Risto Räppääjä ja yöhaukka

Ei varmaan mikään yllätys, että taloutemme intohimoisin Risto Räppääjä fani oli intopiukassa sunnuntaina menossa katsomaan tuoretta Risto Räppääjä elokuvaa Lasten sunnuntain ennakkonäytökseen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lapsi oli saavuttanut fanituksessa sen tason, että kirja oli luettu ennen elokuvaa, joten jännityskin oli ihan uudella tasolla kun tarina tiedettiin, mutta lapsi uumoili jo valmiiksi, että tarina ei välttämättä menekään samoin.

Ja niinhän se meni, että elokuvaa varten tarinaa oli jouduttu taivuttamaan jonkun verran, muttei mitenkään suuresti. Elokuvan näyttelijäkaarti oli kahdesta edellisestä elokuvasta tuttua ja lapsi on selvästi mieltynyt noihin näyttelijöihin ja vastoin yleistä mielipidettä lapsi myös pitää Koivusalon elokuvista enemmän mitä alkuperäisistä Risto Räppääjistä. No äitinsä poika, olen varmaan ainoa ihminen jonka mielestä Star Warsin episodit 1-3 olivat ihan tarpeeseen tehtyjä elokuvia...

Leffan laulut olivat meille jo valmiiksi tuttuja Hesen lastenaterian kylkiäisenä tulleen cd:n myötä ja meillä vanhemmilla on soinut nyt jo pari viikkoa päässä Nellin itsenäistymistä kuvaava lallatus. Itse elokuvassa laulun kohtaus tuntui jotenkin kuitenkin päälleliimatulta. Koivusalon elokuvissa Nellistä on tehty statisti ja ylipäätään tarinaa kerrotaan jotenkin niin paljon enemmän aikuisten kuin lasten näkövinkkelistä, että Nellin hahmon hienous jää taka-alalle ja Ristokin latistuu jotenkin vähän latteaksi hahmoksi. En tiedä oliko elokuvassa yritetty tuoda esiin lasten kipuilua myös siitä, että lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, mutta jotenkin se ei tuollaisessa tarinan läpi hölkätyssä tarinnankerronnassa päässyt kunnolla esiin.

Lapsen mielestä elokuva oli kiva. Laulut toimi, jännitystä oli sopivasti (edelleen lapsi on sitä mieltä, että Polkupyörävaras on liian jännä) ja näyttelijät olivat kivoja. Eli kohdeyleisölle leffa toimi ja olihan tuo viihdyttävä ja iloinen elokuva ja on hyvä, että lapsille kotimaisia elokuvia tehdään. Seuraavaksi meillä on nimittäin ällätty Alvinia ja Pikkuoravia ja emme ole vielä onnistuneet ratkaisemaan kumpi meistä miehen kanssa uhrautuu sitä dubattua hirvitystä katsomaan.

I still want to belive

Varmaan kukaan 80-luvun alussa tai sitä ennen syntynyt nörtihtävästä kultuurista intohimonsa ammentanut ei voinut muuta kuin kääntään tänään kanavan yhdeksältä Foxille. En ollut uskaltanut ladata uudelle sarjalle odotuksia, koska rehellisesti sanottuna alkuperäissarja petti minut. En lopulta edes katsonut viimeisiä kausia kun sarja meni turhan hapokkaaksi. Minulle sarjan juju oli aina Mulder ja Scully sekä Mulderin halu selvittää mikä on totta.

Jos joululomalla elokuvissa Star Warsin teeman alkaessa soida oli itku lähellä oli The X-Filesin originaalitunnari oikeasti vielä pahempi. Se oli aikamatka yli 20 vuoden taakse, olohuoneen vanhalle plyyssisohvalle. Sarja oli minun ja isäni yhteinen juttu ja isän kuolema vei osan ilon sarjan katsomisesta. Tai no jos nyt iloksi voidaan kutsua sitä, että viisikymppinen mies ja teinityttö istuvat molemmat jalat sohvalle nostettuna ja pohtivat mahtaisikohan äiti ymmärtää jos vaihtaisimme suihkussakäynnin pesuvatikylpyihin turvallisen kaukana lattiakaivoista tai mietimme kummat möröt syö ensin, minut jonka sänky on lähempänä ulko-ovea vai isän joka nukkuu parvekkeen oven vieressä.

Ensimmäisen jakson kääntyessä kohti loppua uusi sarja kuitenkin vaikuttaisi paikkaavan vanhan kökön lopetuksen. Sarja on tuotu selvästi uudelle vuosikymmenelle ja linkitys tähän hetkeen toimii hyvin. Ei se alkuperäinen taika ole mihinkään hävinnyt, olisivat vain suostuneet pitämään siitä kiinni jo alunperinkin.

Kunnon dinosaurus

Kolmen viikon joululoma alkaa olla minun ja pojan kohdalla taputeltu kokoon. Mieshän ei saanut nyt lomailtua kuin muutamia päiviä pyhien yhteydessä työkiireiden vuoksi, mutta nyt näyttää pahasti siltä, että minun ja pojan palatessa arkeen jää mies mittailemaan kuumetta kotisohvalle ainakin huomiseksi päiväksi.

Kuume ei ole koskaan iloinen asia, mutta onneksi tällä kertaa kuume nousi vasta illalla joten ehdimme viimeisen lomapäivän kunniaksi kokok perheen voimin leffaan katsomaan matkamme aikana ensi-iltaan tulleen Kunnon dinosauruksen.

Kunnon dinosaurus on ristiriitainen elokuva. Ensimmäisen kerran elokuvaa lupailtiin teattereihin jo pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen leffassa vaihdettiin kaikki osaset käsikirjoittaa myöten, jotta tarinasta saatiin haluttu. Lopputulos oli näyttävä. Animoitu "mitä jos dinosaurukset tappanut asteroidi ohittaisikin maan" -maapallo oli komeaa katsottavaa ihan kaksiulotteisenakin leffana. Elokuva oli myös yllättävän pitkä siihen nähden, että elokuvan jälkeen tuli fiilis, että eihän tuossa tapahtunut oikein mitään vaikka todellisuudessa leffa kertoi hyvinkin suuren kasvutarinan. Suurimman osan ajasta eksynyt dinosaurus Arlo kulkee eteenpäin seuranaan orpo alkuihmislapsi Puppe. Mainoksissa nähdyt muut dinosaurukset lähinnä käyvät pyörähtämässä tarinassa ja elokuvan suuri anti on Arlon pitkä matka kotiin jonka aikana dinonuorukainen kasvaa myös henkisesti sinuiksi itsensä kanssa.

