versiosta kiinalaisia lohikäärmeitä. Ja koska meillä asuu melkoinen sarjataiteilija niin näitähän tehtii sitten koko korttipohjavaraston verran. Eli onnea vaan kaikille, jotka kutsuvat meidät lähiaikoina juhliin, tiedätte jo nyt mitä saatte kortiksi. Kiinalaisten lohikäärmeiden lisäksi tarjolla on perinteisempää perhosteemaa ja aina yhtä pirteitä korppikotkia.

Maaleina käytimme Ikeasta ostamiamme pursotettavia maaleja, jotka ovat osoittautuneet mahtavaksi askartelumaaliksi. Kannattaa tsekata löytyisikö niitä vieläkin. Hinta-laatusuhde on loistava ja maalit ovat todella riittoisia ja niissä on kivasti pigmenttiä.

Seuraavaksi sitten pitääkin suunnata korttipohjakaupoille. Tai ensin ehkä olisi syytä tehdä inventaario askartelukaappeihin. Veikkaan, että varsinkin isomman kaapin uumenista voi ties mitä aarteita. Tuossa yksi päivä löysin sieltä ainakin magneettinappeja eli korttien vastaanottajat voivat valmistautua myös saamaan lahjaksi magneetteja.

 

Ilmassa on suuren kurpitsajuhlan tuntua

Markkinatalouden tarjoilema Halloween uppoaa meidän perheen nuorimmaiseen kuin kuuma veitsi voihin. Kuluneen kuukauden aikana kauppareissuilla on pitänyt käydä huokailemassa koristekrääsähyllyjen äärellä ja päiväkodin naamiaiset ovat olleet kaksi viikkoa puhutuin teema.

Tällä viikolla kotiin alkoi tulla tiukalla tahdilla myös teemaan sopivia piirrustuksia. Kurpitsalyhtyjä ja kummituksia. Seuratut piirretyt ovat opettaneet lapselle kaiken oleellisen Halloweenista.

Kaupallinen Halloween on vähän ärsyttävä. En missään nimessä vastusta sitä, että tässä kohtaa vuotta juhlitaan. Loka-marraskuun taite on sen verran ankeaa aikaa vuodessa että mikä tahansa tapa millä saadaan vähän valoja pihoille ja ihmisille syytä juhlia on tarpeen. En vain hahmota sitä miksi juhla piti kopioida suoraan populaarikulttuurista kun meillä olisi oma kotiinen kekri, jota voisi juhlia. Toki ulkomaantuliaisena saadaan puitteet paremman näköiseksi, mutta täysin ei Halloween minusta kotimaiseen tyyliin uppoa. Varsinkin karkkivaikeppostelu ei tänne istu, koska pääsiäisen virpomisperinne on tiukassa. Kekri on myös siitä mainio juhla, että se on aidosti uskonnoton juhla. Muuthan vuodenkiertoon sidotut juhlat on hyvin integroitu kristilliseen juhlavuoteen.

Huomenna kuitenkin lapsi juhlii päiväkodissa Halloweenia ja Spiderman-puku on olohuoneen lattialla jo odottamassa aamua. Lauantaina onneksi äiti pääsee sanomaan viimeisen sana ja lähdemme juhlimaan ystävien kanssa kekriä dinosauruspuku valmiiksi viriteltynä. Ilmassa siis tosiaankin alkaa olla suuren kurpitsajuhlan tuntua.

 

Metsään meni

Perjantaina varusteet eivät antaneet myöten kunnon kalliokiipeilylle, joten tänään otettiin vahinko takaisin koko perheen voimin. Kunnollisten kiipeilyvarusteiden lisäksi mukaan pakattiin eväät ja kevään Lapsimessuilta ostettu Oppi & Ilo -sarjan Luontoretki-pakka.

Tuo pakka tuli tarpeeseen meille vanhemmille, koska ala-astevuosien biologian oppimäärä on selvästi kuulunut hylkyyn joutuneiden muistokuulien joukkoon kummankin vanhemman päässä (aukeaa varmaan kaikille, jotka ovat nähneet InsideOutin).

