Jokaisen oma katsomus

Olen elämässäni allekirjoittanut kaksi kansalaisaloitetta. Ensimmäinen oli tasa-arvoisen avioliittolainpuolesta ja toinen tänään avattu aloite katsomusaineen puolesta.

Oppilaita erotteleva ja erilaisia katsomuksia eri tavalla arvottava nykyinen uskonnon opetus on jäänne menneestä maailmasta ja nyt on aika uudistaa opetusta. Yhteinen katsomusaine antaa lapsille ja nuorille eväät paitsi oman katsomuksensa käsittelyyn niin myös ymmärrykseen siihen, että toisilla ihmisillä se vakaumus voi olla jotain aivan muuta.

Erityisen tärkeäksi oppiaineen minulle tekisi se, että uskonnottomana perheenä pidän tärkeänä, että vihdoin saataisiin selväksi se, ettei moraali ja eettisyys tule uskonnoista vaan ihmisyydestä. Lapselle myös toiseuden tunne syntyy herkästi. Viime jouluna lapsi jäi ainoana lapsena ryhmästään pois joulukirkosta ja vietiin hoitoon päiväkodin toiseen yksikköön ilman ettei paikalla ollut lapselle yhtään tuttua lasta tai aikuista. Meille vanhemmille ei oltu korvaavasta toiminnasta tiedotettu etukäteen joten emme osanneet yhtään valmistella lasta siihen, että hän on ainoa joka päiväkotiin jätetään. Tuohon tosin saattaa vaikuttaa myös se, että meidän kuplassamme se, että lapsi kastetaan alkaa olla jo poikkeus. Tosin tiedän myös, että monelle vanhemmalle on helpompi antaa lapselle lupa osallistua uskonnolliseen toimintaan kuin asettaa lapsi silmätikun rooliin. Meidän perheessä kuitenkin on tiukka linja siitä, että lapsi osallistuu uskonnollisiin tilaisuuksiin vain meidän vanhempien seurassa. Ihan vain siitä syystä, että edelleen ennemmin itse vastaamme lapsen kysymyksiin siitä, kuka on katossa roikkuva nakupelle tai että miksi mummi juo verta.

Oman lapsen koulunaloitukseen tämä aloite ei ehdi, mutta jos nyt edes päästäisiin jossain vaiheessa vaihtamaan yhteen aineeseen. Se olisi hienoa jos jotain.

Kuva: Katsomusaloite.fi

Henkilökohtaisesti

Huomenna on taas kerran lajissaan ensimmäinen päivä. Sellainen päivä, jolloin lapsen päiväkotiryhmä lähtee joulukirkkoon ja lapsi jää päiväkodille. Tähän mennessä päivähoidossa asia ei ole ollut ajankohtainen. Kaipa lapsia on pidetty liian pienenä tai vaihtoehtoisesti ryhmän vetäjä ei ole kiinnostunut kirkkopuuhista, mutta olihan se arvattavissa, että joskus tuokin päivä on edessä.
Ymmärrän, että seurakuntayhteistyöllä on pitkät perinteet, mutta vähän silti minulla silittää vastakarvaan. Tai itseasiassa ei niin vähääkään kun mietin, että samaan aikaan kun lapset päivähoidossa jaotellaan julkisesti heidän vanhempiensa uskonnon mukaan menen minä töihin ja päivitän luentomateriaaleja, joissa yksi käsiteltävä asia on se, että uskonnollisesta vakaumuksesta ei esimerkiksi työhaastattelutilanteessa sovi kysellä. Jotenkin ei vain mahdu kaaliin, että meillä on säädäntöä siitä, ettei työelämässä ole sopivaa kysellä henkilökohtaisista asioista, mutta samaan aikaan ikäluokka toisensa mukaan luokitellaan varhaiskasvatuksessa ja kouluissa henkilökohtaisen, ja vielä varsinkin pienien lasten kohdalla heidän vanhempiensa, henkilökohtaisen vakaumuksen perusteella.

