Raskaat jalat

En taida olla kovin hyvä pitämään itsestäni huolta, koska säännöllisesti tulen tänne ruikuttamaan väsymyksestä, mutta niin vaan jälleen kerraan olen siinä pisteessä, että olen kauhalla ammentanut lusikalla annettua jaksamista.

Uudet maiharitkin painavat jalassa, mutta taitaa se askel painaa muutenkin.

En oikein tiedä mistä lähtisin energiaa itselleni ammentamaan. Tuntuu, että toistuvasti löydän itseni tilanteesta, jossa vaan kaikki kasautuu yhteen läjään. Töissä on kiire, perheessä on kiire ja elämässä noin ylipäätään on kiire. Pari talvea sitten keskustelin työterveys psykologin kanssa aiheesta ja se viisas mies printtasi minulle vielä kuvankin mukaan otettavaksi, jotta saisin palautettua mieleeni sen, että ihmisen olisi joskus ihan hyvä vain olla. Taidan olla vain vähän huono katsomaan huoneentaulujani tai sitten asia selittyy sillä, ettei niitä huoneentaulun tuijottelun mahdollisuuksia ole ihan liikaa ollut. Tämän vuoden alusta olen viettänyt toimistolla ehkä 10 päivää ja nekin ensimmäkseen oman huoneen ulkopuolella.

Työmatkoilla itsestä huolehtiminen on minulle ylivoimaista. Paino on taas noussut parissa kuukaudessa kaksi kiloa ja kroppaa jumittaa tavaroiden roudaamisesta. Enkä edes aloita puhumaan ruoasta. Kun syö kaikki ruoat ravintolassa tuntuu, ettei mitään muuta saakaan kuin piilorasvoja ja huonoja hiilareita. Eli ensimmäinen asia tässä olisi varmaankin hoitaa ruokavalio takaisin kuosiin. Kroppa huutaa 100% ruisleipää ja kuorittuja porkkanoita, quinoasta tehtyä yrttistä salaattia, tuorepuuroa pakastetuilla puolukoilla ja mustikoilla ja litroittain hyvää haudutettua teetä.

Stressi vie minulta myös yöunet ja tekee minusta kärsimättömän kiukkuperseen, joka purskahtaa itkuun aina kun on mahdollista. Unet sentään sain reilaan jo viikonloppuna. Eilen menin nukkumaan varttia vaille kymmenen ja se oli ehkä toiseksi paras päätös maailmassa. Paras päätös oli raahata äidin ilmankostutin vierashuoneeseen helpottamaan limaisen lapsen nukkumista. Tai no siis, lapsi ei nyt ole varsinaisesti limainen vaan sillä on nenä täynnä räkää, joka sitkeydeltään suunnilleen vastaa pikaliimaa.

Liikuntaakin kroppa kaipaisi, mutta nyt se saa tyytyä lapsen uimakoulun aikaiseen vesijuoksuun tai uintiin kerran viikossa. Ja venyttelyyn. Väsymys ja stressi nimittäin tekevät minusta kärsimättömän myös kaikkien jumitusten ja kolotusten suhteen ja löydän itseni yllättävän usein venyttelemästä. Että on minulla sentään yksi asia iskostunut vointia parantavaksi hyväksi tavaksi.

Nyt kuitenkin toivottavasti ollaan taas menossa kohti parempaa. Saan parin viikon breikin työmatkoihin ja ensi viikolla itseasiassa vähän kysymättä ja yllättäen myös aikaa olla ihan vain yksin. Perheemme työn ja perheen yhteensovittamisjärjestelyissä tällä kertaa nimittäin mies ottaa lapsen mukaan työmatkalle. Ja tässä järjestelyssä voittaa kaikki, mies saa hoidettua työjutun, lapsi pääsee viettämään laatuaikaa mummon ja papan kanssa ja minä saan sitä nollaenergia-aikaa työpäivien jälkeiseen aikaan. Jos vaikka kerrankin pääsisin uimaan ilman nuorta herraseuralaista ja saisin keskittyä omaan suoritukseeni. Tai sitten haen sushia lähiravintolasta ja luen illan hyvää kirjaa.

Ei minun nimissäni

Alkuviikosta Emilialla meni kuppi nurin Rajat kiinni -jengin naisrauha-ajatusten kanssa ja koska allekirjoitin täysin Emilian ajatuksen oli tänään helppo suunnata aamupäivän harrastusten ja lounaan jälkeen kulku Rautatietorille. Miehen ollessa töissä mielenosoitusseuralaiseksi mukaan tuli myös lapsi, koska uumoilin tilaisuudesta rauhallista. Tosin olisihan siinä oma ironiansa, että naisrauhasta alkunsa saaneesta tilaisuudessa olisi piesty perheenäitejä, mutta tuo kauhukuva nyt jäi tapahtumatta. Emilian kutsun oli kuullut onneksi moni muukin ihminen ja tilaisuus oli loskasta ja viimaisesta tuulesta huolimatta hyvin lämminhenkinen.

Miksi minusta sitten oli tärkeää mennä paikan päälle sanomaan ettei Kampissa järjestetty Naisrauha-mielenosoitus puhunut minun nimissäni?

Rajat kiinni -jengin raiskauskeskusteluissa törmään samaan käsittämättömyyteen, joka minua on hämmentänyt usein homoliittojen vastustajien kohdalla. Jos ihmisellä on halua ja aikaa vatvoa jotain niin iljettävänä ja epämiellyttävänä pitämäänsä ja puhua siitä jokaisessa tilanteessa, herää kysymys onko iljetys aitoa vai peitelläänkö sillä vain omaan kiinnostustaan aiheeseen. Varsinkin sosiaalisessa mediassa aiheen tiimoilta käytetty kieli on paikoin niin kuvailevaa, että oikeasti mietin, että miten pahasti viallaan ihmisen pitää olla tunne-elämältään, että se kehtaa omalla nimellään ja naamallaan kirjoittaa kaiken kansan luettavaksi ne raiskausfantasiansa, joiden rinnalla 50 shades -trilogiakian vaikuttaa erinomaisesti kirjoitetulta erotiikkakuvaukselta.

En minä kaipaa itseäni puolustamaan ihmistä, joka avokätiseen tarjoukseensa pakit saatuaan on valmis julistamaan, että ansaitsen muiden suvakkihuorien rinnalla saada mustaa patukkaa väkisin jokaiseen ruumiinaukkoon. Itseasiassa en edes halua keskustella noiden ihmisen kanssa, jotka ovat kovasti huolissaan isänmaan tilasta ja samalla valjastavat kauniin äidinkielemme noiden törkeyksiensä välittäjäksi. Tosin kai se tässä kohtaa meidän kukkahattuosaston siunaus, että vastapuoli ei ole järin sulosanaista. Nyt ne omalla vihallaan ajavat pois melkoisen määrän ihmisiä ja saavat aikaan sen, että lopulta aika harva on valmis seisomaan tässä äänekkäässä vähemmistössä.

Itse tilanteen kannalta minua ärsyttää keskustelussa se, ettei vastapuoli pysty tuomaan pöytään mitään uutta. Rajat kiinni -retoriikka ei ole realismia ja pidän melkoisen raukkamaisena sitä, että pitäessään kiinni tuosta argumentista jengi pesee kätensä puhtaaksi tilanteen ratkaisemisesta. Ei se ongelma ratkea marssimalla liput ja ristit tanassa, heittelemällä polttopulloja tai kirjoittelemalla rumia netissä. Unohtamalla, että kyse ei ole mistään ongelmasta, tulvasta tai kriisistä vaan ihmisistä tulee myös kadottaneeksi itsestään jotain inhimillistä. Ratkaisuja saadaksemme meidän pitää auttaa ihmisiä siellä, jossa hätä on suurin. On raukkamaista, että hallitus on leikannut kehitysyhteistyörahoista tuollaisia määriä. Meistä myös jokainen voi olla luomassa ratkaisuja. Voimme tehdä valinnan, jossa emme tuhlaa vähäisiä resursseja naurettavaan tappeluun. Jokainen vastaanottokeskukseen heitetty polttopullo tai jokainen perätön raiskausväite on kuormittaa viranomaisia tekemästä työtään ja pitkittää tilannetta. Ja voimme nähdä myös ne tulijat yksilöinä tai ainakin tajuta, ettei muutama väärin tekevä voi määrittää koko ryhmää. Koska rehellisyyden nimissä toivon, että jos meille lähtö joskus tulee, ettei minua sotketa noihin Rajat kiinni -jengiläisiin vain sen perustella, että passini kannessa on sama vaakunaleijona,

Arjen tasapaino

Viimeiset viikot some on tuntunut kiehuvan jotain aivan käsittämättömästä eskaloitunutta keskustelua siitä miten miehet ovat ahtaalla parisuhteessa ja vastineita siihen, että miksi naiset kokevat, että miehet ovat toistaitoisia vätyksiä. Me ollaan miehen kanssa luettu juttuja silmät pyöreinä ja yritetty sijoittaa itseämme keskustelun janalle, tosin huonolla menestyksellä.

Että terveisiä meidän perheestä. Kuvanottohetkellä perheen miehet olivat selvinneet kolmen päivän ajan asiallisesti vaatetettuina ja ajoissa päiväkotiin, töihin ja muskariin, saaneet ruoan pöytään ja soittaneet ainoan konsultointipuhelun siinä kohtaa kun päiväkodista tuli kaverisynttärikutsu samalle päivälle kun oltiin jo sovittu kaveriperheen kanssa brunssista. Asia, jonka nettikirjoittelun perusteella pitäisi olla käytännössä mahdottomuus.

En tiedä onko minua siunattu jotenkin erityisen aikaansaavalla aviomiehellä vai olenko itse niin mukavuudenhaluinen etten vahingossakaan pystyynpassaa ketään, mutta jotenkin meille on luontevaa, että tämä meidän Oy Perhe Ab pyörii parhaiten kun jokainen osallistuu tasapuolisesti toimintaan ja tietää suuret linjat. Ja toisaalta meillä siihen on pakko. Lapsi oli täyttänyt juuri vuoden kun minä lähdin ensimmäisen kerran kolmeksi päiväksi työmatkalle. Eli aika äkkiä jos jotain kaikkivoipaisuutta vauvavuotena olisin äitinä onnistunut kasvattamaan, se myös katosi. Esimerkiksi töihin palattuani huomasin, että loppujen lopuksi en enää yhtään tiedä mikä on optimaalinen kestovaipan täyttö, mutta mies taas täytti vaipat niin ettei koskaan tullut ohivuotoja. Että kai sitä voi sanoa, että pakko on tässäkin kohtaa tehokas muusa. Kun roolit vaihtuu niin sitä kummasti huomaa, että helpoimmalla päästään kun tehdään yhdessä töitä.