Lapseen elokuva upposi kuin kuuma veitsi voihin ja leffan jälkeisellä pitsalla piti jo kerrata parhaat kohtaukset. Tarina oli sanoitettu niin että viisivuotiaalle ei juuri jäänyt aukkopaikkoja kerrontaan monitulkintaisuuden vuoksi. Elokuva oli sellainen, että lapsi myös selvästi eläytyi leffaan valtavasti ja ensimmäistä kertaa jouduimme miehen kanssa useampaan kertaan muistuttamaan elokuvateatteripuheesta kun kaveri kailotti intopiukkana tulkintojaan ja räkätti parhaille vitseille kippurassa.

Vaikka aikuisen silmään elokuva oli turhaan pitkitetty välityö, on elokuva kuitenkin viihdyttävä.  Erityisesti leffan visuaalinen puoli on komeaa katsottavaa. Pixarn leffoissa taitaa olla vähän sama juttu kuin pitsassakin. Jopa silloin kun lopputulos on vähän mauton on se silti hyvää.

Matkijanärhi - osa 2

Nälkäpeli-trilogia on erinomaista dystopiakerrontaa. Julma ja poikkeuksellinen tarina kertoo vähän turhankin osuvasti miten kosto ja viha synnyttää itseään ruokkivan kierteen. Vähän turhan 2010-tyylisesti tämäkin kirjatrilogia oli pilkottu neljäksi leffaksi, joista viimeinen osa keskittyy juurikin siihen että mitä tapahtuu kun hyviksetkin ryhtyvät kostoretkelle (juonipaljastus: eihän siinä hyvin käy).

Ennen leffaa kävimme työkavereideni kanssa syömässä ja virkistimme porukalla muistia siitä mihin Matkijanärhen ensimmäinen osa päättyi ja mitä kirjassa tapahtui. Kirjatrilogiassahan Matkijanärhi on mielestäni heikoin teos, joka kärsii liikaa kirjojen mitan määrittävästä osajaosta. Lisäksi kirjojen maailma liikkuu niin paljon Katnissin pään sisällä, että kirjan loppuosassa kerronta muuttuu hyvinkin sekavaksi. Aikaisempien leffojen osalta osasin kuitenkin odottaa, että tämä tarina voisi toimia elokuvassa paremmin. Kirjan muodon pakottama hätäinen lopetus vältettiin neljännellä leffalla ja käsikirjoittajat onnistuivat myös hyvin siirtämään tarinan Katnissin pään ulkopuolelle. Oikeastaan elokuvan ainoa häiritsevä kohtaus oli lopetus, joka meni siirappisen puolelle. Tuossa kohtauksessa olisi pitänyt antaa enemmän ääni vain Katnissin omille ajatuksille. Itse elokuva onnistui kuitenkin siinä missä moni muu kirjasta leffaksi sovitettu ei onnistu. Sen juonta ei juurikaan tarvinnut muokata.

Ja kerrankin tässä voi hyvällä omatunnolla sanoa, että ainakaan toiminnalliset naisroolit eivät leffassa ole kortilla. Toki voidaan keskustella, että onko Katniss aito sankari vai vain olosuhteiden uhri ja kuinka paljon Kattnis itse tekee aktiivisia valintoja vai onko hän pelkkä pelinappula pelinrakentajien pelissä. Itselleni kuitenkin Kattnis on Buffyn ja Uudenkuun Emilian rinnalla lempihahmojani populaarikulttuurissa.

Mutta, joka tapauksessa, menkää katsomaan Matkijanärhi ja lukekaa ne kirjat. Itseasiassa lukekaa ennemmin ne kirjat ja menkää sitten leffaan niin teidän ei tarvitse nolata itseänne toteamalla tietävään ääneen eräässä jousiammuntakohtauksessa, että te niin arvasitte sen. Kun kirjan lukemalla te olisitte tienneet.

Inside Out

Sunnuntaina oli vuorossa koko perheen leffareissu ja arvosteluissa hillitöntä menestystä saanut Inside Out. Virallisen äitibarometrin mukaan leffassa olisi pitänyt itkeä räkä poskella, mutta vaikka elokuva oli minusta äärettömän hyvä ja tarina kulki hienolla kaarella niin ei tuo kyllä itkettämään pistänyt.

Elokuvahan kertoo siis ihmisen tunteista ja siitä miten ne ohjaavat ihmisen käytöstä, muistoista, muistojen ja tunteiden suhteesta sekä siitä miten kaikki mitä olemme kokeneet muodostaa sen ihmisen, joka me olemme. Elokuvan keskushahmo, Riley, on tyttö, jonka elämässä Ilo oli ollut dominoiva tunne. Tarinassa sekä Riley että Ilo joutuvat käymään läpi muutoksen. Kasvaminen ja elämän muutokset pakottavat näkemään sen, että kaikilla tunteilla on sijansa ja niitä myös tarvitaan jotta tunteiden kaikki vahvuudet saadaan käyttöön.

Viisivuotiaalle (tai ainakin meidän viisivuotiaalle) elokuva oli hyvin abstrakti. Leffa kyllä naulitsi penkkiin, mutta aika monta asiaa meni tyypillä yli hilseen ja paheman kerran. Toisaalta hyvän tarinan merkkihän on se, että se pystyy puhuttelemaan eri tasoisia katsojia. Elokuva kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, mutta pelkkä katsominen ei ehkä lapselle riitä vaan tarinasta pitää käydä melkoisia keskusteluja leffan jälkeen, jotta tarina aukesi kunnolla. Lapsen puheessa esim. tunteet olivat ensin kummituksia, jotka asuvat päässä ja muistot olivat tarinoita, joten termeissä saatiin käydä vähän jumppaa, jotta olimme samalla sivulla.

Parhaiten elokuva toimisi todennäköisesti alakouluikäisille, niille suunnilleen keskushahmo Rileyn ikäisille tyypeille, joilla varmasti päässä pyörii jo monia hämmentäviä asioita ja tunteiden sanoittaminen ja ymmärtäminen voi olla vaikeaa murrosiän varoitellessa jo itsestään. Hyviä keskusteluja saimme leffasta kuitenkin viisivuotiaankin kanssa aikaan. Tosin parhaiten mieleen tuntui jäävän lapselle leffan lopussa ollut kevennys siitä miltä kissan pään sisäiset tunteet näyttävät. Muistoista ja ydinmuistoista lapsi kuitenkin innostui miettimään mitä esimerkiksi eilisestä itselle kertyy muistokuulina varastoon.

Ehdottomasti kuitenkin suosittelen elokuvaa katsottavaksi ja tervehdin myös ilolla sitä, että on tehty elokuva, jossa toiminta, toiminnallisuus ja seikkailu on rakennettu feminiisten hahmojen varaan. Tosin melkeinpä olisin kaivannut tunteiden kuvaamiseen vielä sukupuolettomampaa otetta, mutta toimihan se näinkin.