Kun olisihan se vähän irvokas tilanne työpaikalle siirrettynä, että muun porukan lähtiessä esimiehen johdolla joululounaalle, me eriuskoiset tai uskonnottomat jäisimme katsomaan neukkariin Emmerdalea korvaavana toimintona, mutta silti kuitenkin asia on täysin arkipäivää alaikäisille lapsille.
Toivon aidosti, että yhteiskunnassamme oltaisiin pian valmiita kaikille lapsille yhteiselle katsomusaineelle. On tarpeellista, että ihmiset saavat riittävän laajat tiedot erilaisista uskonnoista ja elämänkatsomuksista, jotta he voivat arvostaa ja kunnioittaa toisten valintoja. Se, että lapset jaotellaan uskontojen mukaan ryhmiin ei ole omiaan ymmärrystä lisäämään. Uskonto, ihan kuin myös uskonnottomuus, on henkilökohtaisia valintoja ja niiden harjoittamisen tai harjoittamatta jättämisen aika ja paikka on vapaa-ajalla siinä missä poliittisten tai vaikkapa yhteiskunnallistenkin aatteidenkin kanssa. Koulun tehtävä on tarjota eväät tuon tiedon prosessointiin, mutta ei koulun tehtävänä ole jaotella lapsia heidän vanhempiensa valitseman aatteen tai katsomuksen perusteella.
Ja varhaiskasvatuksessa taso voisi olla vieläkin yleismaailmallisempi keskittyen siihen, että on erilaisia kulttuureja ja uskontoja ja kaikilla on mahdollisuus valita omansa. Kuitenkaan en näe mitään hyötyä sillä, että kolmenelivuotiaatkin jaotellaan jo uskonnon mukaan toimimaan koska heidän henkilökohtainen uskonsa on täysin vanhempien valitsema tai kuten meidän tapauksessamme, valitsematta jättämä.

Insinööristä ihmiseksi

Takavuosina osallistuin töiden puitteissa tulevaisuustyöpajaan, jossa pohdittiin erään teknisen alan tulevaisuuskuvia. Päivän lopputuloksena tultiin siihen (vähän mutkia oikoen) että isoin ongelma on se, että insinöörit ovat vähän vieraantuneita ihmisistä. Pidin lopputulosta vähän turhan kärjistävänä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää, että ehkä tuossa oli sittenkin joku totuus. Tosin voisin silti sanoa, että ihmiskunnan olisi syytä ottaa oppia myös meistä insinööreistä.

Ei ikäviä yllätyksiä lentokentällä kun laukun etukäteispunnitus on tehty vaalla, jonka systemaattinen virhe tarkistuspunnituksissa selvitetty.

Insinöörinä myös lapsenhoito on tehty helpoksi. Kovilla pakkasilla vaunukoppaan ängettiin paitsi talvivermeisiin topattu lapsi myös lämpömittari, joka kertoi, että vaunukopassa oli lämpötila edelleen plussan puolella parin tunnin kävelyn jälkeen kunhan vaunukopan suu on osittain suojattu. Ja puhumattakaan meidän tekemästä kestovaippojen imuoptimoinnista. Mittalasilla kun liruttaa vettä kestoimuun pystyi hyvin päättelemään, koska uudet imut olivat riittävän hyvin käyttöönottopestyt.

Perhedynamiikan onneksi lapsi näyttää löytäneen luontaisen kutsumuksensa jo varhaisilla vuosilla. Valitettavasti kuitenkin tämä perheemmeinsinöörisukupolvi2.0 näyttää olevan yhtä vieraantunut ihmiskunnasta mitä kaikki aikaisemmatkin polvet. Eilen lapsi nimittäin tuli kertomaan vitsin.

Kuusi liskoa meni viikinkilaivaan ja niistä kaksi meni piiloon.

Kuinka monta liskoa jäi jäljelle?

Ehkä joudumme vielä käymään läpi keskustelun siitä mikä ero on vitsillä ja sanallisella päässälaskutehtävällä, jotta ihmiskuntaan integroitumiselle olisi edes teoreettinen mahdollisuus.