En todellakaan uskalla väittää, että jokaisessa perheessä toimisi meidän kaltainen työjako, koska ymmärrän, että useampilapsisissa perheissä usein jo ihan imetysteknisistä syistä äidit ovat voittopuolisesti kotona, mutta sen voin ainakin varmaksi sanoa, että tässä nyt on sellainen juttu, että homma ei ainakaan helpotu sillä, että perheen aikuiset kaivautuvat poteroihinsa taistelemaan siitä kummalla on paskempi olla. Koska pahimmillaan ne pikkulapsivuodet on ihan yhtä paskaa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin, mutta ei se ongelmapuhe, puhumattakaan siitä että vertaillaan kummalla on isompia ongelmia, auta tilannetta mitenkään, koska loppujen lopuksi ne ongelmat ovat koko perheen yhteisiä. Aika pitkälle tässäkin päästään jo sillä, että vain puhuttaisiin ongelmista, kiitettäisiin kun on aiheitta ja kunnioitettaisiin puolisoa sen asemasta, että puheilla vahvistettaisiin isien asemaa äidin pikku apureina ja äitien rooleja nalkuttavina Justiinoina. Jokainen meistä on kuitenkin yksilönä vastuussa omasta tekemisestämme ja siihen kuulu myös oman hyvinvoinnin lisäksi oman perheen hyvinvoinnista huolehtimista.

Täysin ongelma ei kuitenkaan ole vain perheiden ja pariskuntien sisällä. Asennemuutosta tarvittaisiin monessa kohtaa myös viranomaisten kohdalla. Neuvolan järjestämässä perhevalmennuksessa isän paikka oli juurikin äidin pikkuappurina ja vanha hoitaja nauroi kun naivisti kerroin valmennuksessa, että imetystä lukuunottamatta voitaisiin asiat jakaa mahdollisimman tasan. Kun ei se edes kuulemma ole isän tehtävä tuoda vesilasia imettävälle äidille. Lapsen synnyttyä ei kertakaan kukaan kysynyt miten mies jaksaa muutoksen. Ensimmäisestä päiväkodista soitettiin lapsen sairastuttua minulle vaikka isä oli lapsen vienyt päiväkotiin ja kertoi minun olevan työmatkalla. Ilmeisesti kaikkivoipa äiti on parempi ihminen ratkaisemaan ongelman jostain ranualaisen maantien poskesta kuin 12 kilometrin päässä päiväkodista oleva isä. Kun kaupunki lähettää ennakkotiedon eskari-ilmoittautumisen alkamisesta sekin osoitetaan äidille. Ei ihme, että lapsen päästyä oppivelvollisuusikään aika monessa perheessä ollaan jo alistuttu siihen, että isä näyttelee tässä tarinassa sivuosaa suuren yleisön silmissä.

Suuret linjat vaativat muutosta koko yhteiskunnan tasolla, mutta koska yhteiskunta on osastensa summa niin meistä jokainen voi vaikuttaa asiaan. Ja jos oikeasti tuntuu, että se puoliso kaikkien vuosien jälkeen näyttäisi kuolevan jauhosäkki sylissä nälkään tai ei ole sanonut sitten hääpäivän yhtään kaunista sanaa, niin ei siihen liittoon ole mikään pakko jäädä. Se kärsijä kun harvemmin tässä elämässä sitä kirkkainta kruunua saa ja pelkästään lapsien vuoksi ei kannata yhdessä pystellä. Paitsi jos vihaa niitä lapsiaankin niin paljon, että haluaa opettaa niille täysin kieroutuneen mallin ihmissuhteesta.

Kodin jatke

Kaupungissa, varsinkin neliöhinnoiltaan kalliissa Helsingissä, asuessa joutuu asumisesta puhuttaessa usein tekemään kompromisseja asunnon neliömäärissä ja huoneluvuissa. Tai no me asumme ihan mukavasti, 70 neliötä kolmelle ihmiselle ja suuruuden hullulle kissalle on vallan riittävästi. Kuitenkin monessa tilanteessa huomaa, että toisinaan ne lisäneliöt tulisivat tarpeen.

Onneksi parinsadan metrin päästä kotoa löytyy aika mainio jatke kodin neliöille. Kaupunginosan leikkipuisto on nykyään meillä vähällä käytöllä, mutta aikanaan se oli sosiaalisen elämämme keskus. Ensimmäisen kerran sinne kuljin vauva kainalossa tyypin ollessa parikuinen perhevalmennusryhmämme tapaamiseen, pian aloimme käydä vauvojen kanssa siellä muskarissa, lapsien lähdettyä liikkeelle aamupäivisin oli helppo sopia treffejä sisätiloihin ja kesän tullen ensimmäinen kosketus rantaelämään otettiin kahluualtaalla ja tyyppi nukahti vihanneskeittonsa ääreen ennen kuin oli edes ehtinyt syömään.

Vieläkin kesällä jalat vievät puoleksi päiväksi leikkipuistoon ilmaisen lounaan perässä, mutta muuten leikkipuistoilu, varsinkin lähipuistossa on jäänyt vähäiseksi. Leikkipuistosta on jouduttu purkamaan vanhoja huonoja rakenteita ja muutenkin isommalle lapselle puisto on aika ankea paikka leikkiä. Toivommekin tuttavaperheiden kanssa, että puisto pääsisi remonttiin, mutta edelleen nuhjuisessa kunnossakin puistolla on hetkensä. Yksi niistä hetkistä oli tänään kun yhden alueella asuvan äidin ideasta syntyneeseen tapahtumaan kokoontui satoja alueen lapsiperheitä rakentamaan jäälinnaa.

Mekin vedimme pulkalla puistoon 15 kiloa jäätä ja pääsimme muurauspuuhiin. Kaveriperheen äiti epäili ettei ole koskaan käynyt puistossa niin, että siellä on vanhempien ja lasten suhde niin tasainen. Muuraus oli saanut tosiaankin alueen perheet ulos ja nauttimaan kauniista talvisäästä.

Juuri tätä lapsiperhe-elämä kaupungissa parhaimmillaan on. Reviiriä laajennetaan kodin ulkopuolelle ja kohtaamisista syntyy yhteisöllisyyttä. Yhä useampi lapsiperhe valitsee jäädä Helsinkiin ja myös kaupunkisuunnittelun pitää kyetä muuttumaan sen mukana. Meillä 50-luvulla rakennetulla kehällä asuvilla on pullat hyvin uunissa. Täällä on isot leikkipuistot sisätiloineen, vaikka toki tännekin mielellään ottaisi enemmän asukastaloja ja muita vastaavia tiloja. Keskustammassa kuitenkin tarve on vielä suurempi ja kauttaaltaan kaupunkisuunnittelussa tulisi huomioida paremmin eri sukupolvien rinnakkaiselo. Odotan innolla ensi kevättä ja läheisen metsäpuiston kunnostuksen valmistumista. Luvassa olisi ilmeisesti jonkunlainen tasapainoilupolku lapsille, mutta rinnalle myös helppokulkuisia reittejä tukikaiteineen vanhuksille. Alueemme FB-ryhmässä metsäpuiston muutos on otettu vastaan ristiriitaisin tuntein, mutta itse koen muutoksen tervetulleeksi. Kaupungin pitää olla kaikille asukkaille kutsuva jotta se reviiri laajenee oman kodin ulkopuolelle. Tähän asti metsäpuistoa on hallinnut lähinnä humalanhuuruinen puistoparlamentti ja itse ainakin pidän positiivisena asiana, että puisto tulee paremmin kaikkien asukkaiden käyttöön.

Tänään puistoon syntyi melkoisen komea jäälinna. Nyt vaan toivoaan, että tuon maltetaan antaa olla ehjänä. Kaupunkielon ehdoton haitta kun on se, että täällä on tapahtumien lisäksi myös ihmisiä, joiden suurin intohimo taitaa olla muiden ilon pilaaminen. Toive on osin myös itsekäs. Haluaisin kovasti nimittäin tuon linnan nähdä myös päivänvalossa ja seuraavan kerran siihen on mahdollisuus heti jo ensi viikon sunnuntaina.

Toipilaspäivän ajatuksia siitä miten maailma makaa

En tiedä tarttuiko lapseen viikonlopun yökyläläisten flunssa vai uudenvuodenjuhlijoiden vatsatauti, mutta joku pöpö meille tuntuu tuleen. Yöunia nukuttiin 11,5 tuntia ja päivän lapsi on ollut todella vaisu eikö ruokakaan maistu. Kysyttäessä sanoo, että koskee kurkkuun tai vatsaan, mutta kuumetta ei nouse eikä vatsatautikaan mitenkään itsestään indikoi. Ollaan nyt sitten lähinnä keskitytty makaamaan sohvalla ja katsomaan piirrettyjä ja ihmetelty maailman menoa niin yksin kuin yhdessä. Niin ja minä olen juonut teetä, paljon teetä.

Tajusin viikonloppuna, että teepannulla ja minulla on kohta 20 vuotta yhteistä tietä takana. Jos nyt ostaisi Bodumin pannun niin mahtaisikohan se edelleen olla yhtä kestävä? Ainakin pressopannulle kävi paljon köpelömmin parissa vuodessa.

Mitä minä sitten olen ajatellut. Lapsen kanssa pohdimme miten mahtaa käydä meidän huomisen Tukholmaan lähdön kanssa. Sovittiin että jos kukaan ei ole kuumeessa tai oksenna lähdetään matkaan, mutta melkoisen iso jos tuossa matkan yllä edelleen leijuu. Lähtöön onneksi on vielä vuorokausi ja ainakaan tämän päivän näytöillä tauti ei ole pahenemaan päin.

Omat pohdintani ovat löytyneet lähinnä somen selailun seurauksena. Olen ihmetellyt OAJ:n ajamaa kännykkäkieltoa. Ymmärrän kännyköihin liittyvät haasteet ja itseasiassa viime syksynä ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen itsekin jossa minua on kuvattu kännykällä samalla kun olen pitänyt vierailijaluentoa Metropoliassa. Pakko sanoa, että en kyllä ihan liiaksi nauti ajatuksesta, että päätyisin jonkun parikymppisen kaverin somemateriaaliksi, varsinkin kun olen paikalla työnantajaorganisaationi edustajana, mutta ennemmin tulen kuvatuksi salaa pitämässä urasuunnitteluluentoa kuin että joku olisi salakuvannut minua aikanaan imettämässä lasta. Älylaitteet ja some typerien ihmisten käsissä ovat vaarallisia, mutta onko silloin ongelma laitteissa vai niiden käyttäjissä? En vain jotenkin usko täyskieltoihin vaan enemmänkin siihen, että muutos haettaisiin ihmisistä itsestään. Maailma muuttuu ja sitä myötä pitää myös sopia uusia pelisääntöjä. Nuorten ja lasten älylaitteisiin liittyviin ongelmiin usein ongelma ei löydy laitteesta tai nuoresta vaan vanhemmista jotka eivät ole käyneet lapsensa kanssa läpi sitä miten laitteita on sopiva käyttää.