Marvel's Ant-Man

Sillä välin kun jälkeläinen bongaili muurahaisia luonnossa lähtivät vanhemmat katsomaan elokuvaa miehestä ja muurahaisista. Ant-Man on nörttispektrilläni melkoisen tuntematon suuruus ja menin elokuvaa katsomaan lähinnä sillä ajatuksella, että se nyt on Marvel ja Paul Rudd oli silloin 20 vuotta sitten Cluelesissakin ihan söötti. Viimeisimmän Avengersin jälkeen olin vielä vähän nihkeä ennakkoluuloissani koska leffa oli rehellisesti sanottuna aika huono.

Ant-Man kuitenkin ylitti kaikki odotukset. Sanoisin että parasta Marvelia sitten ekan Ironmanin ja Avengersin. Käsikirjoitus oli onnistuneesti pilke silmäkulmassa toteutettu, casting toimiva ja tarinan kaari kulki sopivasti ja sitoi tarinan isompaan Avengerskokonaisuuteen. Niin ja tällä kertaa leffassa tosiaankin kannattaa istua lopputeksteihin asti odottamaan lopputeaserit.

Marvelin maailma on toiminnallisten naisroolien kannalta hankala. Äärettömän hyviä hahmoja löytyy, mutta ne jotenkin vaietaan kuoliaaksi. Tässä elokuvassakaan naishahmoja ei oikeastaan ollut kuin yksi, mutta veikkaan, ettemme ole kuulleet vielä viimeistä sanaa Hopesta. Jos Age of Ultron latisti tunnelmat niin tämän jälkeen odotan taas innolal sitä mihin suuntaan tarinaa kuljetetaan.

Haluatko mutakylvyn kotiisi?

Kävimme eilen miehen kanssa elokuvissa. Nykyisellä lippujen hintakehityksellä pistää ihmetyttämään se miksi maksamme ensin itsemme kipeäksi leffasta ja sen päälle katsomme vielä vartin verran mainoksia. Ja mainoksissa ei suinkaan mainosteta tulevia elokuvia vaan kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Onneksi joskus kohdalle osuu helmiäkin. HSY:n putkitukosmainos onnistui osumaan ainakin meidän perheen aikuisten huumoriin. Lapselle sitä ei ehkä uskalla näyttää, koska sehän varmaan vain innostuisi tekemään kokeita kylppärin puolella.

Ja mitä me sitten käytiin katsomassa. Päivän valinta oli Avengers- Age of Ultron, jonka jokainen muu itseään kunnioittava nörtti on käynyt katsomassa jo aikoja sitten. Mitenkään kovin suurilla odotuksilla ei leffaan menty, mutta jotenkin silti käveltiin teatterista ulos pettyneenä. Age of Ultron tuntui kovin väliteokselta ja pakko sanoa, että minua hieman häiritsee Marvel-maailmassa esiintyvä naishahmojen kohtelu vaikka yleensä olen onnistunut tuon ohittamaan. Toki elokuvan hyvyyteen saattoi vaikuttaa sekin, että torkahdin kesken leffan. Tosin kaipa jos leffa olisi oikeasti pitänyt otteessaan olisin pysynyt hereillä siitäkin huolimatta että viikonloppu meni ulkona päivystäessä molempien päivien osalta.

Pitch Perfect 2

Kuva

Minulla ja ystävälläni Susannalla on yhteinen pahe. Rakastamme teineille suunnattuja musiikkielokuva ja niiden merkeissä tänäänkin leffaan suuntasimme. Tosin pakko myöntää, että etukäteen jo hirvitti. Nuo musiikkileffojen jatko-osat kun eivät yleensä kaksisia ole.

Elokuva kuitenkin ylitti odotuksemme, mutta samalla alitti riman toisilla osa-alueilla. Tarina lähti liikkeelle kolme vuotta ykkösosan loppumisen jälkeen, joka oli positiivista. Positiivista oli myös se, että tarinaa ei lähdetty pyörittämään ykkösosan toistona. Huonoa kuitenkin tälläkin kertaa oli äärettömän yksioikoinen, vähättelevä ja loukkaava huumori. Hupia revittiin läskien, outojen, nolojen tapahtumien ja ulosteiden ympäriltä, mutta toisaalta jenkkileffoissa harvoin se sanansäilä kaksisesti viuhuu.

Parasta elokuvassa kuitenkin oli jälleen kerran musiikki joka taas tanssitti ulos teatterista kaikesta siitä huolimatta, että kumpikin olimme tympiintyneitä halpaan huumoriin. Tarina olisi kestänyt älykkäämpääkin huumoria ja itseasiassa siten tarinasta olisi saanut vielä enemmän sävyjä irti, koska koska yksi kantava voina kuitenkin oli opintojen päättyminen oman polkunsa etsintä ja tuosta hahmokaartista olisi saanut enemmänkin irti. Lajissaan kuitenkin virkistävästi elokuvassa huonoa huumoria viljeli naishahmot, jotka keskustelivat keskenään muustakin kuin miehistä, joten siitä nyt kuitenkin pitänee antaa pisteitä kotiin.

Mikäli olet aivottoman komedian tai musiikkinumeroiden ystävä kannattaa leffalle antaa mahdollisuus, mutta jos haet jotain joka antaa muutakin kuin musiikin tuoman hyvän fiiliksen huonolla huumorilla höystettynä niin kannattaa kantaa rahat enemmin johonkin muuhun näytökseen.

 

Vihdoin kotona

Otsikolla ei ole mitään tekemistä reissun jälkeisen kotiinpaluuriemun kanssa vaan kävimme tänään katsomassa sopivasti teemaa sivuavan elokuvan. Avaruusolentojen maapallonvalloitus on ehkä klassisin aihe scifi-leffoissa ja myös piirretyissä aihetta on sivuttu. Tällä kertaa kuitenkin tarina kerrotaan uudella otteella.

Maan valloittaneen vähän yksisilmäisesti toimivan Böö-kansan mustalammas, Oho, joutuu lainsuojattomana pakojalalle ja törmää äitiään etsivään Tippi-tyttöön ja tämän kissaan Possuun. Ensimmäisenä elokuvan mainoksessa ihastuimme pojan kanssa juurikin Possuun, joka on kuin meidän kotoisa kissamme. Tippi puolestaan oli aivan ihana päähenkilö. Nokkela, voimakastahtoinen ja oikeudenmukainen sekä plussaa myös siitä, että teinityttö oli animoitu näyttämään teinitytöltä eikä miltään teinipoikein märältä päiväunelta. Juoneltaan elokuva noudattaa tyypillistä scifi-rainan kaavaa. Avaruusolennot ovat sulkeneet ihmiset reservaatteihin, kosminen pahis väijyy nurkan takana ja palauttakseen järjestyksen niin pienen ihmisen kuin avaruusolennonkin pitää uskaltaa ylittää rajansa.