Ulos kaapista

Vuosi sitten talvella mies alkoi pohtia, että laskettelulasit olisivat aika näppärä varuste talvipyöräilyssä. Niitä lähdettiin kaivamaan makuuhuoneen kaapista. Ensimmäisellä etsintäkerralla ei löytynyt laskettelulaseja, mutta sensijaan löysimme kassillisen jääkiekkoja. Toisellakaan etsintäkerralla ei löytynyt laskettelulaseja, mutta sensijaan löysimme minun kasibittisen Nintendoni. Vähän samoissa tunnelmissa eilen avasin eteisen kaappimme oven. Etsin lapsen talvikenkiä. Raivattuani tieltä ensin liian pienen toppahaalarin, liian pienen villahaalarin, oman ulkoilutakkini ja miehen lenkkarit, joiden pohjassa oli reikä, paikallistin pojan uudet saappaat komeron takaseinän ja iskuporakoneen välistä. Työkaverille asiaa tilittäessäni työkaveri tuumi, että näitä meidän etsintöjä kuunnellessa hän epäilee, että joku kerta vain löydämme kaapista reitin Narniaan.

Eilen illalla sitten ottauduimme katsomaan mitä kaikkea eteisen tuplaovinen kaappi oli niellyt sisäänsä. Raivasimme eteisen lattialle pinoihin takkeja ja kenkiä, mutta vedimme myös ulos pölyimurin, kaksi 10 litran maalipurkkia, lattialistojen jiiriinsahausapuvälineen, työkaluboksin sekä bonussektorina Ikean metallisen roskakorin, jossa oli häissämme tarjoillusta boolista ylijääneitä vodka- ja likööripulloja.

Eli itseasiassa alan itsekin kallistua työkaverini epäilyn kannalle. Joku päivä luultavasti joku meistä sadekamppeita etsiessä vain mätkähtää Narniaan.

Tarvitaanko me sitten kaikkea kaapista löytynytta tavaraa? 

No emme. Jiiriboksi odottaa sitä ihmettä, että saisimme listat paikoilleen, mutta esimerkiksi viisi vuotta vanhat maalitynnyrit voisi viedä kierrätykseen. Niin ja joku voisi epäillä, että jos emme seitsemässä vuodessa ole saaneet edes viinoja korkattua niin tuskinpa me niitä saadaan jatkossakaan. Ja sitten oli vielä ne kaappiin oletettavasti kuuluvat jutut. Vaatteet ja kengät. Keräsimme muovikassillisen lapsen pieneksijääneitä kenkiä ja toisen pieneksi jääneitä ulkovaatteita odottamaan sitä, että ne pääsisivät jatkamaan elämäänsä muissa perheissä. Kävimme läpi myös meidän vanhempien kamat. Loppuunkävellyt lenkkarit ja minun suunnilleen läpinäkyväksi kulunut villatakki joutivat roskikseen, mutta löytyi sieltä myös jätesäkillinen kierrätykseen lähteviäkin tavaroita. Olin optimistina säilyttänyt liudan korkokenkiä vaikka raskauden aikana levinnyt jalkani ei niihin enää suosiolla sopinut. Olimme hautoneet kaapin perällä kuoritakkeja, joita emme olleet käyttäneet aikoihin, koska olemme ostaneet tilalle paremmin käyttöömme sopivat pyöräilytakit. Sovitin kaikki takit läpi ja poistin nyt vihdoin kaikki sellaiset, jotka eivät enää istuneet kunnolla kolme vuotta sitten tehdyn rintojen pienennyksen jäljiltä. Ajattelimme, että parempi nuo meille tarpeettomat asiat on pistää kiertoon, koska kaappi olisi paljon helpommin hallittavissa ilman käyttämättä jääneitä tavaroita ja jollekin muulle nuo meidän turhakkeet olisivatkin aarteita. Puhuimme vielä miehen kanssa siitä, pitäisi useammin käydä kaappeja läpi ettei noita hamsterimaisia jemmoja pääsisi syntymään.