Syksyinen märkä metsä tarjoaa paljon ihmeteltävää ja pari tuntia metsässä teki kyllä ihmeitä sekä keholle että mielelle. Meiltä ei olisi Keskuspuistoonkaan kuin kivenheitto, mutta itse suuntaan ennemmin retkille näihin meidän lähimetsiin, koska siellä on muutamia mahtavia kallioita ja siirtolohkareita, joiden kohdalla voidaan ihmetellä lapsen kanssa jään voimaa. Asuin lapsuuteni jättikokoisen siirtolohkareen vieressä ja noiden isojen kivien lähellä tunnen oloni aina jotenkin kotoisaksi.

Sinäänsä jännä mitkä asiat asumisympäristössä muodostuvat tärkeiksi. Kotimme lähellä on yksi metsäinen puistikko, jonka läpi kulkee kevyenliikenteenväylä juna-asemalla. Kuuden vuoden asumisen jälkeen puistikko on ollut lähinnä minusta vastenmielinen. Se on ilta-aikaan pimeä ja siellä notkuu vähän turhan epämääräistä jengiä. Alueen pienet koululaiset pelkäävät penkeillä hovia pitäviä humalaisia aikuisia ja niiden isoja huonosti kasvatteuja koiria ja isot puut varjostavat puistoa, mutta alue ei ole kuitenkaan selkän metsäinenkään vaan näyttää lähinnä umpeen kasvaneelta joutomaalta.

Pari viikkoa sitten metsässä kuitenkin alkoi harvennushakkuut ja puistoalueella on tarkoitus tehdä muutoksia, jotta se palvelisi paremmin läheisien palvelutalojen asukkaita, joille maasto on nyt liian haastavaa. Hakkuiden alattua räjähti kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Keskustelunavaus toisensa jälkeen ihmiset itkevät tuon ryteikön perään. Alueelta ei suinkaan kaadettu kaikkia puita ja suunnitelmissa on istuttaa uusia, mutta ihmiset itkevät metsänsä perään ja kuulemma muut metsät ovat liian kaukana, koska ilmeisesti puolen kilometrin päässä oleva kunnon hyväkuntoinen metsä on liian kaukana.

Noh, tosin mikä minä olen toisten ryteikkökaipuuta arvostelemaan. Ihmiselle, jolle kodin tekee jääkauden siirtelemät kivet, ei taida olla juurikaan olla varaa arvostella muiden arvoja.

 

Kotiin mutkan kautta

Syksyllä lapsen repussa kulkeutui kotiin Vauhtivarpaat-vihkonen, jossa kannustettiin liikkumaan lapsen kanssa arjessa. Arkisen hyötyliikunnan opettaminen on parasta mitä lapselleen voi tarjojota, mutta valitettavasti meillä tuo päiväkotireissu ei oikein siihen mahdollisuuksia anna. Kotimatka päiväkodin pihalta kotiovelle kun kestää viisi minuuttia vaikka sen aikana ehtisi silpata päiväkodin taloyhtiön matontamppaustelineeseen ja vetää leukoja telineen viereisessä kaiteessa.

Tänään päädyttiin vähän sattumalta tekemään kotimatka oikein kunnolla mutkan kautta. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että olin hakemassa lasta kun ryhmä vasta oli tekemässä lähtöä ja lätäkköleikkiorientoitunutta lasta harmitti ettei päässyt lätäköihin pomppimaan. Lupasin lapselle lätäkkökävelyn ja kävimme vielä lähikaupasta hakemassa juotava ja pienet välipalat retkellemme.

Lapsen reppu muistuttaa nykyään lähinnä joulukuusta kaikkine killuttimineen, mutta se ei silti näyttänyt menoa hidastavan.