Plussaa elokuva saa hyväntahtoisesta huumorintajusta pääparin välillä ja myös siitä, että kaksi outoalintua löytävät toisensa ja elokuva tarjoaakin vahvasti viestin, että vaikka et olisikaan kuin kaikki muut teinit tai alienit niin sinullekin löytyy omat henkilöt joiden kanssa sinusta pidetään juuri sellaisena kuin olet. Niin ja että ei myöskään sellaista stressiä johon ei auttaisi kissan rapsuttelu.

Lapsi tykkäsi elokuvasta, mutta halusi tulla jo aika alkumetreiltä syliin. Ikärajana K7 oli mielestäni kohdillaan enkä kyllä veisi kovin herkkistä pikkuihmistö leffaan. Samassa näytöksessä tosin oli kyllä selvästi alle nelivuotiaitakin lapsia eli kaikki eivät omaa näkemystäni välttämättä allekirjoittaisi, mutta leppoisasta perusluonteestaan huolimatta poika piti leffaa paikoin jännänä ja veikkaan että kovin pieneltä lapselta myös iso osa elokuvan huumorista menee ohi. Toki Oho on hahmona symppis ja varmasti pienempienkin mieleen. Itse leffa on kuitenkin aika paljon jännempi mitä pelkän mainospätkän perusteella voisi ajatella.

The Imitation Game

Lapsen jäätyä loiventamaan mummi-ikäväänsä Turkuun muutamaksi yöksi tarjoutui meille miehen kanssa mahdollisuus katsoa elokuvissa pitkästä aikaa jotain sellaista, joka ei ole dubattu suomeksi. Teattereissa pyörisi parhaillaan useampikin hyvä elokuva, mutta Finnkinon näytöaikataulut tekivät valinnasta helppoa, koska työt estivät aikaset näytökset ja huomiset työmatkalle lähdöt pitivät huolta, että illakin pitää aikaisin päästä tutimaan. Katsottavaksi valittu The Imitation Game oli kuitenkin loistava valinta kahdelle insinöörille.

Parhaat elokuvat herättävät halun etsiä lisää tietoa ja The Imitation Game oli juuri sellainen elokuva, jonka jälkeen kotimatka junassa meni googlatessa kahden kännykän voimin lisää faktoja keskusteluun. Tarinaa oli kyllä taivutettu draaman kaaren vuoksi, mutta kerronta toimi uskomattoman hyvin. Vähäeleinen tarinankerronta useammassa eri aikatasossa avasi hyvin sekä Turingin persoonaa että koko isoa kuvaa. Tosin tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että saatan katsella tarinaa aika vahvojen fanityttölasien läpi. Minun maailmassani kuin ei montaa siistimpää asiaa ole kuin huippuälykkäät luonnontieteissä lahjakkaat ihmiset.

Kuvat

Jotenkin tällaiselle keskinkertaisella ällillä varustetulle tuntuu niin käsittämättömältä miten helppoa uusien rakenteiden hahmottaminen on joillekin. Vaikka todellisuudessahan tutkimus vaatii valtavasti pitkää pintaa ja kykyä hakata päätään seinään. On kuitenkin uskomatonta miten joku pystyy kuvittelemaan asioita, joita ei edes ole olemassa ja etsimään ratkaisut joilla tavoitteeseen päästään. Ei voi kuin ihailla ja sillä välin nauttia nerojen kätten jäljistä sekä olla iloinen että yhä useammin populaarikulttuurissakin sankariksi nostetaan joku joka käyttää kynää miekan asemasta.

 

Big Hero 6

Pidimme pojan kanssa pitkästä aikaa leffatreffit kun sain tämän vuoden kulttuurisetelini ja kävin vaihtamassa ne nippuun sarjalippuja. Ehdottomasti tervetullut uutuus ja vaikka sarjalipuillakaan en muuta perhettä saa elokuviin nyt kustantaa tekevät ne meidän leffakäyttäytymisellä ja nykyisillä lippuhinnoilla tuntuvan säästön.

Treffielokuvaksi valikoitui Big Hero 6, jota useampikin ystäväni oli kehunut ja nyt myös kohdalle tuli lapsen ensimmäinen 3D-kokemus, koska jostain idioottimaisesta syystä 2D-versiota näytään Helsingissä arkisin ennen puolta päivää. Tennispalatsissa onneksi saatavilla on myös lasten koossa 3D-laseja joten lasit sentään pysyivät kohtalaisen hyvin paikallaan.

Kuva: Disney.com

Teini-ikäisen Hiron ja tämän tulipalossa kuolleen veljen luoman hoivarobotti Beymaxin tarina oli loistava. Hahmothan Disneyn leffa lainaa Marvelilta, mutta tyyli on ehtaa Disneytä. Rinnalleen seikkailuun Beymax ja Hiro saavat Hiron veljen entiset opiskelukaverit Nörttilabrasta ja hahmokattaus on mukavan monipuolinen. Ja porukkaan saatiin jopa pari pätevää naishahmoa eli siinökin mielessä leffa keräsi pisteet kotiin.

Nörttiä luonnollisesti lämmitti myös se ajatus, että sankareiksi noustaan tieteen keinoin. Supervoimat ovatkin vain kemiaa ja fysiikkaa ja niiden käyttämiseen tarvitaan järkeä. Välillä oletus ei toimikaan ja sitten pitää vain pohtia uusi teoria. Elokuvan jäljiltä myös jälkeläisessä heräsi himo oppia rakentamaan robotteja. Että siitä vaan seuraavaa koko perheen harrastusta pohtimaan. Tosin voi olla, että lapsi saattaa muutaman kerran pettyä vanhempiensa insinööritaitoihin. Meidän opintojen hienoin automaatiotekninen taidennnäyte kun taisi olla Lego-robotin ohjelmointi...

Elokuva selvästi petasi jatkoa ja toivottavasti seuraava elokuva saadaan nopeasti nähtäväksi. Tosin Big Hero 6 toimisi täydellisesti myös piirrossarjana ja veikkaan, että se myös toimisi fanikunnassa hyvin.

Äänin 2/2 leffa äänestettiin myös kotikirjastoon hankittavaksi.