Tänään aamulle Hesaria lukiessa minulle selvisi kuitenkin, että olemme naurettavia.

Ymmärrän Roosan kritiikin sille, että kierrätyksellä ostetaan hyvä omatunto ja oikeutetaan se, että mennään ostamaan lisää kamaa, jotka viedään sitten vuotta myöhemmin kirpputorille. Pahimmassa tapauksessa laput edelleen kiinnitettynä tuotteisiin. Muusta emme sitten juurikaan ole samaa mieltä. Suorastaan naurettavana pidin taivastelua siitä, että jo pienet lapset opetetaan käymään lelunsa säännöllisesti läpi. Ilmeisesti nuori toimittaja ei hoksannut, että lapset kasvavat ja tarpeet muuttuvat. Näiden neljän vuoden aikana meille on saapunut ja meiltä on lähtenyt uusiin koteihin paitsi lukuisa määrä lapsen kenkiä, vaatteita ja asusteita niin myös aika paljon muutakin. Lapsen kasvun ja kehityksen myötä tarpeet ovat muuttuneet neljän vuoden aikana melkoisesti enkä ymmärrä miksi tavaroiden säännöllinen perkaaminen olisi noloa. Ei nelivuotias enää leiki nuppipalapeleillä, vauvalegoilla, helistimellä tai katselukirjalla. Nelivuotias ei tarvitse Manducaa, syöttötuolin turvakaarta, lastenvaunuja, kestovaippoja tai hoitopöydän vaipanvaihtoalustaa. Emmekä me tai nelivuotias kaipaa niitä tavaroita tänne nurkkiin täyttämään kaappeja, joista jo valmiiksi löytyy suunnilleen kaikki mahdollinen ja mahdoton maan ja taivaan väliltä.

Ihmisillä myös elämäntilanteet vaihtuvat. En enää vuosiin ole työtehtävissäni pukeutunut jakkupukuihin, joten en näe tarvetta niiden jemmimiselle. Varsinkin kun rintojen piennyksen jälkeen ne eivät edes istuisi päälle. Raskaus levensi paitsi jalkaa myös muutti lantion mallia, joten osaa raskautta edeltävistä vaatteista on turha kiskoa päälle. Sekä minä että mieheni ehdimme asua omillamme ennen hynttyiden lyömistä yhteen joten ennen takavuosien kirppiskeikkaa keittiönkaappimme pullisteli eriparisista astioista, liinavaatekaappi eriparisista lakanoista suoraan 80- ja 90-luvuilta ja kirjahyllystä löytyi tuplapainoksia paitsi  Tammertekniikan taulukkokirjoista myös lukuisista nörttikirjallisuuden klassikkoteoksista.

Ja kaiken naurettavuuden uhalla ajattelin seuraavaksi sukeltaa vielä asuntomme viimeiseen kartoittamattomaan komeroon (eli jos yhtäkkiä siis katoan olen varmaankin löytänyt tien Narniaan. Tai vaihtoehtoisest kuristunut niihin edelleen kateissaoleviin laskettelulaseihin). Ja pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sen lisäksi että olisi hyvä ostaa vain tarpeeseen olisi myös hyvä muistaa toisinaan käydä läpi sitä ovatko tarpeet omistaa asioita mahdollisesti muuttuneet ja voisiko joku muu hyötyä niistä tavaroista enemmän kuin me. Niin ja oppia vihdoinkin sen, että kaikkia asioita (kuten niitä maalipönttöjä) ei tarvitse välivarastoida, koska ne eivät tosiaankaan parane vanhetessaan.

Hetkessä!

Kamalinta mitä ihminen voi suustaan päästää on varmaankin joku versio lauseesta, joka alkaa sanoilla "ennen lapsia en". Nyt kuitenkin rohkeasti pelaan "ennen lapsia en"-kortin, koska tämä ehkä kertoo enemmän omasta rajoittuneisuudestani.