Ontuvalla aasinsillalla tästä saadaankin hyvin siirryttyä päivän kuumempaan perunaan eli vapaaehtoisiin turvallisuuspartioihin, jotka partioivat puolustaakseen valkoisten naisten ja lasten turvallisuutta. En oikein ymmärrä nykyistä asenneilmapiiriä, jossa poikkeuksesta tehdään koko ryhmää koskeva yleistys. Ihan yhtälailla kun iso osa ihmisistä osaa käyttää somea asiallisesti niin vastaavasti iso osa ihmisistä osaa elää ihan rauhallista rinnakkaiseloa toisten ihmisten kanssa. Kuitenkin nykyisessä keskusteluilmapiirissä halutaan enemmän keskittyä vain ongelmiin ja keksiä erittäin huonoja ratkaisuja ongelmien poistamiseksi. Väkivallan uhan lisääminen kadulla ei poista väkivaltaa. Se vain lisää sen kierrettä ja silloin suurimmaksi kärsijäksi joutuvat rauhalliseen rinnakkaiseloon kykenevät sivulliset. Enkä tosiaankaan tarkoita sitä, että tällä kirjoituksella haluaisin tulla raiskatuksi, tai hyväksyisin naisten ahdistelun. En hyväksy. En usko, että kukaan hyväksyy. En vain halua profiloida jokaista erilaiselta näyttäjää potentiaaliseksi raiskaajaksi tai uskonsoturiksi kuten en myöskään halua, että minut profiloitaisiin ulkonäköni perusteella kuuluvaksi polttopulloja viskoviin suomalaisuuden puolustajiin.

Pidän pelottavana ilmiönä sitä, että keskusteluissa pyritään kaivamaan kuilua eri ryhmien välille. Koen vastenmielisenä, että sen asemasta että asiat riitelevät nykyään riitelevät ihmiset ja on täysin hyväksyttävää keskustelua uhkailla väkivallalla ja lähettää ihmiselle aivan käsittömättömiä videoita ja uhkauksia vain siksi, että he uskovat ensisijaisesti ihmisyyteen. Asioista voidaan olla montaa mieltä, mutta keskustelussa olisi syytä pysyä asioissa. Niin kauan kun omaa asiaansa ei voi perustella muuten kuin menemällä henkilökohtaisuuksiin keskustelukumppanin kanssa niin olisi ehkä syytä miettiä miksi on sitä mieltä kuin on. Kun yleensä niihin perusteltuihin mielipiteisiin, faktoista puhumattakaan pitäisi löytyä jotain taustamateriaalia johon sanansa perustaa.

Vuosi 2015

Tämä vuosi päättyy samoihin merkkeihin, joihin viime vuosi alkoi. Sattumalta muuttama vuosi sitten alkaneesta kaveriperheiden kokoontumisajosta näyttää tulleen jo perinne eli jotkut asiat säilyvät tässäkin maailmassa. Kahden uudenvuoden väliin on kuitenkin ehtinyt mahtua kohtalaisen paljon asiaa.

Intagramin yhdeksän tykätyintä kuvaa kertovat sen, että vuoden aikana olen ottanut surkeita vessaselfieitä, syönyt huonoja hiilareita, saanut kuuden vuoden asumisen jälkeen yhteen huoneesta listat paikoilleen, reissannut, viettänyt aikaa perheen kanssa ja leikkinyt dinosauruksilla kuten kaikki normaalit 34-vuotiaat ylemmät toimihenkilöt.

 

Mutta jos nyt vähän isommassa linjassa katsotaan mitä vuoden aikana on tapahtunut niin aika moni asia on jäänyt tallentunatta Instagramiin tai ainakaan ne eivät ole löytäneet itseään tykätyimpien listalle. Aloitin täydennysopinnot, joiden myötä minulle toivottavasti aukeaa uusia mahdollisuuksia. Olen oppinut valtavasti ja kehittynyt asiantuntijana. Pidän työstäni kuin hullu puurosta, mutta samalla olen myös joutunut kyseenalaistamaan aika paljon työhöni liittyviä asioita. Uskoisin, että vuoden päästä olen paljon viisaampi monen asian suhteen ja toivon, että osaan tehdä oikeita valintoja.

 

Perheen kanssa tuntuu, että elämä on muuttunut koko ajan vain helpommaksi. Sanonnan pienet lapset, pienet murheet - isot lapset, isot murheet -keksijällä ei ole ikinä tainnut olla lasta, joka ei juurikaan nukkunut ensimmäisen elinvuotensa aikana. Tai lasta, joka nukkumaan alettuaan aloitti kypsässä vuoden iässä tahtojen taiston vanhempiensa kanssa. Kyllä viisvuotiaskin vielä osaa, mutta nykyään meillä nukutaan ja perheen kaikkien jäsenien kanssa voi käydä suunnilleen älyllistä keskustelua. Siis jopa meidän vanhempien kun olemme vihdoin saaneet nukuttua vauvavuoden univelat pois päiväjärjestyksestä. Tämä ei varmastikaan kannusta lisääntymään jos vähänkään arveluttaa, mutta toisaalta ehkä on ihan positiivista että reilun neljän vuoden jälkeen alkaa tuntua, että olen taas oma itseni eikä aivoni ole enää karanneet korvasta pihalle. Oli muuten kohtalaisen kamalaa tajuta itsekin se miten tyhmäksi ja ilkeäksi väsymys ihmisen teki. Viimeisen vuoden aikana kuitenkin selkeä balanssi on löytynyt niin unen, työnteon kuin läsnäolonkin suhteen. Että silläkin uhalla, että tämä teini-iässä löytyy naamani edestä niin sanonpahan vain, että antaa tulla. Olen ainakin nukkunut niin hyvin, että jaksan taistella ties mitä tuulimyllyjä vastaan.

 

Sen, että olen löytänyt aivoni uudelleen huomaa myös siitä, että jaksan keskittyä muuhunkin kuin katsomaan Netflixistä putkeen Make it or break itiä. Olen lukenut vuoden aikana enemmän kirjoja kuin pariin vuoteen ja uskaltanut tarttua pitkästä aikaa myös kirjoihin joita olen ennakoinut vaikeiksi. Lukeminen on yksi parhaita asioita, joita ihminen voi tehdä housut jalassa (tai no saa niitä lukea ilmankin housuja) ja itselleni parhaita löytöjä ovat olleet Emmi Itärannan kirjat. Miten kauniisti ihminen osaakaan äidinkieltään käyttää. Vuoden 2015 parhaana sarjana taas pidän ehdottomasti The Leftoversin ensimmäistä tuotantokautta, joka on vahvinta dystopiaa mitä olen toviin katsonut. Leffarintamallakin tuli aktivoiduttua kiitos kulttuurisarjalipun, mutta koska suurin osa katsomistani elokuvista oli S tai K7 -merkittyjä ja suomeksi puhuttuja on helppo todeta, että vuoden elokuva oli tämän nörtin unelmien täyttymys eli vihdoinkin hyvin tehty uusi Star Wars -leffa. Toinen tämän vuoden merkityksellinen elokuva liittyy myös vanhojen kaiveluun eli Mad Max: Fury Road tulee muistuttamaan tästä vuodesta. Yhteistä molemmille elokuville on vahvat naishahmot, joka on mukavaa vaihtelua sille, että edellisvuonna vahvimmat naishahmot taisin nähdä leffateatterissa My Little Pony-leffassa.

 

Vuosi 2015 tulee jäämään myös historian aikakirjoihin ensimmäisenä kalenterivuotena jolloin en yrittänyt epätoivoisesti kasvattaa lyhyeksi leikkaamiani hiuksia polkkamittaan, leikannut otsatukkaa tai kyllästynyt polkkatukkaan ja leikauttanut vaivalla kasvattamaani kuontaloa takaisin lyhyeksi. Jos oikein rohkeaksi heittäytyisin niin uskaltaisin jopa sanoa, että olen löytänyt hiustyylini. Ja ilmesesti hiustyyliäni arvostaa muutkin perheenjäsenet, koska lapsi ehdotti että huomenna parturissa hänelle voitaisin leikata samanlaiset. Tosin kaipa tätä tukkaa nykyään voisi luonnehtia lähinnä sanoilla klassinen poikatukka, jos jotain leimoja tahtoo lätkiä.

 

Toinen suuri merkkipaalu tälle vuodelle oli se, että juoksin käytännössä nollatreenillä kymmenen kilometriä. Että kyllä kelpaa. Varsinkin kun vuoden muut juossut kilometrit taisivat jäädää yhteenlaskettuna alle 50 kilometrin. Jotenkin menetin intoni juoksuun. Ja menetin myös intoni pyöräilyyn. Syksy säiden puolesta kannusti jatkamaan työmatkapyöräilyä, mutta huomasin työmatkapyöräilyn ottavan enemmän kuin antavan. Liikenteessä omanapaisesti suihkivat menijät saivat aikaan sen että olin aina kiukkuinen. Ennen pyöräily toimi minulla varaventtiilinä työlle, mutta nyt tuntui, että pääsin töihin ja palasin kotiin entistä kiukkuisenpana. Toivotaankin, että ensi vuonna kilometrejä kertyisi matkamittariin hieman enemmän. Pyörälenkki saaristoon tuli sentään tehtyä ja ensi kesälle suunnitelmissa on lähteä valloittamaan Ahvenanmaata.

 

Noin kaiken kaikkiaan vuosi 2015 oli hyvä. Meidän pieni perheemme toimii kuin junan vessa, saan tehdä mielekästä työtä ja minulla ihania ihmisiä elämässäni. Eipä tässä paljon muuta ihminen voi elämältään pyytää. Paitsi korkeintaan sitä, että useammin tulisi vaihdettua tämä sohvan kulma lenkkipolkuun.