 

Kahden klassikon viikonloppu

Koska mies oli ulkoistettuna töihin, minä ja poika molemmat vähän nuhasta toipuvia ja ulkona keli ei varsinaisesti houkutellut liikkumaan piti keksiä jotain piristystä viikonloppuun. Hieman poikkeuksellisesti päädyimmekin tämä viikonloppuna kahdesti elokuviin ja kävimme katsomassa yhden jo kiistattoman klassikon ja yhden josta varmasti vielä klassikko tulee.

Lauantaina tiemme vei Tennispalatsin iltapäivänäytökseen ja Paddingtonia katsomaan. Raatimme ei ollut aivan yksimielinen elokuvasta. Pojan mielestä elokuva oli liian pelottava ja veikkaanpa, että blondit polkkatukat ovat ikuisesti pannassa pojan naismaussa tuon elokuvan jäljiltä. Isälleen poika kuvaili elokuvaa hauskaksi, mutta muisti heti perään lisätä, että hän ei tykännyt pelottavuudesta. Selvästi ihmisten näyttelemät takaa-ajokohtaukset olivat lapselle selvästi konkreettisempia ja sitä kautta pelottavampia kuin vastaavat jaksot piirretyissä. Aikuiselle Paddington tarjosi viihdettä jopa dubattuna versiona ja haluan tuon kyllä meille ainaan omaksi jotta pääsen katsastamaan myös alkuperäisen ääniraidan. Enpä muista vähään aikaan nauraneeni elokuvissa yhtä paljon. Yön yli nukuttuaan poikakin oli sitä mieltä, että kyllä hän elokuvan voi uusiksi kotisohvalla katsoa nyt kun tietää, että Paddingtonin käy hyvin (toivottavasti tämä ei nyt spoilannut kenenkään leffanautintoa...).

Paddingtonia on arvosteluissa verrattu Maija Poppaseen ja kieltämättä molemmissa elokuvissa on samaa taikaa. Näyttelijävalinnat olivat loistavia ja itse karhuherra oli onnistuneesti toteutettu. Ainoa miinus leffalle oli tosiaan tuo melkoinen hurjuus, jonka ehkä olisi voinut toteuttaa hieman rennommassakin mittakaavassa ilman noin selvää väkivallan uhkaa. Mietin myös, että kuinkahan moni lapsi myös tuon elokuvan jälkeen katsoo luonnontieteellisten museoiden täytettyjä eläimiä uusin silmin. Toki on hyvä, että eläinten alkuperästä keskustellaan, mutta varsinaisesti elokuva ei kovin rakentavasti eläinten taustaa avannut muuten kuin hullun eläintentäyttäjänaisen osalta.

Tänään suunnaksi otettiin Orion ja yksi lapsuuteni lempielokuvista, Aladdin, jonka taika ei ollut parissa vuosikymmenessä hälvennyt lainkaan. Filmiltä esitetyt klassikot ovat aivan ihania ja tämä elokuva oli kestänyt aikaa niin hyvin, että poikakin ilmoitti heti suorilta, että elokuva oli hyvä ja että se jättimäinen käärmekään ei ollut liian pelottava.

Aladdinissa on yksi parhaimpia suomenkielisiä duppauksia ja siitä iso kiitos menee Hengen ääniroolin tehneelle Vesa-Matti Loirille. Oli myös virkistävää katsoa perinteistä piirrosjälkeä ja minuun kyllä aina iskee nuo musikaalianimaatiot kympillä. Lapselle noita vanhoja piirrettyjä taas näyttää mielellään koska niissä se jälki on rauhallisempaa ja eikä niin ärsykerikasta mitä nykyiset piirretyt tuntuvat useinkin olevan.

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kevätkaudella valkokankaalle pääsee myös Pixarin uudempia klassikoita. Taitaa vielä tiedossa olla useampia leffareissuja Orioniin tälle keväälle.

Kuvat: Disney ja Paddington.com

Tähtimatkalla

Eilen meille tarjoitui miehen kanssa mahdollisuus karata treffeille ja hyödyntää samalla joululahjaksi saamaamme leffaliput+lastenvahtipakettia. Turussa leffatarjonta oli aika onneton, mutta onneksi jo pidempään kaavailemamme Intersellar pyöri edelleen teattereissa. Onneksi myös heräsin iltapäivällä katsomaan lipputilannetta, koska tuossa kohtaa teatterissa enää oli vain hajapaikkoja tarjolla. Soisin kyllä lämpimästi että Finnkino uudistaisi leffalippupalveluaan sen verran ettei rivien keskelle voi jättää orpopaikkoja. Nyt me sitten saatiin liput kyllä samalta riviltä mutta välissä oli kolme paikkaa. Onneksi vieruskaverit suostuivat siirtymään pykälän verran keskemmälle ja pääsimme vierekkäin istumaan. Eihän sillä nyt sinäänsä väliä ole kun hiljaahan siellä leffassa ollaan, mutta on se nyt kuitenkin kiva istua toisesta koskestusetäisyydellä. Varsinkin kun on yhtä heikkohermoista sorttia kuin minä.

Interstellar on selvästi elokuva josta joku pidetään hulluna tai sitten ei lainkaan. Olimme kuulleet elokuvasta valtavasti kehuja, mutta yhtä paljon myös haukkuja. Itselläni kuitenkin oli odotukset korkealla, koska kehujien kanssa meillä yleensä on leffamaut mennyt yksiin. Ja näin kävi tälläkin kertaa.

Ymmärrän kyllä varmaan osittain sen miksi elokuvasta ei pidetä. Siinä oli paljon kökköjä, jopa minuakin hyvin paljon häiritseviä piirteitä ja jos nyt rehellisiä ollaan niin menihän se leffan loppu ihan saippuaoopperaksi, mutta joku siinä vain oli sellaista, että se toimi.

Minulla elokuvissa vaikuttaa valtavasti se miltä leffat näyttää ja Interstellar näyttää vain ihan toluttoman hyvältä. Kuvaus oli sellaista, että välillä huomasin vain tuijottavani valkokangasta suu auki ja hätinä muistin hengittää.

Ylipäätään iso merkitys taitaa olla sillä, että pitääkö Nolanin tyylistä tehdä elokuvia ja minä voin sanoa pitäneeni ihan jokaisesta näkemästäni elokuvasta. Ne ovat usein vähän tekoälykkäitä ja paikotellen kärsivät juonellisista heikkouksista, mutta joku niissä vain toimii minun kohdallani.

Nolanin avaruus on kaunis, mahtava ja pelottava ja sellaisena avaruuteni mielelläni halua. Näyttelijät toimivat minusta äärettömän hyvin ja on pakko myöntää, että yksi suurimmistani inhokeistani eli Matthew McConaughey on oikeasti välillä mies paikallaan.