Ennen lapsen syntymää nimittäin minä en tajunnut nauttia riittävästi hetkestä ja päästää irti kaavasta. Toki ilahduin päivittäin maailman ilmiöistä ja näin maailmassa kauneutta, mutta en varsinaisesti pysähtynyt niistä nauttimaan. Kaipa minulla oli liian kova kiire olla tehokas suurimman osan ajasta. Lapsen kanssa maailman isoja ja pieniä ilmiöitä tulee ihmeteltyä paljon enemmän ja on pakko sanoa, että minä pidän itsestäni huomattavasti enemmän nyt kun kuljen aistit enemmän avoinna maailmassa.

Kun seuraa lapsen tapaa hahmottaa maailmaa ei tosin ole mikään ihme, että sen taidon niin helposti menetti. Tuntuu, että vielä 80- ja 90- luvuilla ei annettu juuri tilaa lapsen omalle näkemykselle asioista. Ei tuota ollut tajunnutkaan ennen kuin tänään törmäsin aikuiseen, jonka mielestä hänen visionsa oli niin paljon parempi kuin lapsen, että se väkisin yritti syöttää lapselle omaa tapaansa tehdä asioita vaikka lapsi useampaan kertaan kertoi, että hän ei halua. Jälkikäteen miehen kanssa molemmat tunsimme palaavamme ala-asteen kuviksentunneille, jossa hoettiin kovalla äänellä, että A4-arkkiin ei saa jäädä valkoista. Jokainen tehkööt standardoitua, opettajan vision mukaista, jälkeä vaikka nykyjärjellä ajattelisin, että kaipa se on yksi ja sama onko se omenamaalaus tehty postikortin vai posterin kokoiseksi.

Malli, jossa luovuus muutetaan suoritukseksi tekee elämästä jäykkää. Teini-ikäisenä kävin tanssitunneilla. Opettelin koreografiat ulkoa ja olin jopa ihan taitavat teknisesti. Tanssissa ei vain ollut mitään tunnetta mukana. Tein tanssista hyvin insinöörimäisen suorituksen. Sarjan tosiaan toistavia liikkeitä ilman suurempaa tunnetta. Aivan kuin olisin koonnut jotain konetta sen asemasta, että olisin luonut tai vielä uskaliaampaa tulkinnut.

Ymmärrän, että tietyssä määrin on tärkeää myös lapsille että heitä vaaditaan tekemään asioita tietyllä tavalla. Siinä opitaan työmoraalia ja sitä, että jotkut asiat nyt vaan pitää tehdä standardien mukaan. Kuitenkin meille joissa elää voimakas sisäinen insinööri yhdistettynä vielä kilttiin tyttöön olisi hyvä opettaa, että joskus kannattaa irrotella ja maailma ei kaadu siihen, että värittääkin vähän isommalla siveltimellä viivojen yli tai tekeekin työstä itsensä näköisen lopputuloksen. Ei luovuutta voi opettaa samalla periaatteella millä kielioppia. Eikä luovuttaa opeteta antamalla tiukkoja määreitä sille miten luodaan.  Visiopuheissa aina muistetaan kertoa, että on tärkeää innovoida ja luoda uutta. Mutta eihän meistä ole innovoimaan ja luomaan uutta niin kauan kun sukupolvesta toiseen opetetaan, että oma luomus on keskeneräinen niin kauan kun paperissa näkyy valkoista. Toivottavasti se tältä kasvavalta sukupolvelta sujuu helpommin.