Minä äitinä

Kyllä mä itselleni kiitosta annan siinä, että mä olen hyvä kaikkien hauskojen tempauksien nainen. Mä sanoisin, että musta tulee aikanaan maailman paras isoäiti, jos vaan lapsenlapsia tulee. Se, joka vie lapsenlapsia reissuihin ja tekee niiden kanssa kaikkea spesiaalia. Mutta mun huono puoli on se, että mä en ole mikään arjen paras äiti. Mä olen poissaoleva, mä hermostun helposti ja kuten tuolla toisessa keskustelussa joku linkkasi juttuun, jossa lapsi koki itsensä vaivaksi, niin en tosiaankaan voi taata, että meidän kalenteriruljanssissa lapsi kokee aina olevansa ykkönen, vaikka toki meillä miehen kanssa kaikki yritys on siihen, että lapsella on mahdollisimman vähän haittaa meidän reissuista. Mä esim. mietin että kun tuossa hiljattain oli juttua resilienssistä ja miten ihmisen resilienssiä tukee se, että on varhaislapsuudessa joku tukeva ja tasapainoinen aikuinen arjessa, niin ihan käsi sydämellä mä en ole se vanhempi joka tuota tukee lapselle. Toki mun hyvänä hetkenä mä ymmärrän ja väännän asioita lapsen erityisherkkyyden huomioiden, mutta toisena hetkenä mä huomaan olevani joku Ilmestyskirjan peto, joka suoltaa suustaan ihan kamalia asioita lapselle ja tuo on se minkä mä itsestäni eniten haluaisin ihmisenä muuttaa.

Kirjoitin tuon ylläolevan tekstin tänään toisaalle internettiin. Juttu lähti tavallaan liikkeelle joulukalentereista ja niihin panostamisesta. Sekä siitä miten helposti tässä äitiysasetelmassa ihmisille tulee fiilis, että oma suoritus ei nyt varsinaisesti ollutkaan priimaa. Ja se on oikeasti sääli, koska siitä huonosta omatunnosta harvemmin syntyy mitään rakentavaa. En missään nimessä ideologisesti kirkasotsaisena väitä, että jokainen äiti on paras äiti lapsilleen, koska ei se nyt vain noin mene, mutta kyllä mä uskallan väittää että suurin osa meistä on riittävän hyviä ja varmaan suurimmalta osalta löytyy ne oma arat paikkamme.

Kuitenkin se mikä minua hämmästyttää äitiyskeskustelussa on se, että jos toinen tulee paljastaneeksi oman aran paikkansa, niin tuupataankin toinen kumoon ja potkitaan kaupan päälle sen asemasta, että todettaisiin, että on oikeastaan aika inhimillistä, ettei ole aina täydellinen ja usein pari muuta vahvuutta kumoaa yhden heikkouden. Ja myöskin niin, että se, että joku toinen menestyy jollainen itselle vaikealla sektorilla niin se ei ole kätkettyä kritiikkiä sinun suoritustasi kohtaan.

Viidessä vuodessa olen nykyään hyvinkin sinut oman äitiyteni kanssa, ei ole montaakaan asiaa joita tekisin toisin jos voisin valita ja nekin asiat mitä muuttaisin olisivat hyvin pieniä. Mutta täydellistä minusta ei saa millään ilveellä. Ja tämä ei nyt ole mitään "vein lapsen eriparisukissa päiväkotiin, sossujen soittoja odotellessa" -kilvenkiillotusta. Ihan oikeasti, tuo lainauksen Ilmestyskirjan peto on oikeinkin passeli kuvaus minusta pahimmillani. Ex-poikaystäväni joskus ystävällisesti kuvaili, että osaan kiihtyä nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin ja voin kertoa, että tuo kupeiden hedelmä osaa väännellä oikeita nappeja minussa vielä ex-poikaystävää paremmin. Toki äitys on opettanut minulle itsehillintää ja toisinaan yllätän itsenikin kun huomaan ohittaneeni potentiaalisen itkupotkuraivarin (itselläni siis) käyttäytymällä kuten normaalit 34-vuotiaat.

Mutta kuten ylhäällä aloitan niin minun bravurini on se, että osaan ottaa ilon irti elämästä ja järjestää vaikka mitä spektaakkeleja. Olen kuitenkin usein arjessa luvattoman surkea ja turhan usein paikalla fyysisesti mutten henkisesti läsnä, mutta on minulla hetkeni. Jaksan askarrella, jaksan etsiä lapselle Bulbapediasta tietoa Pokemoneista ja vaihdan kernaasti pyykinpesun siihen, että maataan lapsen kanssa sohvalla katsomassa animaatioelokuvia tavallisena torstai-iltana. Joltain toiselta ei ehkä tuo onnistu, mutta niiden lapset ehkä asuvat asunnossa jossa on lattialistat paikallaan ja lattialle tippuneen ruoan uskaltaa syödä ilman pelkoa tukehtumisesta kissankarvoihin.

Vähänhän tämäkin nyt meni negatiivisen kautta, en minä täällä istu ripottelemassa kuitenkaan tuhkaa itseni päällä. Jatkossa kuitenkin lupaan, että osallistun keskusteluun äitiydestä vain vahvuuksien kautta. Ja kieltäydyn kuulemasta keneltäkään myös oman epävarmuuden torjumiseksi tehtyjä paska mutsi -vitsejä. Tämä on vähän kuin työelämässäkin. Jos sinä et itse tunnista vahvuuksia ja viesti ne edellä itsestäsi, niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Suurnainen

Sorrun usein ostamaan Pasilan aseman Punnitse & säästäsrä YogiTean teetä, jossa itseasiassa ei ole lainkaan teetä. Yritän vähän rajoittaa kofeiininkulutustani, koska käytännössä koko työpäivän edessäni on kuppi teetä ja rehellisyyden nimissä olen myös koukussa niihin mietelauseisiin.

Be great, feel great, act great. Vähän parempi ohjenuora kuin taannoin saamani Face it. Tai no ihan hyvä vinkki sekin on, mutta ei ehkä jotenkin niin universumia syleilevä mitä näissä pusseissa yleensä tuppaa olemaan.

Ennen suurnaiseksi ryhtymistä (miksi suurnainen kuulostaa oudolta, mutta suurmies täysin normaalilta?) päädyin kuitenkin mikromanageroimaan työpöytäni tavaroita tajuttuani että muki ja liimalaput näyttävät kivoilta rinnakkain ja kun kuvaa ne oikeasta kulmasta niin kuvasta ei huomaa, että pöydästä puolet on peitetty paperipinkoilla, jotka odottavat, että joku kävisi ne läpi. Tosin tämä vitkuttelutaktiikka on yleensä tehokas. Elokuussa seminaarista mukaan otettu paperi kun yleensä marraskuussa on muuttunut jo niin muinaishistoriaan kuuluvaksi että sen voi rauhassa kierrättää paperinkeräykseen.

Ylläolevan perusteella minulla taitaa vielä olla pitkä matka suurnaiseksi, mutta uskoisin, että olemme tänään saaneet Suomeen yhden suurnaisen lisää. Tänään Finlandiapalkittu Laura Lindstedt vaikuttaa voittopuheensa perusteella olevan juurikin sellainen ja tiedän mikä kirja pääsee seuraavien joukossa lukulistalleni. Yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa ihmisiä joilla on näkemystä ja kyky valjastaa kieli sitä näkemystä tuomaan esiin.

 

Yökylässä

Kun ollaan aikuisia on kalenteri turhan usein täynnä lapsia, töitä, opiskeluja, nyrjähtäneitä nilkkoja, deadlineja ja remontteja. Aivan turhan harvoin kalenteriin saa raivattua tilaa ystäville. Varsinkin jos ystävät on siroteltu neljän kunnan alueelle asumaan. Onneksi aina toisinaan ystävillä on hyviä ideoita. Ne laittavat sähköpostia ja toteavat haluavansa kokata ruokaa koko porukalle. Ja että yöksikin saa jäädä.

Lopputuloksena oli 22 tunnin miniloma irti arjesta. 15 kuppia teetä, pari lasia viiniä, lasagnea, joka vie kielen mennessään ja aamupala johon kuului viittä erilaista juustoa.

Vajaassa vuorokaudessa ehdimme käydä läpi maailmanpolitiikan, energiaratkaisut, kirjasuositukset ja parhaat katsomisen arvoiset sarjat. Juoda pannukaupalla teetä ja vanua sohvalla villasukat jalassa. Mielen lisäksi lomasta kiitti kroppa koska nukuin ystäväni vierasfutonilla. Ei oma sänkykään huono ole, mutta näemmä silti turhan pehmeä.

Vierailu ystävän luokse oli taas hyvä muistutus siitä että turhan usein matka pisteestä toiseen on paljon pidempi kun kuljetaan keskuksesta reunalle. Ilmiö, jonka muistan hyvin ajalta jolloin asuimme vielä Kirkkonummella. Meidän oli olevinaan aina helpompi reissata kavereille kuin kavereiden meille. Toisinaan tekee kuitenkin hyvää pakata itsensä Kampissa bussiin ja körötellä ulos kaupungista. Tämä pitäisi myös muistaa useammin.

Hyvää ystäväputkea sai onneksi vielä jatkaa illallakin kun lapsen kummit kävivät kylässä. Iltapalaksi sai tuoretta leipää ja lasta ei tarvinnut nukuttaa kun toinen urpoili itsensä tilttiin vieraiden kanssa. Kuulemma ei vain voi hillitä itseään kun kummisetä on kylässä, koska on ollut niin kova ikävä. Että taas kerran lapsi on asian ytimessä. Ihmiset tarvitsevat ympärilleen omia ihmisiä. Niitä, joiden ympäröimänä on hyvä olla.

 

Lapsella on oikeus..

Kysyä asioita

Leikkiä

Tulla kohdelluksi kiltisti

Saada ruokaa

Saada tulla syliin halimaan

Omista leluja

Odottaa

Tulla kielletyksi jos tekee jotain vaarallista

Ulkoilla

Ja toisinaan valita äitinsä vaatteet

Ylläoleva listaus on poiminta keskustelusta, jonka kävimme tänään vaeltaessamme päiväkodilta sushia noutamaan. Lasten oikeuksien omaa päivää juhlistimme syömällä sushia ja juustonaksuja sekä katsomalla Liikkuvaa linnaa.

Minulle vanhempana tänään vaikeinta on ollut käsittää sitä miten osa vanhemmista tietentahtoen haluavat polkea lapsiensa oikeuksia. Kun kysyin lapselta mitkä siitä ovat oikeuksia, jotka jokaisella lapsella pitäisi olla, vastasi lapsi suoraan, että jokaisella pitää olla lupa kysyä (no ihan ensimmäiseksi pyysi tarkentamaan mitä oikeudet tarkoittavat). Kun kysyin tarkennusta lapsi lisäsi että jokaisella lapsella pitää olla oikeus kydyä miksi ja miten asiat tapahtuvat. Lapselle tiedonjano on luontaista ja tuntuu käsittämättömältä, että osa vanhemmista oman ideologiansa sokaisemina ovat valmiita estämään lapsilta avoimen tiedonsaannin. Viittaan tässä nyt somessa ja lehdistössä näkyvyyttä saaneeseen äitiin, joka oli kieltämässä lapsensa osallistumisen koulun suvaitsevaiuuskasvatukseen. Erehdyin tämän jälkeen lukemaan keskustelunavauksen tehneen naisen kanssa samanmielisten kirjoittelua ja pakko sanoa, että nyt se usko ihmiskuntaan on melkoisella koetuksella.