Onneksi eväät ostettiin, koska tuon kuvan jälkeen piti pysähtyä lähipuistonpenkille kuivattelemaan sukkia kumisaappaiden hörpättyä vettä. Eväiden syönnin lomassa lapsi hoksasi ettemme ole käyneet pitkästä aikaa metsäretkellä. Lapsen mielestä myöskään se, että minulla päällä oli mekko ja ohuehkot sukkahousut ja käsilaukussa läppäri ei ollut riittävä syy jättää metsäretkeä väliin. Armollisesti jälkeläinen kuitenkin lupasi että voimme enimmäkseen kulkea polkuja pitkin.

Metsässä tuli huomattua, että se tosiaan tekee ihmiselle hyvää myös silloin kun metsän keskelle joutuu täysin sinne soveltumattomissa vaatteissa. Itseasiassa se teki niin hyvää, että lupaisin lapselle, että sunnuntaiaamuna kiskotaan kunnon ulkoilukamppeet päälle ja lähdetään kiipeilemään kallioille kaikessa rauhassa. Lapsi liikkuu lähimetsissä paljon paremmin minua luontevammin, koska päiväkotiryhmänsä retkeilee metsissä useampana päivänä viikossa ja itse tulen suosineeksi valmiiksi tallattuja reittejä omissa kulkemisissani.

On uskomaton rikkaus, että Kehä I:n sisäpuolella asuttaessa metsä löytyy kivenheiton päässä kotiovesta.

Lopulta lätäkkökävelyymme meni kaksi tuntia ja aktiivisuusranneke näytti 9000 askelta siinä missä se päiväkodin pihalla näytti vajaata 3000 askelta. Nyt tuli siis huomaamatta liikutettua sekä äitiä että poikaa. Huomenna sitten se arkinen hyötyliikunta tuleekin tutummassa muodossa kun lähdemme harrastukseen ja kirjamessuille julkisia hyödyntäen. Lapsesta huomaa, että sekä kotona että päiväkodissa liikutaan paljon jalan. Yllättävän pienillä nurinoilla tuo tyyppi on koko päivän menossa jaloilla. Omilla reissuilla toki mukana kulkee usein potkulauta, mutta liikuntaahan se silläkin kiitäminen on ja tällä hetkellä lapsella on sellainen ikä, että kaikkialle mihin vähänkin pääsee kiipeämään on kiivettävä tai vähintään viriteltävä itsensä keinumaan ja kieppumaan jonkun kaiteen tai tangon varaan.

Eli tänään tuli tehtyä mutkaa sitten muidenkin iltapäivien edestä, mutta kyllä se teki myös hyvää. Kahdestaan kävellessä lapsi ehti keventää sydäntään ja kysellä mielen päällä olleista asioista. Taas hyvä osoitus siitä, että se somessa kiertävä latteus siitä, että minun rasittava arkeni on jonkun lapsuus pitää paikkaansa enemmän kuin paljon.

 

Villin lännen meiningillä

Turussa on paljon asioita, joita mielläni siirtäisin lähemmäs nykyistä kotia. Rakkaiden ihmisten jälkeen listalla toisena on Seikkailupuisto.

Leikkipuistona Seikkis ei nyt niin suuresti eroa siitä mitä Helsinkikin tarjoaa, mutta kaipaan Seikkiksen teematoimintaa. Lapsen ollessa vauva kävimme teatterimuskarissa ja kesälomilla olemme nauttineet teatterin näytelmistä. Nyt syyslomaviikolla teemana oli Villi länsi.

2,5 euron lippuhinnalla pääsi inkkarimuskariin ja sen päälle teemaan sopivaa askartelua ja vanhemmille kahvia ja teetä. Yhtään kuvassa näkyvää lasta ei myöskään vahingoitettu puistovierailun aikana vaikka sormikkaiden laittaminen käteen lapsen mielestä saattaakin rikkoa kansainvälisiä lapsien oikeuksia koskevia sopimuksia.