Kuka säästää ja mistä

Olen ollut alkuviikon hyvinkin kärttyinen luettuani ensin Hesarista jutun autosynnytysten lisääntymisestä. Jutun kainalossa oli kartta kaavailluista synnytyssairaalavähennyksistä. Vähennykset johtuvat asetuksesta. Pitää olla 1000 synnyttäjää vuodessa, jotta synnytykset saisivat jatkua. Vasaran alle olisi joutumassa etelämmästä muunmuassa Salo, Vammala, Lohja ja Porvoo. Erityisesti kuitenkin hieroin silmiäni kun totesin, että myös Kajaani saisi lähteä. Koska onhan se nyt näppärää ajaa puolen maan halki Ouluun synnyttämään. Alueellisista syistä Kajaanilla olisi ehkä edelletyksiä selvitä ja sitä myöskin toivon, mutta kyllä minua myös hieman omanapaisesti hirvittää tämän Ruuhka-Suomen osalta. Olisi jotenkin villi ajatus, että TYKS:n ja Jorvin välissä ei kukaan synnytyksiä hoitaisi. Siinähän sitä sitten synnytettäisiin Piihovin ABC:n pihalla jos synnytys eteenee arvioitua nopeammin ja Turkuun ei ehditäkään.

Lopullisesti mieleni onnistuin pahoittamaan aamulla kun Hesaria silmäillessä törmäsin seuraavaan uutiseen synnytysrintamalta. HUS tekee selvitystyötä siitä voitaisiinko Kätilöopisto pistää kokonaan pakettiin. Tilalle kaavaillaan uutta megalaitosta Jorviin ja melkoinen kompleksi siitä saisikin tulla kun sinne sysättäisiin Jorvin nykyisten synnytysten lisäksi myös Kätilöopiston, Lohjan ja Porvoon synnyttäjät. Käytännössä Jorvin kapasitetti pitäisi nykyisestä kolminkertaistaa, jotta tuo onnistuisi ja siinäkin kohtaa Naistenklinikalle pitäisi ottaa muita synnyttäjiä kuin riskisynnyttäjiä.

Sijainnillisestihan Jorvi on logistinen painajainen. Jo alkuviikon uutisen pohjalta aloimme miehen kanssa pohtia, että esim. Hangosta ilman ruuhka-aikaakin ei synnyttämään pääse alta 1,5 tunnin. Tuohon päälle ruuhkat Kehällä niin siinähän sitten menee aikaa vielä rattoisammin. Samaa voi myös kokeilla vaikkapa Porvoon suunnasta lähestyessä. Lohjalta päin taas pääsee kokeilemaan sitä miten käsittämättömän hyvin Ykköstie vetää ruuhka-aikoina.

Pelkästään pääkaupunkiseudun sisältä tarkasteltuna Jorvi on mahdotona lähestyä. Kehä I on jumissa joka ikinen arkipäivä ja Vanha Turuntie ei kestä kovinkaan suurta liikennemäärän lisäystä. Siinä missä 3,5 vuotta sitten nousin tästä työpöydän äärestä, kiskoin takin niskaan ja kävelin Kättärille rakenneultraan palatakseni takaisin 50 minuuttia myöhemmin kourassani kuvat Huuto-maalausta muistuttavasta jälkeläisestä olisin 50 minuuttia myöhemmin ollut vasta ilmoittautumassa Jorvin vastaanotossa. Verrokkina myös voidaan kertoa, että Naistenklinikalta työpöydän ääreen kesti bussilla varttitunnin ja siinä oli mukana hieman panikoitunutta säätämistä kun ajatus ei ihan ollut kukkeimmillaan istukkabiobsian jäljiltä. Harva synnyttämään lähtee julkisilla, mutta silti tiedän usemman helsinkiläisen joka näinkin on tehnyt. Autoja kun ei ole joka perheessä ja takseistakin tuppaa olemaan pulaa.

Ymmärrän sen, että säästöjä pitää jostain saada, mutta haluaisin nähdä minkälaiset säästöt Jorvin uudella megayksiköllä saataisiin? Mielenkiintoiseksi myös menee se, että Jorvista on äärettömän huonot yhteydet sekä Lastenklinikalle että tulevaan Lastensairaalaan eli käytännössä Jorvissa pitää myös passissa silloin aivan eri tavalla vastasyntyneiden ensihoitoon erikoistunutta henkilökuntaa, jos siellä vuosittain synnytettäisiin rapiat 15 000 synnytystä. Ja ainakaan kovin pitkäjänteisestä suunnittelusta ei voida puhua jos molempia Naikkaria ja Kättäriä on remontoitu viimevuosina ja niihinkin jokunen euro on saatu uppoamaan.