Kun jos minulta kysytään niin vanhempana haluaisin että lapseni oikeudet ovat turvallisuuden lisäksi oikeus oppia tästä maailmasta jossa elämme mahdollisimman monelta kantilta. Jos yleissivistys on uhka ihmiskkunnalle niin minä en taida kuulu lainkaan siihen porukkaan.

 

Hän, joka tippuu jaloilleen

Hesarissa oli valtavan mielenkiintoinen kirjoitus nuoresta naisesta, joka oli perheensä ainoa jäsen, joka selvisi hengissä tsunamista ja siitä miten nainen selvisi asiasta eteenpäin. Naisen tarina toimi esittelynä resilienteistä ihmisistä. Resilientti ihminen pärjää stressin ja paineen alaisena keskivertoa paremmin. Osin asia on selitettävissä geenien kautta, mutta asia on myös opittavissa kun opettelee uusia ajatuksia ja toimintamalleja.

Itse tunnistin kuvauksesta isoäitini. Naisen, joka lähti evakkoon kahdesti ja hautasi miehensä lisäksi molemmat lapsensa. En muista kertaakaan isoäitini puhuneen katkerana. Sen sijaan muistan mummon useampaan otteeseen kertoneen, että vaikka kaikki meni niin muistot jäi. Se miten resilientti itse olen on kuitenkin toinen asia. Resilientti ihminen kykenee näkemään asioista positiiviset asiat ja epätoivoisessakin tilanteesssa lähtee sinnikkäästi kulkemaan kohti ratkaisua.

Itse en ole mitenkään päin tyyni ja rauhallinen. Itseasiassa olen pirun herkästi provosoituva, mutta siinä suhteessa olen tunnistan itsessäni resilienssiä, että silloin kun paska lävähtää tuulettimeen on ensimmäinen reaktioni lähteä etsimään ratkaisua. Tiedän olevani ratkaisukeskeisyydessäni äärimmäisyyteen asti rasittava toisinaan, varsinkin jos keskustelukumppani haluaisi rauhassa vatvoa tilannetta, niin minä olen jo googlannut selville miten ruokavaliolla ratkaistaan vatsavaivat tai miten erotilanteessa lapsi voi jäädä hoitoon vanhan asuinkunnan puolelle.

En kuitenkaan allekirjoita Hesarin kommenteissa näkyviä väitteitä siitä, että resilientit ihmiset olisivat tekopirteitä tai että kirjoituksessa väheksytään masentuneita. Toki resilientti ihminen proaktiivisena toimijana on aika lailla masentuneen ihmisen vastakohta, mutta jotenkin tässä kohtaa haluaisin sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Tai no ylipäätään pitäisi päästä siihen, ettei nähdä, että tietyt piirteet ole automaattisesti positiivisia ja toiset negatiivisia. Ja että masennus nyt kuitenkin on sairaus, johon pitäisi saada hoitoa.

Resilienssissä parasta on kuitenkin se, että tämä on asia jota voi oppia. Syksyllä kävin muutovalmennuksessa töideni kautta ja sieltä mukaan tarttui kiitollisuuspäiväkirja. Itse tosin en kiitoksiani kirjoittele, mutta illalla viimeiseksi kiitän kaikesta siitä mikä päivässä kiitoksen ansaitsee. Kasvattajana haluaisin myös miettiä miten pystyisin olemaan lapselleni se turvallinen aikuinen jonka olemassaolo tukee lapsen kasvua resilientiksi. Koska olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että tässä maailmassa, jossa nyt elämme resilientit perivät maan. Nyt jos koskaan tarvitaan sitä jengiä, jotka osaavat poimia ne kultareunukset talteen ja pyrkiä muuttamaan olemassaolevaa tilannetta paremmaksi.

 

Ergonominen lapsuus

Mies haki tänään päiväkodista suunnilleen päästä varpaisiin mutaisen pienen miehen. Lastentarhanopettaja pahoitteli mutaista jälkeläistä, oli kuulemma metsäretki ollut vähän märempi mitä oltiin ennakoitu. Mietittiin miehen kanssa, että ennemmin me haetaan päiväkodin pihalta punaposkinen, kirkassilmäinen lapsi jolla on hyvä fiilis kuin harmaakasvoinen koko päivän sisällä olleen kiukkupyllyn.

Se on vain mutaa ja kyllä se tuosta pesussa lähtee. Ja jos ei lähde niin ei sekään niin vaarallista ole.

Pidän lapseni päiväkotiryhmän opettajan tyylissä siitä, että vaikka missään virallisessa metsäpäiväkodissa ei ollakaan viettää porukka mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Ja nimenomaan kulkien siellä metsässä, ei pelkillä valmiilla ulkoilureiteillä. Vaihtelevassa maastossa kulkeminen on parasta kasvavassa iässä olevan lapsen fysiikalle ja oikeasti harmittaa jo ajatuskin siitä, että viimeistään kahden vuoden päästä lapsi joutuu istumaan päivästään jo paljon merkittävämpiä aikoja.

Tuosta istumisesta saadaankin aasinsilta siihen aiheeseen, joka aamulla päiväkodilta junalla kulkiessani tuli mieleen (tosin silta taisi tässä olla niin onneton, että aasiparka on varmasti veden varassa). Mutta siis aiheeseen. Minä nimittäin haluaisin kirjoittaa lapsen ergonomiasta.

Ergonomia on minulle itselleni tärkeässä roolissa, koska silloin kun hyviä selkärankoja jaettiin minä olin jonottamassa toista annosta reisien ympärystä. Muistan ensimmäisen kerran jo ala-asteikäisenä tunteeni, että selkäni on kipeä. Iltapäivisin koulun jälken lapaluiden välissä tuntui poltavaa kipua ja pari kertaa kun turhan vauhdikkaasti kääntelin päätäni sain niskan lihakset niin pahaan kramppiin että tarvitsin vanhempien apua. Toki minulla on selässä rakenteellista häikkää. Siinä missä muiden rangat tekee nätin s-mutkan, mun sekäni näyttää päällään seisovalta kysymysmerkiltä. Vika ei ole kuitenkaan mitenkään poikkeuksellinen ja helpostihan se terveempikin selkä ottaa itseensä jos sitä väärin käytetään.

Aamulla tämä aihe tuli mieleeni tosiaan kun olin kävelemässä junalle. Edessäni viipotti menemään varmaankin ekaluokkalainen poika, jonka reppu oli aivan onneton. Se oli ensinnäkin liian suuri lapselle ja täysin väärän mallinen kannettavaksi kapeilla harteilla. Toki voi olla, että tuo oli ainoa reppu mihin perheellä oli varaa, mutta lisäksi repun säädöt olivat päin honkia. Kiristämällä hinoja olisi repun kantamisesta tehty lapselle paljon helpompaa sen asemasta, että nyt tuntui, että reppu vei lasta.

Tässä kohtaa osotan myös syyttävän sormeni reppujen valmistajia kohtaan. Yllättävän harvasta lasten koulurepuksi mainostetusta viritelmätä esim. löytyy rintaremmiä, joka merkittävästi vaikuttaa kantamisen miellyttävyyteen. Vanhempien taas pitäisi säätää hihnat ja muistaa katsoa niitä säännöllisesti, koska käyttö voi hihnoja löysyttää ja eripaksuiset takit vaikuttaa asiaan.

Toinen vastaava kohtaaminen tapahtui kahvilassa hiljattain. Viereiseen pöytään saapui kaksi lasta vanhempineen, joista nuoremmalle haettiin syöttötuoli. Vanhempi, arvioilta nelivuotias lapsi olisi halunnut itselleen juniortuolin, jonka vanhemmat lapselta kielsivät. Isot lapset kuulemma eivät käytä vauvojen tuoleja. Tuossa kohtaa kiitin, että oma lapseni keskittyi sillä hetkellä johonkin muuhun, koska meillä tuo viisivuotias käyttää edelleen tyytyväisenä omaa vauvojen tuoliaan eli Stokken juniortuolia.

Toki lapsi pärjää tavallisessakin tuolissa, mutta ei se ergonomista ole. On hieman eri asia syödä pöydän ääressä jossa hätinä saa leukansa pöytälevyn yläpuolelle kun taas sopivassa juniortuolissa lapsi voi istua ryhdikkäästi ja kurottelematta. Vähän sama ongelma tulee helposti esiin myös päiväkodissa ja kouluissa joissa lapsia istutetaan pöytien ääressä. Pöytien ja pulpettien koot arvotaan varmaankin jonkun keskipituuden mukaan, mutta ei se auta sitä porukan pienintä jonka jalat heiluvat ilmassa pulpetissa istuessa tai sitä hujoppia, joka viikkaa itsensä joka tunti liian pieneen pulpettiin.

Toki monessa koulussa on etsitty vaihtelevia työskentelymuotoja perinteisen pulpettityön rinnalle tai tilalle, mutta fakta on se, että nämä lapset joutuvat vielä istumaan pitkiä päiviä täysin väärän kokoisissa tuoleissa ja sen päälle roudaamaan huonosti istuvia reppuja perässään. Eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki tuo tehdään vielä kengissä, jotka notkeudeltaan vastaavat lähinnä hollannikkaita.

Omalla tavallaan on tylsää myös se, ettei näistä asioista juurikaan puhuta. Lisäisin mielelläni lasten ergonomian mediakasvatuksen rinnalla niihin asioihin joista MLL voisi tuottaa neuvoloille jaettavia lippulappusia. Näillä lapsilla on vielä koko elämä edessä joten olisi ihanaa jos jo lapsuudesta tulisi luontevaksi osaksi mahdollisimman ergonominen tapa toimia.

 

Vaihtoehtoja on

Olin tänään opintojeni puitteissa Vaihtoehtoja on -seminaarissa. Seminaarissa käytiin läpi erilaisia polkuja työelämään ja itselleni on äärettömän antoisaa päästä kuulemaan tarinoita työllistymisestä myös niiltä ryhmiltä, joita en itse korkeakoulutettujen kanssa työskentelevänä kohtaa.

Päivän alussa pääsimme näkemään kun kokemus puhui ja nuoret esittivät itse improvisoituja kohtaamisia työllisyydestä. Kolmessa pätkässä kuulimme rajoittavia uskomuksia liikuntavammaisen työkyvystä, esineellistämisestä ja painostuksesta siihen, että pitäisi ottaa vastaan tiettyjä leimoja, jottei ulkopuoliselle tule ikävä olo. Uskomattoman voimakkaita kertomuksia siitä, miten osa ihmisistä puhdasta tyhmyyttään ja osa silkkaa ilkeyttään luulee tietävänsä toista ihmistä paremmin miten elämässä pitäisi toimia.