Teatterin esityslistaa katsoessa iski harmi ettei näytökset sovi meidän aikatauluihin. Toki Helsingissäkin lastenteatteria on vaikka millä mitalla, mutta tuo yhden luukun periaate olisi jotenkin helpompi. Tai ainakaan itse en ole löytänyt mitään yhtä infokanavaa josta saisi selville mitä eri toimijat järjestää ja kaupungin omien toimipisteiden nettisivut ovat hakutoiminnoiltaan ihan ankeat. Saan närästystä joka kerta kun yritän käyttää Kanneltalon tapahtumakalenteria.

Siihen asti kuitenkin suosittelen Turkuun matkaavia pistäytymään Seikkiksessä. Parhaimmillaan paikka on kesällä, mutta varsinkin koulujen loma-aikaan siellä on tapahtumia ja viikonloppuisin teatterissa tapahtuu.

 

Keskimäärin toimiva lelu

Kuuminta hottia kulmakunnan viisivuotiaiden keskuudessa on Transformersit, sekä televisiosta katsottuna että leluilla leikittynä. Innostuksen jatkuttua jo reilun vuoden uskallan väittää, että olevani melko hyvä Transformeslelujen ostaja. Muutaman hudin jälkeen opin kaupassa jo tihrustamaan, että saako robotin oikeasti muutettua autoksi ilman ettei siihen tarvita kolme teknistä korkeakoulututkintoa ja pilalle mennyttä joulufiilistä.

Joskus kuitenkin sattuu huteja. Viime jouluisen kauhu-Bumblebeen jälkeen olemme ostaneet vain yksinkertaisella logiikalla toimivia leluja, mutta toisinaan sekään ei riitä. Pari viikkoa sitten toin lapselle reissutuliaiseksi lapsen himoitseman Underbiten, joka lopetti reilun päivän leikkien jälkeen toimimasta. Vaikka mitenpainoi renkaita yhteen muoto ei pysynyt. Kiukkuisen reklamoin lelun Hasbrolle ja reilua viikkoa myöhemmin postissa tuli uusi Underbite. Erinomaisesti hoidettu reklamaatio, mutta nyt meillä on yksi ongelma.

Meillä on yksi Underbite, joka ei muutu robotiksi ja yksi Underbite, joka ei muut autoksi. Eli keskimäärin menee ihan hyvin.

Underbiten mekanismi on näennäisesti yksinkertainen. Paina takarenkaita ja muoto muuttuu, mutta ensimmäisen lahottua päätin ruuvata lelun auki (ja jätin kokoamisen miehelle) vain huomatakseni että lelun toiminta perustuu noin puoleentusinaan pieneen muoviseen hammasrattaaseen. Jostain syystä ensimmäisessä ne palat eivät ole kohdillaan ja toisessa ne ovat jotenkin muuten vinossa.

Transformes-leluissa on tavoiteltu päheämpää ulkomuotoa ja samalla on unohdettu että leluilla pitäisi leikkiäkin. Poika leikkii edelleen sujuvasti isänsä vanhoilla Transformeseilla. Nämä uudet tuskin näkevät toimintakuntoisina edes seuraavaa joulua. Toki nykyisiinkin mahtuu laatua. Lapsella on muutama pomminvarma robotti, mutta nuo rimpulat saavat minut näkemään punaista.

Tosin lapsikin näkee tämän kohdalla punaista. Kun kuulemma tuo on suunniteltu ihan väärin. Underbiten pitäisi olla hieno hyökkääjä ja nyt kuulemma on tehty Underbite, joka on pissalla. Että terveisiä vain Hasbrolle. Ottakaa nuo paatintapit testiryhmään. Saatte ainakin rehellistä palautetta tuotteistanne.

 

Poika ja saukot

Veikkaan, että jos lapselta kysytään mitkä ovat kolme maailman parasta asiaa, olisi vastaus Fazerin Sininen suklaa, Berliini ja saukot.