Oli melkoinen yllätys, että näin vanha leffa edelleen veti teatterin täyteen. Varsinkin kun näytöskin alkoi vasta lähempänä kymmentä. Vähän surullinenhan tuo Turun leffateatteritilanne on. Kinopalatsi tarjoaa leffoina mitä nyt tarjoaa. Yleensä  turhan monessa salissa erinäköisiä versioita samoista elokuvista ja kaikki vähänkin magrinaalisempi jätetään yleensä kokonaan näyttämättä. Muutos on melkoinen kun muistelee omia teiniaikoja, jolloin Turussa vielä oli neljä Finnkinon teatteria ja yksityisiäkin toimijoita. Vähän kyllä kilpailua Turkuun tarvittaisiin kun nyt tuntuu, että monopoliasema on lähinnä veltostuttanut Finnkinon.

Kuvat

Madagascarin pingviinit

Tänään meillä oli pitkästä aikaa koko perheen yhteinen leffareissu ja elokuvaksi valikoitui Madagascarin pingviinit, jotka olivat lapselle tulleet tutuksi Madagascarista sekä pingviinien omista lyhyemmistä pätkistä. Toisin kuin pari edellistä elokuvaamme tätä pystyi hyvällä omatunnolla kutsumaan koko perheen leffaksi. Useammassa kohdassa aikuinenkin sai nauraa ja kivaa oli, että useammin nauroimme koko perhe eikä elokuvassa oltu turvauduttu usein lastenelokuvista tuttuun kaksimielisyyksillä aikuisten kosiskeluun.

Kuva

Piirrettyjen elokuvien osalta voin myöntää suoraan, että olen enemmän Disneyn ja Pixarin jengissä. DreamWorks tekee kyllä viihdyttäviä elokuvia, mutta ne ovat usein aika yksiulotteisia. Pingviinejä katsoessa tuli lähinnä mieleen, että katsoo animaatioksi muokattua Hangoveria. Oli sekin elokuvana hauska, mutta ei se kyllä tarjonnut mitään lisäarvoa. Toki myös puhtaasti viihteeksi tarkoitettujakin elokuvia tarvitaan, mutta lopputuloksena elokuvasta ei juurikaan jäänyt mitään käteen ja henkilöhahmotkin  ovat aikalailla yksiulotteisia kaikesta hauskuudesta huolimatta.

Elokuvan ikäraja K7 oli aika sopiva. Meillä lapsi vaihtoi syliin jossain vaiheessa elokuvaa ja koki elokuvan jossain määrin epämiellyttävämmällä tavalla jännäksi kuin vaikkapa Mikä-mikä-hirviön. Lapsen oman arvion mukaan elokuva oli kuitenkin ihan hyvä, mutta ei lapsi selvästikään innostunut elokuvasta yhtä paljon mitä parista viimeisestä. Leffan jälkeen kahvillakin suurempi puheenaihen oli Wii-mainos, joka teatterissa tuli. Minua taas jäi mainosten pohjalta kiinnostamaan Paddingtonista tehty elokuva ja lapsi jo armeliaasti lupautui leffaseuraksi.

Aamuisen arvostelukirjoituksen tavoin tosin taaskin on pakko antaa risuja palvelutuottajalle. Finnkino ei nyt oikein hanskannut tilannetta ja elokuvateattetin lipunmyynti ja karkkikioski ruuhkautui tolkuttomasti ennen päivän ensimmäisten elokuvien alkua kun kassa avattiin vasta puoli tuntia ennen ekaa näytöstä ja aluksi paikalla oli vain yksi kassa ja hetken päästä paikalle tuli toinen. Kapasiteettiä olisi löytynyt neljään kassaan, mutta jostain syystä Sellossa ei henkilökunnan määrään haluttu panostaa. Jotenkin olisi voinut kuvitella, että nyt kun ihmisillä on usein pitkät vapaat, oltaisiin osattu ennustaa, että aika moni leffateatteriinkin olisi tulossa. Eilen tilanne oli kuulemma henkilökunnan mukaan ollut vielä onnettomampi. Luulisi, että nykyisillä leffalipunhinnoilla palveluun ja kokemuksen sujuvoittamiseen kannattaisi panostaa. Ei se käytännössä liki monopoliaseman saavuttaminen kuitenkaan tarkoita itsestään selvää asiakaskunnan pitoa vaan ostovoiman heiketessa taitaa aika moni harkita onko ne leffaliput oikeasti sen arvoisia, että haluaa mennä jonottamaan ja saamaan kassoilta vielä tylyä ja yleensä ylimalkaista palvelua.

Ascension

Jokaisella on omia jouluperinteitään ja meille miehen kanssa yksi perinne on se, että Tapaninpäivänä pidetään maratooni jonkun tv-sarjan kanssa. Tällä kertaa maratooni istuttiin Syfyn joulukuun puolessa välissä ensi-iltansa saaneen Ascensionin kanssa, jonka Suomeen toi nähtäväksi HBO Nordic.

Kuva: HBO Nordic

Minisarja sijoittuu 60-luvulla avaruuteen salaa lähetetylle alukselle jossa 51 vuotta lähdön jälkeen kuolee nuori nainen ja turvallisuushenkilökunta alkaa epäillä että kuolema ei ollutkaan onnettomuus. Nopeasti sarjassa alkaa selvitä, että kaikki aluksella eivät usko, että tehtävä avaruudessa on tarkoitettu onnistumaan ja tarina kulkee nopeasti perinteisestä scifi-sarjasta salaliittoteorioiden kyllästämäksi dekkariksi ja jo ensimmäisen jakson lopussa selviää, ettei kaikki tosiaankaan ole sitä miltä se näyttää

Sarjan visuaalinen ilme puhutteli minua. Aluksessa muoti oli jäänyt 60-luvulle ja tuon vuosikymmenen tyyli vain puhuttelee minua. Näyttelijäkaarti toimi myös. Tricia Helfer nyt luonnollisesti on genren kruunaamaton kuningatar ja muutama muukin keskeinen hahmo on tullut televisiosta tutuksi. Nuorempi kaarti näyttelijöistä kuitenkin oli kasvoiltaan tuoreita ja toimivia.