Iltapäivällä ääni annettiin työnantajalle. Tällä kertaa HOK-Elannolle, josta tultiin esittelemään projektia nuorten työllistämisestä. Uskon, että monessa tapauksessa varsinkin erityisnuorten kanssa työelämään pääsy on kivikon takana, mutta tyrmityneenä opiskelukaverini kanssa kuuntelimme kun HOK-Elannon Katri Martikka alkoi suoltaa esitystään. Suurimmaksi onnistumistapaukseksi kun heidän projektissaan esiteltiin onneton nuori nainen, jolla prosessin alussa oli pinkit hiukset, mutta josta kurssin lopussa oli kuoriutunut reipas asiakaspalvelija kun oli selitetty ettei pinkki tukka kelpaa. Ja kun samalla rakentavalla asenteella vedettiin esitys muutenkin. Että ei tarvitse kovin paljon ihmetellö miksi projektista oli tippunut nuoria kesken kaiken. Jos annetaan viesti, että työelämään kelvataksesi sinun täytyy muuttua täysin niin harva itseään on valmis kaikessa myymään.

Onneksi seminaarin tuli lopettamaan maailman ihanin Jani Toivola. Jani nosti omassa puheenvuorossaan esiin sen miten hänelle rajottavana uskomuksena lapsena ja nuorena toimi se, että kuvamaailmasta puuttui kaikki mustaihoiset. Yhteiskunnassamme ei näkynyt kuin valkoisia naamoja ja lapsen silmin se kertoi, ettei hän niihin raameihin istu. Tuntuu, että maailmassamme on menty niin paljon eteenpäin, mutta Case HOK-Elanto paljastaa että ei me mihinkään eteenpäin ole menty. Jos pinkit hiukset eivät istu kaupan kassalle niin meillä tosiaan on vielä matkaa kuljettavana siihen ettei ihmisiä pakoteta luopumaan minuudestaan tai ettei myöskään ihmiseen helposti soviteta leimoja.

Työelämässä, opiskeluissa ja no ihan ylipäätään elämässä ihmiset tulisi kohdata yksilöinä ja nähdä ennakkoluulojen ohi. Ei ainoa työelämään kelpaava ole moitteetonta suomea puhuva omin jaloin kulkeva luonnollista hiusväriä sporttaava yksilö. Yhteiskuntamme voisi aika paljon paremmin jos nähtäisiin ihmiset hiusvärin, apuvälineen tai kielitaidon takaa. Ennakkoluuloistamme kiinnipitämällä aiheutamme vain sen, että maailma muuttuu näköalattomaksi ja näköalattomuus ei ainakaan luo sitä kasvua mitä tässä nyt niin kovin pitäisi tavoitella.

 

Paineita

Työkaverini taannoin kahvilla istuessa totesi uuden asian kuultuaan, että jos olisi eilen kuollut niin eipä olisi tätäkään oppinut. Nyt voin itse todeta samaa. Että jos olisin eilen kuollut niin enpä olisi sitäkään tiennyt, että ihminen viihtyy talossa, jossa on ylipainetta ja talo taas voi hyvin jos on alipainetta ja jos talostasi haluat pitää huoltaa niin sitten pitää omasta mukavuudesta karsia.

Samaa logiikkaa toki nyt muutenkin pitäisi pyrkiä varmaan soveltamaan. Kun se mikä ihmiselle usein on parhaan tuntuista ei välttämättä tosiaankaan sitä ole ympäröivälle maailmalle. Tällä hetkellä kuitenkin on syytä epäillä että taloyhtiössämme ollaan ylipaineisessa tilassa ja jotenkin se ylipaineistettu olo on itselläkin ja tässä taitaa päteä sama juttu kuin taloissakin. Kovalla ylipaineella ei ainakaan paranneta terveyttä.

Omalla tavallaan tunnen oloni tyhmäksi, että löydän itseni jatkuvassa tilanteesta, jossa koen, että asiat vievät minulta enemmän kuin antavat. Teen kuitenkin työtä josta nautin, ruuhkavuodet tekevät tiukkaa, mutta en keksi mitä palikkaa niistä poikaan ottaisi ja en myöskään taitaisi olla minä jos pistäisin pillit pussiin kaiken sen muun suhteen, jotka nyt energiaa tuntuu vievän. Koska rehellisesti sanottuna varsinkin jälkimäisen kohdalla osaan sanoa, että sentään asioita tekemällä itse saa muutosta aikaan. Jos jäisin odottamaan sitä että joku muu tulee ja hoitaa niin toivin voisin saada odottaa.

Joku tasapaino tähän kuitenkin pitäisi löytää. Vuosi sitten kävin juttelemassa näistä asioista työterveyspsykologin kanssa ja nyt meillä pyörii säännöllinen työnohjaus. Vähän on sellainen olo, että olen vähän kengätön suutarinlapsi. Olevinaan olen ohjausalan ammattilainen, joka valmentaa muita ratkaisukeskeisesti, mutta se oma elämänhallinta on levällään kuin ne Jokisen kuulut eväät.

Tosin ennen kuin lähden keksimään niitä oikeita ratkaisuja taidan tehdä yhden kuormittavan ratkaisun lisää ja siirryn katsomaan telkkarista Kahden keikkaa. Tosin hieman paheksun tässä tällaista uusmuotista ratkaisua näytää saksalaisdekkareita tiistai-iltana.

 

Lapselle tilaa olla lapsi

Jos ei ole elänyt pää puskaan tungettuna on varmasti kuullut suunnitelmista kasvattaa päiväkotiryhmien kokoa. Ehdotus on verhottu viattomaan esitykseen, jossa suhdeluku kasvaisi yli kolmevuotiaiden osalta seitsemästä kahdeksaan. Yksi lapsi lisää, ei kuulosta vielä pahalta, mutta totuus on aivan toinen. Sinne päiväkotiin kun harvemmin mahtuu enää yhtää ylimääräistä lasta vaan tiloissa on juuri niin monta mukulaa mitä tilaneliöt antaa myöden.

Viime viikon vanhempainillassa kysyin asiasta päiväkodin johtajalta. Mitä muutos tarkottaisi arjessa. Meidän tapauksessa se tarkottaisi sitä, että henkilökuntaa tulisi vähentää 1,5 ihmisellä. Lapsen nykyisessä tilanteessa se siis tarkottaisi sitä, että ns meidän päädyssä jossa toimii kaksi viskariryhmää ja yksi nuorempien ryhmä tippuisi henkilökunnan määrä nykyisestä kuudesta viiteen. Viisi aikuista ja 40 lasta. Ja sitten vielä pitäisi puhua varhaiskasvatuksen laadusta.

Samaisessa vanhempainillassa puhuttiin, että viisivuotiaskin tarvitsee usein syliä päiväkotipäivän aikana. Vaikka viisivuotias on jo iso ja taitava ei se jaksa olla kymmentä tuntia iso ja taitava ja silloin tarvitaan läheisyyttä. Uudella suhdeluvulla voidaan laskea, että vaikka päiväkodin aikuisen jokaisessa raajassa killuisi lapsi niin puolet olisivat silti kosketusta vailla.

Laadukkaaseen varhaiskasvatuksen kuuluu myös sitä taidollista puolta. Juuri tuli tietoa, että joka kymmenes ysiluokkalainen kärsii puutteellisesta lukutaidosta. Lukiongelmien ennaltaehkäisyssä merkittävässä roolissa on lukivalmiustaitojen tukeminen ja sitä pitäisi tehdä päiväkodissa, mutta yritä siinä nyt sitten lorutella ja tavutella kuudentoista lapsen kanssa kun toinen tiimin aikuinen yrittää päivittää materiaaleja seuraavaa tuokiota varten, sitä suunnitteluaikaa kun ei juurikaan ole varattuna ja senkin joutuu helposti myymään äkillisten sairastumisten sotkiessa pakkaa.

Nykyisellään myös oman lapseni ryhmä liikkuu paljon päiväkodin ulkopuolella. Varsinkin noiden oma 14 lapsen viskarijengi tutkii lähialueen metsiä, kallioita ja leikkipuistoja useampia kertoja viikossa. Tuo määrä lapsia alkaa olla jo siinä rajalla että uskaltaako niiden kanssa lähteä vaiko ei. Ensimmäiset viikot harjoiteltiin tiukasti jonossakulkua ja sääntöjä ennen kuin pidemmille reissuille lähdettiin. Luultavasti nuokin retket saataisiin hyvästellä, koska resursseja lasten riittävän pieniin ryhmiin jakamiseksi ei vain olisi.

Oman näkemykseni mukaan nuo muutokset johtaisi siihen, että nykyinen laadukas ja monipuolinen päivähoito muuttuisi säilytykseksi. Lapset viettäisivät aikaa kuin sillit suolassa isoissa ryhmissä, meluherkimmät ahdistuisivat ja keskittymisvaikeuksiset eivät ainakaan saisi mahdollisuutta rauhalliseen harjoitteluun. Suositus päivittäisestä kahdesta liikuntatunnista jäisi isolta osilta iltaan kun kaikki lapset ängettäisiin yhtä aikaa päiväkodin pienelle pihalle jonottamaan vuoroaan kiipeilytelineeseen.

Leikkaukset lapsista on käsittämättömän lyhytnäköistä. Siinä lainataan kirjaimellisesti tulevaisuudelta ja nykyisten esitysten toteutuessa eriarvostuminen ottaa jättiloikan. Ne lapset pärjäävät, joiden vanhemmilla on henkisiä ja taloudellisia resursseja lapsilleen parasta tarjota. Heikoimpaan asemaan jäisivät ne jotka eniten apua tarvitsevat.

Suomalaista ikärakennetta kun tarkastelee on kuitenkin helppo huomata, että meillä ei oikein ole varaa menettää yhtään tulevaa veronmaksajaa. Panostus lapsiin on parempi sijoitus tulevaan kuin yksikään eläkevakuutus. Laadukas varhaiskasvatus ja peruskoulu luovat hyvän pohjan ponnistaa elämään ja rehellisesti haluaisin tietää onko meillä muka varaa menettää yhtään näistä lapsista ja nuorista? Eikö meidän pikemminkin pitäisi tehdä kaikkemme että lapset saavat hyvät eväät elämään ja kykenevät kasvamaan meitä vanhempiaan suuremmiksi? Niiksi jotka uskaltavat visioida ja yrittää? Koska niitähän me tarvitaan että saamme pään pidettyä pinnalla.