Saukoissa ja saukkona olemisessa on jotain mikä puhuttelee lasta. Saukot ovat mahtavia, koska ne osaavat kellua ja sukelella ja niiden lempiruoka on kala. Lapsi on vakuuttunut, että saukot ovat maailman älykkäimpiä eläimiä ja parasta olisi kun saisi elää saukkojen kanssa.

Lapsi tosin on itsekin melkoinen saukko. Maailman ihanin tunne on kuulemma se kun vesi ympäröi koko vartalon ja saa kellua. Ja päätellen siitä tahdista millä lapsi lokkeilee sashimit sushilla lautaselta raaka kalakin maistuu vähintään saukkomaisessa mittakaavassa. Rakkaus saukkoihin on ollut rikkumaton jo useita vuosia, joka melkoisen hyvä saavutus tyypille, joka tänään vasta täytti viisi. Onneksi nyt taas kukkarosta löytyy koko perheelle vuosikortit niin voidaan käydä päivystämässä saukkoaltaalla ruokinta-aikaan kello 19 vaikka kerran viikossa, jotta saadaan viikottainen voimaeläinannos täyteen.

 

Huomisen numero

Huomenna meidän kodissamme ei asu yhtään alle viisivuotiasta.

Tuleva viisivuotias aikoo juhlistaa päiväänsä tarjoamalla päiväkodissa Angry Birds -keksejä, kiipeilemällä ulkoleikkiajan suorastaan eeppisen mittakaavan saavuttaneessa Iso liukkaassa, liukumäessä, johon ei ole asiaa alle viisivuotiailla sekä suuntaamalla illalla saukkojen ruokinta-ajaksi Korkeasaareen.

 

DIY: Jättikuplat

Helsinkipäivänä lapsi pääsi kokeilemaan jättiläiskuplien tekemistä Espalla ja lupasin sen jälkeen että voidaan kokeilla kuplien tekemistä myös joku kerta mökillä. Meidän vanhempien loman lähestyessä loppua eilen illalla tartuin vesimittaan ja aloitin urani kuplaliemen keittäjänä.

Litkuun resepti löytyi netistä ja se on kyllä helppo toteuttaa kotikonstein. Raakaineiksi tarvitaan veden ja pesuaineen lisäksi sokeria ja jauhemaista tapettiliisteriä.

Vesi 3 l

Sokeri 6 dl

Lämmitä vettä sen verran että sokeri liukenee, jäähdytä huoneen lämpöiseksi.

Liisteriä 0,5 dl

Fairya n 5 dl

Lisää liisteri ja Fairy sekottaen liuosta hyvin. Jätä lius kypsymään yön yli.

Ja kannattaa olla viisaampi kuin minä ja käyttää Fairya. Luulin olevani taloudellinen ja ostin jotain Xtran käsitiskiainetta ja lopputuloksena truuttasin sitä liemeen litran ja sen perään vielä desin Fairy jotta saatiin litku toimimaan.

Kuplien tekoon tarvitaan tietysti oma työkalunsa, mutta senkin saa kohtalaisen pienellä vaivalla tehtyä. Tikut nappasin ojanpenkalta lojumasta ja naruna käytimme ontelomatonkudetta, jota löytyi äitini varastoista. Käytännössä tuo on siis kaksi tikkua joiden väliin on sidottu lyhyempi ja pidempi narunpätkä. Pidempään laitoin keskelle painoksi mutterin jotta nyörit eivät mene sekaisin ämpärissä huljutellessa.

Parhaimmillaan veljenpoikani sai tehtyä isoja palloja ja yksi niistä saatiin lentämään yli naapurinkin pihan ja toinenkin oli kovaa vauhtia menossa kunnes törmäsi puhelinlankaan ja tippui suoraan äitini vastapestyn auton katolle...

Sokeri ja liisteri nimittäin pitävät huolta siitä, että kuplat jättävät jälkensä. Kerrankin oli siis pelkästään positiivinen asia, että saatiin sadetta. Tosin vähän vähemmänkin olisi riittänyt mitä tässä nyt illan mittaan on saatu.