Syfyn ja HBO:n kolmiosaisena esittämä minisarja on pilkottu myös kuusiosaiseen muotoon ilmeisesti tarkoituksena helpottaa sarjan myyntiä. Syfy on myös ilmoittanut jo ennen ensi-iltaa, että minisarja tarvittaessa toimii pilottina ja sarja saisi toisen kauden. Itse en tosita kautta välttämättä kaipaisi. Minisarja toimi hienosti omanakin kokonaisuutena, mutta kyllähän sarja antaisi tarinalle luonnollisesti enemmän. Nyt tarina pyöri pitkälti aluksen hallintokerroksissa ja alempiin kerroksiin ja tasojen väliseen skismaan ei kunnolla pureuduttu. Ensimmäisen kauden perusteella Ascensionin miehistö kärsii samasta kuin lapsen Lego City-maailma, pelastus- ja tutkimushenkilökunta on melkoisen yliedustettuna. Myös aluksen tarinan rinnalla kulkeva tarina tämän päivän Maassa tarjoaisi monipuolista mahdollisuutta kehittyä (olisikohan tämä nyt riittävän ympäripyöreä ilmaisu).

Ilman mainoksia ensimmäinen kausi tuli istuttua läpi vajaassa neljässä tunnissa eli yötöiksihän tuo meni kun katsomaan päästiin vasta lapsen mentyä nukkumaan, mutta kahden osan jälkeen ei vain voinut mennä nukkumaan ennen kuin tiesi miten kausi päättyisi. HBO Nordic on käytettävyydeltään uskomattoman ankea. Nordiciahan ei saa toimimaan televioomme kytketty Chromeboxiin, koska toimiakseen systeemi vaatii Widevinen, joka ei OS Chromessa toimi joten HBO:n katsominen vaatii meillä aina vähän virittelyä. HBO myös rajoittaa järjestelmään kytkettyjen mobiililaitteiden määrää ja säätelee myös miten usein voit ottaa laitteita pois, joka tuotti ongelmia kun kaikki laitepaikat oli käytössä ja yhtä aikaa vaihtoon meni useampi mobiililaite taloudessa. Viiden mobiililaitteen määrä on aika naurettavan matala. Kyllähän se meillä riittää, mutta esim. veljeni viisihenkisessä perheessä, jossa teinitkin jo viihdettä kuluttavat tuo olisi aivan liian vähäinen määrä laitteita. Selailultaan ja valikkokäytettävyydeltäänkin HBO häviää reilusti esimerkiksi Netflixille. Sisältöhän HBO Nordicilla on mannaa nörtin sielulle ja sen avulla meidätkin kestotilaajina pidetään, mutta ei se kyllä yhtään vähennä sitä, että joka kerta kiristelemme miehen kanssa hampaita kun HBO:ta läppärin kautta telkkariin kytkemme.

Matkijanärhi

Jatkoin eilen keskiviikkona aloittamallani toiminnallisten naishahmojen parissa kun kävin katsomassa Matkijanärhen ensimmäisen osan. Olin rehellisesti sanottuna skeptinen. Epäilin lähtökohtaisesti että Matkijanärhen jakaminen kahteen osaan olisi lähinnä ahneutta ja luettuani Filmitähden arvostelun olin rehellisesti sanottuna jo huolestunut.

Kuva

Olisi kuitenkin vain pitänyt uskoa ja luottaa. Sillä elokuva jatkoi kyllä edeltäjiensä jalanjäljillä ja oli mahtavaa katsottavaa. Kirjasarjan sovittaminen elokuviksi on tehty onnistuneesti. Siinä missä kirjat asuvat Katnissin pään sisällä avaava elokuvat näkökulman laajemmaksi. Pidin kirjasarjassa Matkijanärheä trilogian heikoimpana lenkkinä, koska koin, että tarina jouduttiin juoksuttamaan liian nopeasti loppuun jotta kirjailija sai pidettyä kiinni aikaisempien kirjojen lukurakenteesta. Tarinan jakaminen kahdeksi elokuvaksi kuitenkin antoi mahdollisuuden paikata nuo puutteet ja kertaakaan elokuvan aikana ei tullut fiilistä, että tässä mennään nyt metsään tai keskitytään epäoleelliseen.

Nautin valtavasti elokuvan katsomisesta. Näyttelijäsuoritukset olivat upeita, visuaalinen puoli toimi minulla ja musiikki tuki tarinaa. Nyt on pitkä aika sitten vartoa viimeistä osaa. Tosin toivoisin, että tämän odotteluajan kanssani elokuvan jälkeen vessaan jonottanut teinityttö käyttäisi vaikka kirjasarjan lukemiseen ja ajatteluun niin ei tarvitsisi lapsiparan pähkäillä, että miksi tämä viimeinen osakin on tehty kun eihän tällä enää ollut mitään tekemistä Nälkäpelin kanssa...

Nenäkannu ja Notebook

Virus tuli, näki ja lopulta voitti vaikka sinnikkäästi yritin käydä töissä niiskuttamassa (anteeksi työkaverit). Nyt sitä on sitten pakko ottaa hieman hitaammin.

Nenäkannu ja Notebook sekä villasukat ja velourpöksyt ovat tämän päivän voittoisat parit.

Nenäkannun kanssa tosin saan aina kipattua suolavedet nieluuni kun en vain tajua miten sitä päätä pitäisi kenottaa. Tästäkin muuten löytyi Youtubesta videoita ja joku on myös tehnyt vuoden bisnesidean keksiessään että voi myydä yksittäispakattuja suolapusseja nenähuuhtelijoille. No, ehkä minä tästä vielä jyvälle pääsen. Ja ehkä pääsen myös joskus vielä sisälle siihen miksi Notebook on maineensa kerännyt. Olihan se ihan symppis, mutta ei se nyt jalkoja pyyhkinyt alta. Onneksi sentään maailman härskeimmän väriset villasukat ja velourpöksyt eivät petä potijaa ja Netflixistäkin sai pyörimään Kultahatun.

Revolution -toinen yritys

Revolutionin ensimmäisen kauden jälkeen olin vielä varovaisen optimistinen toisen kauden suhteen. Asetelma oli kutkuttava ja tyypeillä olisi ollut kaikki eväät käsissään tehdä oivaa dystopiaa. No jostain syystä ne eivät kuitenkaan ilmeisesti halunneet noita eväitä käyttää...

Kuva: NBC

Tai ehkä vika on vaan minussa ja miehessä.

Kävin torstaina luennolla, jossa viitattiin tiettyyn ihmistyyppiin kuvauksella "ne jotka tekevät autonostopäätöksen excelin avustamana ja päätyvät Kiaan". Oli pakko käydä koulutuksrn jälkeen kertomassa, että itseasiassa tuo ihmistyyppi myös potee suurta ahdistusta siitä kun ei löydä netistä riittävän hyvin tietoa auton tavaratilan tilavuudesta. Tuon lisäksi ahdistusta aiheuttaa täysin epäsuhtainen tapa liikkua. Maailmassa, jossa suurin osa etenee hevosella tai jalkapatikalla ja hyväosaisetkin höyryveturilla ei vain pompata Washingtonista jonnekin Texasin perukoille kahdessa päivässä (silmänräpäyksestä puhumattakaan).