 

Tänään perjataina

En ole töissä.

En myöskään ole lakossa. Itseasiassa suurin osa ihmisistä, jotka tänään suuntaavat Rautatietorille eivät ole lakossa, koska mielenilmaisu ei kohdistu työehtosopimuskysymyksiin. Voisi sanoa, että tässä on kysymys potuista ja potaateista, mutta noilla kaikilla nyansseilla on merkityksensä. Mielenilmaisu järjestetään hallituksen toimia vastaan, koska hallituksen esityksillä rajoitetaan merkittävästi sopimusoikeutta. Suomesta käsin, koska meillä asiat ovat kunnossa, ei sopimisoikeuden rajoitus näytä kovinkaan radikaalilta, mutta ne joilla sopimusoikeuden rajoitukset ovat vähän tuoreemmassa muistissa näkevät asiassa suuriakin riskejä. Kun usein mietitään, että mitähän ne ulkomaillakin tästä kaikesta ajattelevat niin nyt sitten voidaan todeta, että ei kovin hyvää. Suomen on alkanut saapua solidaarisuuskirjeitä. Normisetillä voisi ajatella, että ei siinä mitään että Pohjoismaiden teollisuustyöntekijät tai IndustriALL kirjeitä lähettää, koska siellä suomalaiset toimijat ovat lähellä, mutta että ollaan siinä pisteessä että indoneesialaiset lähettävät kirjeitä niin kyllä se kertoo jostain josta itse haluan irtisanoutua.

Mutta kaikesta tuosta huolimatta totean silti, että minua ei torilla tavata.

Minä nimittäin olen pankkivapaalla tasaamassa vapaa-ajalla työasioissa tapahtuneen matkustelun ja vapaana otettujen ylityötuntien kertymää. Silloin kun työnantaja on ammattiliitto on helppo sopia näistä asioista paikallisesti. Minä olen työskennellyt käytännössä koko työurani paikallisella sopimuksella, jossa säännöllisen työajan ulkopuolella tehty matkustaminen kerryttää tunteja yksi yhteen ja jonka mukaan ylitöistä maksettavat korotetut tunnit voi ottaa pankkitunteina ja rahana. Aikana ennen lasta otin usein ylityöt rahana, lapsen kanssa otan ne vapaana, koska pankkitunnit mahdollistavat joustot joita meidän lapsiperhe-elämämme kaipaa ja soisin, että työaikalainsäädäntö tuotaisiin tältä osin myös nykypäivään ja työaikapankit lakiin kirjattaisiin.

Tiesitkö muuten että työaikapankit oli yksi ehdotus, jonka palkansaajajärjestöt yhteiskuntasopimusneuvottelupöytään toivat? En yhtään ihmettele, ettet tiennyt, koska hyvinhän julkiseen keskusteluun on syötetty viestiä, ettei ay-liike halunnut neuvotella. Joku tosin voisi olla sitä mieltä, että neuvottelujen, joiden lopputulos on jo päätetty ja keskustellaan vain menetelmistä, kutsuminen neuvotteluiksi on yhtä asiallista kuin raiskauksen kutsuminen seksiksi, mutta ihan ilman noitakin kärjistyksiä voidaan todeta, että kyllä palkansaajapuolella oli pyötään esityksiä, jo elokuussakin. Jos niihin ei ole tutustunut niin voi käydä lukaisemassa niistä vaikkapa Akavan sivuilla aiheesta lukemassa.

Mitä sitten tulee siihen, että ovatko ammattiyhdistykset jääneet ajasta jälkeen ja työelämän kehityksen jarruja. No, osa liitoista varmasi on ja varmaa on se, että ammattiliittojen pitää muuttua ja kehittyä jotta ne vastaavat muuttuvan työelämän tarpeita ja se muutos ei varmasti kaikilta osin ole kivuton. Paljon on kuitenkin tehty jo sen, eteen että paremmin pystyisimme vastaamaan työelämän muutoksissa jäsenten tarpeisiin. Siitä kertoo omaa kieltään esimerkiksi tämä minun nyt hiljentynyt blogini. Kuluneen kolmen viikon aikana olen ollut reissussa seitsemän arkipäivää, ja noista reissupäivistä neljä on ollut puhtaasti siitä johtuvaa, että työelämä on muuttunut. Kun blogini aloitin päätin, etten kirjoita tänne työasioista, koska tarvitsin paikan joka on vain minun, mutta ehkä on joskus hyvä vähän raottaa tuota työpuoltakin ja kertoa mitä me siellä liitoissa tehdään. Minä en neuvottele työkseni työehtosopimuksia tai lobbaa poliitikko lakivalmisteluissa. Niitä tekevät erittäin pätevät ja mukavat työkaverini. Minä työskentelen urapalveluissa. Tittelini on ammattiyhdistyshirvitys eli asiamies, josta luopuminen olisi ehkä ihan terve askel 2000-luvulle. Ja mitä minä sitten teen. Minä autan meidän jäseniä pysymään työelämässä. Puhun osaamisen tunnistamisesta, puhun työnhaun nykykäytännöistä, annan vinkkejä siihen, että miten CV toimii parhaiten, yritän pysyä kartalla työnhaun viimeisistä trendeistä ja muistaa sen, että vaikka itse elän ketterässä someajassa vaatii työpaikan saaminen kurikkalaisesta konepajasta jotain aivan muita taitoja. Puhun palkasta ja siitä miten palkkatoive perustellaan. Auta ihmistä löytämään sen oman uransa punaisen langan jos se on kateissa. Ja hyvin usein ihan vain kuuntelen, koska ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Teen tätä työtä, koska yksi minulle tärkeimpiä arvoja on ihmisen oikeus hyvään työelämään ja se hyvä työelämä syntyy kaikkien osatekijöiden summana.

Hallituksen leikkaukset eivät istu omaan arvomaailmaani. En vain pysty näkemään, että niillä tehdään hyvää työelämää eivätkä ne ainakaan tue tavoitetta työurien pidentämisestä. Lisääntyvä pahoinvointi, ihmisten terveydellä leikkiminen ja leikkaaminen niiltä joilla on jo valmiiksi vähiten lisää vain kurjuutta. Kurjuutta lisää myös leikkaukset koulutuksesta ja lapsista. Ei meidän ongelmamme ole korkea yksikkötyöhinta vaan se, että myymme bulkkia tilanteessa jossa olisi pitänyt erikoistua ja erikoistuminen vaatii tuotekehitykseen panostamista. Asia, jonka vaikkapa jälkiviisaana on joutunut toteamaan myös Nokian Ollila. Tällaisessa tilanteessa koulutuksesta leikkaaminen on suunnilleen yhtä järkevää kuin housuun pissaaminen talvipakkasella. Leikkausten tasa-arvovaikutuksista en nyt edes ala kirjoittamaan. Tyydyn vain toteamaan, että tämä hallitus on pahinta mitä tasa-arvokehitykselle on tapahtunut sotien jälkeen.

Tässä kohtaa kuulen jo kysyttävän, että mistä sitten leikataan? Jostainhan pitää leikata, ettei mennä Kreikan tietä. Varmasti pitää ja kyllä ehdottomasti pitää tarkastella kriittisesti rakenteita. Ne rakenteet eivät silti siitä parane että hoitajalta tai palomieheltä viedään lisiä, koska ne vaikuttavat suoraan ostovoimaan. Jos ostovoimaa kaventavia leikkauksia pitää tehdä niin puolitetaan sitten ennemmin vaikka ne lomarahat. Kokonaan lomarahoja ei ole järkevää poistaa, koska siinä turpaan ottaa kotimainen matkailu- ja palveluala, mutta maltillisella leikkauksella ostovoima säilyisi jollain tasolla. Lisätään joustoja työelämään. Onnellinen työntekijä on tuottava työntekijä. Panostetaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, mutta hyväksytään ettei uutta Nokiaa ole tulossa. Ja kun pääministeri niin mielellään ihmisiä talkoisiin kutsuu niin ryhdytään talkoisiin ja haetaan ne mahdollisuudet positiivisen kautta. Mediassa on jo ehdotettu että joukkoistamalla päästään kiinni kasvuun ja eilen löysin Fabosta Finnderfulin.

Niin, mutta mistä sitten leikataan julkisella sektorilla, jonka koko on paisunut? No, julkisen sektorin kokohan ei ole paisunut vaan sen osuus on kasvanut kun yksityisen sektorin koko on pienentynyt. Tästä huolimatta varmasti asioita voisi tehdä toisin. Vaikka en missään nimessä kannata kaikesta säätelystä luopumista niin pienet norminpurkutalkoot voisivat olla paikallaan. Tosin tässä kohtaa heittäisin kyllä palloa Kokoomuksen suuntaan. Teillä oli jo neljä vuotta aikaa pistää asioita uusiksi, pikku hiljaa odottelen tuloksia. Nämä nykyiset leikkaukset ja kiristykset kun lähinnä omaan korvaan kuulostavat byrokratiaa lisääviltä toimilta sairaskarenssien ja subjektiivisen päivähoidon rajoitusten osalta.

Mutta tässä nämä ajatukset tänään perjantaina. Pian lähden herättämään lasta ja suuntaamme yhteisen vapaapäivän kunniaksi neuvolaan. Sitten tullaan kotiin ja nautitaan siitä, että saadaan olla eikä ole kiire mihinkään. Asia, jolle tosiaankin olisi tarvetta ruuhkavuosissa varmasti jokaisessa lapsiperheessä ja eipä se pysähtyminen huonoa tee kenellekään muullekaan.

Viikkon saldo

Jos olisi perjantaina kysytty viikon saldoa olisin tunnejana ollut pahasti pakkasen puolella. Olin nähnyt lasta hereillä pari hassua hetkeä koko viikon aikana ja kolme iltaa olin käyttänyt iltatöissä, jotka kyllä olivat mielekkäitä, mutta rehellisesti sanottuna pirun raskaita. Ja yhteiskunnallinen keskustelukaan ei varsinaisesti antanut aihetta hurraamiiseen. Hallituksen toimista en edes jaksa aloittaa ja pakolaistilannekaan ei varsinaisesti anna aihetta hymyyn.

Perjantaina aloin tunnistaa turhan tuttuja vaikeuksia. Tajusin, että olen taas ajamassa itseäni siihen pisteeseen, jossa asiat ovat vain olemassa jos ne kirjoitetaan kalenteriin. Totesin tarvitsevani irtiottoa kalenterista, irtiottoa yhteiskunnallisesta keskustelusta ja kipeästi aikaa yhdessä perheeni kanssa. Ja kerrankin sain sitä mitä tilasin.