Ei se ollut pelkästään nuo aika-aukot juonessa. Osa hahmoista alkoi muuttua kakkoskaudella aivan päättömiksi. Toki niillä myös oli yksi sympaattisimpia paskiaisia Bass Monroen muodossa, mutta ei yksi kusipää tee kautta muiden jäädessä yksiulotteisiksi. Niin ja sitten ne käsikirjoittajat menivät lisäämään sarjaan niin överin tieteisseikkailun, että sen rinnalla Lostkin alkoi vaikuttaa luontodokumentilta.

No onnistuko sarja toisella kaudella missään?

Kyllä. Sarjan dialogi oli muutamien hahmojen kohdalla hyppnnyt reilusti eteenpäin. Sarjaan oli myös upettu mainioita populaarikulttuuriviitauksia. Kukapa nyt ei haluaisi nähdä Baldwinin veljesten Battle Royal-matsia tai kuulla iltasatuna kertomuksia teksasilaisesta suurmiehestä Walkerista. Pelkät nokkelat viitaukset eivät kuitenkaan yksin saaneet sarjaa lentämään ja tämän kohdalla ei jäänyt yhtään harmittamaan tieto siitä, ettei kolmatta kautta enää sarjaan tule. Tosin olisivat voineet tehdä päätöksen vähän aikaisemmin. Nyt kauden loppu meni melkoiseksi poukkoiluksi kun kaikkia avoimia langanpäitä yritettiin päätellä ja pakettia kursia muutenkin kasaan.

Roskaviihde ja kovat rasvat

Niin hienoa kuin olisin kertoa siitä miten saan puhdasta iloa imeskelemällä viherpirtelöitä samalla kun katson jotain outoa Teemalta ei siitä päästä yli eikä ympäri että tosinaan on vain aikansa ja paikkansa roskaviihteelle ja koville rasvoille. Sellaisia hetkiä ovat ainakin tilanteet, joissa hellepäiviä on ollut kuukausi putkeen. Kroppani huutaa kaikkea sellaista mitä tavallisesti karsastan. Löysin itseni taas tänäänkin ostamassa Lidlistä evässalaattini kylkiäiseksi ilmakuivattua kinkkua ja en ole kuukauteen saanut luettua yhtään järkevää kirjaa.

Kotona puolestaan kerrosleipä ja soijamaitoon tehty suklaapirtelö veivät kielen mennessään ja näiden jälkeen olikin hyvä mennä sohvalle mahan viereen pötköttämään ja katsomaan Netflixistä Falling skiesin kolmatta tuotantokautta.

Mikään ei voita kunnon postapokalyptista scifimättöä. Paitsi ehkä teineille suunnatut vampyyri- ja ihmissusisarjat. Ehdin tuossa lomalta palattuani katsoa kolmisen jaksoa Teen Wolfia niin ikään Netflixistä matkustaessani bussilla Turkuun. Sarja vaikutti lupaavalta. Varsinkin jos ei ole liian ajatustoiminnan ystävä telkkarisarjojensa osalta.

Ehkäpä sitten kun kelit viileytyvät kroppani muistaa taas, että en oikeastaan tykkää ilmakuivatusta kinkkusta, suklaapirtelökin on vähän turhan makeaa ja että ennen helleaaltoa aloittamani kirja Pohjois-Koreasta oli oikeastaan aika koukuttava. Sitä odotellessa kuitenkin taidan kääntää telkkarin taas näyttämään tietokoneen kuvaa ja varmistaa, että se Netflix tosiaankin on kuukausimaksujensa arvoinen.

Että sellaiset treffit

Kuten on varmaan selväksi tullut niin meillä ei tunneta juurikaan parisuhdeaikaa. Johtuen siitä, että työ vie niin ison sivun perheeltä ja myös rehellisesti sanottuna siitä, että lapsenvahteja, joiden kanssa lapsi viihtyy ei kasva joka puun oksalla, me tehdään enimmäkseen asioita koko perheen voimin ja sitä aikuisten yhteistä aikaa on käytännössä illat kun lapsi nukkuu.

Tästä syystä me sitten pissittiinkin hunajaa kun äitini ehdotti, että koska päiväkotikin on perjantaina kiinni niin mitä jos mies veisi pojan mummin kanssa mökkeilemään torstaina matkalla toisella tehtaalle ja hakisi lapsen perjantaina. Illaksi me vanhemmat sitten reippaina buukattiin sitä mikä meistä on parasta mahdollista parisuhdeaikaa eli syömään ja leffaan.

Ensimmäinen osio meni hyvin. Ruoka oli hyvää ja ehdimme syömisen lomassa suunnittelemaan ensi kesälle aivan mahtavan kuuloisen pyöräretken. Toinenkin osuus alkoi lupaavasti ja 3D-kakkuloiden läpi sai ihailla valkokankaalta miten Kapteeni Amerikka pistää pahiksille luuta kurkkuun.

Kuva: Marvel

Ekan kolmen vartin jälkeen tarina lähti kunnolla käyntiin ja sitten tuli palohälytys. Reilua varttia myöhemmin päästiin jatkamaan ja kymmenen minuuttia myöhemmin, silloin kun kunnolla alkoi tapahtua, tuli toinen, aiheeton ja vielä järjestelmän täysin sekoittanut palohälytys. Leffailta loppui siihen ja hyvitysliput kourassa me suuntasimme fillareille.

Pakko sanoa, että siinä hetkellä vitutti melkoisesti. Eihän tuo mitenkään elokuvateatterin vika ollut ja ei tästä oikein ketään voi syyttää ja kompensaatiokin oli ihan ok. Mutta kun niitä lapsenvahteja ei joka puun oksalla kasva niin säätämiseksihän tuo leffan uudelleen aikatauluihin sovittaminen menee. Ja katsomattakaan sitä ei voi jättää kun sen verran kutkuttavaan paikkaan leffa lopahti. Niin ja ne hyvitysliputkin ovat vain kaksi kuukautta voimassa ja nykyisillä lippuhinnoilla ei kyllä tee mieli maksaa tyhjästä.

Mutta, että sellaiset treffit meillä sitten oli. Onneksi sentään oli hauskaa ja odotan jo innoissani kesää ja tulevaa pyörälomaa. Tiedossa on taas luulot pois -henkinen aloitus 60 kilometrin päivämatkalla, mutta sitten päästään taas nautiskelemaan ihanasta saaristosta. Ihanaa on myös se, että ennen pyöräreissua meillä on perheenä kaksi viikkoa yhteistä lomaa, jotka on korvamerkitty mökkeilylle ja kotoilulle.

 

Posted with Blogsy