Tänään iltapäivällä tivolin maailmanpyörässä sekä pää että sydän tuntuivat pitkästä aikaa kevyeltä.

Mitä minä sitten viikonloppuna tein? Pyöräilin lapsi kuormapyörän tarakalla 40 kilometriä. Tein yhdessä lapsen kanssa asioita käsin. Ensin arkkitehtikoulussa eilen ja tänään Kattilahallin työpajoissa. Totesin jälleen kerran, että valkoisilla Legoilla rakentelu on parasta mahdollista terapiaa ja suunnittelin jo investoivani koko perheen joululahjaksi läjän valkoisia muovikuutioita.

Istuin useammalla puistonpenkillä molempina päivinä katsoen miten lapsi ylitti itsensä kiipeilytelineissä. Nautin ulkokahveista katsoen Töölönlahtea auringossa ja söin Ärrän tarjouspullaa tihkusateessa leikkipuiston katoksessa. Puhuin miehen kanssa ja kuuntelin kun mies puhui. Paistoin viimeiset pakastimesta löytyvät äitini kalastamat kuhat ja nautin siitä kun ruokailun aikana lasta ei kertaakaan tarvinnut patistaa syömään.

Tartuin pitkään välttelemääni kirjaan jota minulle oli kehuttu ja luin sen kertaistumalla loppuun. Juttelin ystävieni kanssa WA:ssa ja tunsin pitäkästä aikaa ettei matka Helsingistä Turkuun olekaan kestämätön. Luin Bloglovinista kaikkien seuraamieni blogien uudet postaukset. Tai no luin ja luin. Ainakin poimin sieltä parhaat palat.

Toki tähänkin viikonloppuun mahtui käsittämättömän raivarin heittänyt lapsi, hillitön päänsärky oikeassa ohimossa, turhan aikaisin aamulla herättämään tullut kissa ja niskaan osunut sadekuuro, kun mukana ei kolmihenkiselle perheelle ollut kuin yksi sadetakki ja sekin kestää vain pisaroivaa kosteutta. Mutta eiköhän tämän viikonlopun voimin silti päästä hyvällä fiiliksellä uuteen viikkoon ja tiistaina taas uudelle työmatkalle. Onneksi tällä kertaa työviikko on vain nelipäiväinen. Kahden reissaavan viikon jälkeen sentään tajusin ottaa perjantain vapaaksi.

 

Lähde Saloon

Salo on paikkakunta, jonka läpi olen elämäni aikana ajanut varmaankin tuhansia kertoja. Kuitenkin kerrat, jolloin olen pysähtynyt Salossa on laskettavissa sormilla ja tuo on asia, johon on syytä tulla muutosta. Salossa nimittäin ehdottomasti kannattaa käydä.

Salo on paljon muutakin kuin Nokia ja Microsoft. Pieni kaupunki on ristiriitainen kokonaisuus, siellä yhtä aikaa ihan valtavan rumaa ja hurmaavan kaunista. Tokmannia ja designia, kebabia ja kahviloita. Kesällä Salon juttu on tori, varsinkin torstainen iltatori, josta saa ehkä maailman parhaat munkit. Nyt syyskuussa ei toria enää järjestetty, mutta iltakävely hiljenevän kaupungin poikki oli silti hurmaava. Ja teki mös ihmeitä ihmiselle, joka oli koko päivän istunut toimistossa, junassa ja koulutustilassa puhumassa äänensä käheäksi.

Tällä hetkellä vierailujeni syy sen sijaan on kaikkea muuta kuin voimaannuttavaa. Salolaisten vuoksi toivoisin, että paikkakunnalle löytäisi tiensä myös uudet yrittäjät, jotka toisivat paikakunnalle töitä. Sillä välin kuitenkin jokainen ohiajava voi tehdä päätöksen, että koukkaakin ABC:n asemasta keskustaan ja tulee syömään johonkin paikalliseen ravintolaan. Tai tarkistaa mitä palveluita paikkakunnalla on saatavilla. Yksi tuttavani haki paikkakunnalta jo pyörän, jolla ei Turussa ollut jälleenmyyjää. Me kävimme hakemassa auton polkupyörätelineen, jonka olisi saanut Saksasta 50 euroa halvemmalla, mutta sen kylkiäisenä ei olisi saanut munkkikahveja torilla toisin kuin Salosta ostettuun versioon.

Salossa mainiota myös sen helppo saavutettavuus Helsingistä käsin. Työt ja perhe yhdistyivät hyvin kun kuudelta loppuneesta koulutuksesta ehti kotiin kahdeksaksi lukemaan Maukasta, Väykästä ja Karhu Murhisesta.

 

20 000 hoitamatonta asiaa

Pupulandian Jenni havainnoi tänään sitä miten ihmisiä on kahta eri sorttia. Niitä joilla on inbox tyhjänä ja niitä joilla ei. Ajatus tuntui tutulta. Sanoisin, että myös yhtä hyvin ihmiset voidaan jakaa niihin joilla on työpöytä siistinä ja niihin, joiden työpöytää äitinsä vähemmän ystävällisesti (poliittisesti vähemmän korrektisti) nimitti mustalaisen hevosen seläksi. Ja että voi olla että näiden kahden ihmisryhmän välillä on aika vahva korrelaatio.

Että arvatkaapa kumpaan joukkoon minä kuulun?

Tai kuuluin ainakin tähän iltaan saakka, kunnes päätin ottaa itseni niskasta kiinni. Roskikseen hulahti varmaankin 25 000 nettikauppojen mainopostia, 10 000 Facebookin minulle lähettämää ilmoitusta ja lukematonta määrä sähköposteja, joissa on sovittu sunnuntaibrunsseja, puistotreffejä sekä saatu vahvistus muskariosallistumisista. Veikkanpa etten ihan äkkiä jää noita viestejä kaipaamaan.

Seuraavaksi sitten voisinkin hyökätä sen työpöytäni kimppuun. Enkä oikein edes ymmärrä mistä se kaikki tavara siihen on kertynyt. Muistikirjankin siirsin jo aikoja sitten One Noteen, mutta silti tuntuu että aina joku esitysprintti, koulutusmateriaali tai mainoslehti jää pöydän kulmalle majailemaan. Eikä edes puututa työtilin Outlookiin. Olen minä kerran sitä perhevapaiden jälkeen siivonnut, mutta ehkä nyt voisi olla korkea aika tehdä tuo uudestaan. Saattaisi työpaikan IT-tiimikin ilahtua...

 

Terveisiä kirjastosta

Olen kuullut, että tällä hetkellä kannatusmittauksissa toisena komeilevan puolueen eräs kunnallispoliitikko linjasi, että kirjasto on keski-ikäisille romantiikkakirjoja lukiville jaisille tarkoitettu laitos. Varmasti heitäkin asiakaskuntaan kuuluu, mutta itse en törmännyt tänään yhteenkään sellaiseen istuessani Tapiolan kirjaston E-ompelupajassa.

E-ompelussa yhdistetään toisiinsa erilaisia komponentteja johtavalla langalla ja koko komeuteen voi vielä koodata oman ohjelman. Itse tein valmiin mallin, johon koodin sai helpolla, mutta viereissä pöydässä tehtiin omia ompeluksia ja koodiviritelmiä rohkeasti kokeilemalla. Tähän ompelukerhoon mahtui sekä naisia että miehiä ja illan lopuksi sain kannasni pöydän jakaneelta mieheltä vielä mainoita diy-videoblogivinkkejä, joissa e-ompelua hyödynnetään muutenkin.

Työpaja oli tosiaan ilmainen ja illan aikana käytössä olevat materiaalit tarjosi kirjasto. Materiaalit olisi saanut lunastaa itsellekin, mutta en vielä kokenut mielekkääksi ostoksille ryhtymistä. Valmiista lopputuloksesta voi videon käydä katsomassa Instagramin puolelta.

Tämä on oiva esimerkki siitä miten pitkälle kirjasto on edennyt siitä kun 30 vuotta sitten Turussa Kärsämäen sivukirjastossa kirjastonhoitaja Mikko minulle vaaleanvihreän pahvikortin teki. Muistan edelleen kirjastonumeroni vaikka kortit muuttuivat luettaviksi jo yli 20 vuotta sitten. Vajaassa kymmenessä vuodessa ehdin kuitenkin kantaa kotiin lukuisia määriä Neiti Etsiviä, Viisikoita, Seikkailu-sarjan kirjoja ja jos vaikka mitä muuta. Ehdin Kärsämäen kirjastossa siirtyä nuorten puolelle ja löytää fantasiahyllyn ennen kuin lama sulki lähikirjaston. Kirjojen perässä tuli kuitenkin kuljettua pidempiäkin matkoja ja kirjastokortti Turun kirjaston lisäksi löytyi jo lapsenakin mökkipaikkakunnalle.

Kirjasto on sekä minulle että miehelle luonteva paikka asioida, joten oli itsestään selvää, että lapsenkin kanssa kirjastossa käydään ja yksi mukavimpia perinteitä minusta on talvisin harrastamamme joka maanantainen kirjastoreissu. Ilmeisesti lapsi on ollut otollista maaperää kirjoille, koska kaksivuotiaana potkupyörällä seikkailemaan lähtenyt lapsi suunnisti omatoimisesti, mutta määrätietoisesti kirjastoon kun annoimme pojan tehdä reittivalinnan ilman vanhempien vaikutusta. Olen myös iloinen, että lapsen päiväkodille kirjasto on läheinen yhteistyökumppani ja lapset käyvät säännöllisesti myös päiväkodissa kirjastossa.

Parhaimmillaan kirjasto on eri-ikäisten kohtaamispaikka ja nytkin samalla kun me ompelimme oli viereisellä pöydällä esiteinipoikia tietokoneella ja parven säkkituoleilla liuta teinejä lukemassa sarjakuvia. Espoon kirjastot ovat onnistuneet ihanasti tekemään tiloistaan kutsuvia ja tuntuu että siellä viihdytään. Meidän suosikkimme on Sellon kirjaston lasten maailma, jossa vieraillaan säännöllisesti. Pasilan ja Kallion lastenosastoissa on ihan kivaa yritystä ja lähikirjastommekin on ihan kivasti varusteltu, muttei kuitenkaan edellämainittujen veroinen.

Toivon että kirjastotoiminta säilyisi Suomessa vähintään nykyisellä tasolla. Kirjastot tekevät äärettömän tärkeää työtä yhdenvertaisuuden edessä. Kirjastot ovat myös kasvaneet ajassa ja ottaneet roolia asuinalueiden toiminnan keskuksina. Tämän päivän Suomessa tuollaisia sulatusuuneja tarvitaan. Siellä vieras muuttuu tutuksi paitsi kirjojen tarinoiden niin myös aitojen kohtaamisten kautta.