Mediassa kirjoitettiin jo, että Kättärin lakkauttamisesta on vaikea puhua, koska siinä puhutaan tunteita herättävästä asiasta. Ja kyllähän tämä tunteita herättää, en minä sitä kiistä, mutta minulla se suurin tunne on silti puhdas insinöörimäinen epäymmärys, koska lukujen, nykyisen liikenneinfran ja asukastiheyksien perusteella en kyllä keksi yhtään syytä miksi Jorvin megayksikkö olisi Kättäriä parempi järjestely. Yksikön koonhan pitäisi olla absurdin kokoinen, koska silloin sen hoitaessa noin joka kolmannen Suomeen syntyvän lapsen synnytyksen sillä ei vain olisi varaa pistää lappua luukulle salien ollessa täynnä. Tilanne, joka jo tällä hetkellä on täysin yleinen pk-seudun kolmessa isossa synnytyssairaalassa ja vielä sentään on Lohja ja Porvookin mukana reservissä.

Ennen tätä Suomessa ei ole ollut tarvetta yksityiselle synnytyssairaalalle, mutta näillä järjestelyillä luultavasti sekin nähtäisiin pian. Eivät ihmiset maksa Helsingissä asumisen hintaa siitä riemusta, että nautimme ahtaasti asumisesta vaan siksi, että haluamme, että palvelut ovat lähellä ja niihin pääsee myös ilman omaa autoa. Nyt Kättärille ja Naikkarille pääsee synnyttämään vaikka ratikalla. Harva lähtisi supistuksissaan ähisemään kahdella vaihdolla Jorviin. Toinen mikä lisääntyy varmasti on kotisynnytykset. Muualla maailmassa synnytyksissä pyritään kohti kätilövetoisia synnytystaloja. Meillä tavoitella megakokoisia porsimislaitoksia. Toki isossakin yksikössä on mahdollisuus yksilölliseen hoitoon, mutta rajallisilla resursseilla ja säästöpaineilla tuskinpa esim. perhehuoneiden määrää saataisiin kasvatettua.

Onneksi vielä suunnitelma on tosiaan vasta suunnitteluasteella, mutta nyt toivoisin itse, että suunnittelussa otettaisiin järki ja myös faktat käteen. Tilannehan ei minun elämääni sinäänsä vaikuta mitenkään. Oman lapseni ole Kättärillä synnyttänyt ja sieltä kotiutunut niin paskoilla fiiliksillä, että ekat kaksi vuotta itketti joka kerta kun sairaalan ohitin. Fakta on kuitenkin se, että nykyinfralla Jorvi ei vain ole vaihtoehto ilman perusteellisia liikenteen uudelleenohjausjärjestelyjä ja myös aika massiivisia tukitoimia vastasyntyneiden pääsemiseksi riittävän nopeasti Lastensairaalaan hoitoon. Ennemmin itse melkein käyttäisin lisäresurssit Lohjan vahvistamiseksi Hyvinkään synnärin kanssa samaan toimintavahvuuten sekä vahvistaisin Helsingin sairaaloiden kapasiteettia ja antaisin Jorvin keskittyä johonkin vähemmän akuuttiin hoityöhön kuin synnytyksiin.

Heikot sortuu elontiellä

Siinä kohtaa kun lapsi meni nukkumaan minä ehdin vihdoin tutustumaan tämän päivän Hesarin tarjontaa. Ei olisi pitänyt. Löysin Sarasvuon kolumnin ja nyt vituttaa. Noin suoraan sanoakseni.

Terve sielu terveessä ruumiissa, noin totesi jo vanha kansa ja sanonnassa on paljon totta. Hyvä fyysinen kunto lisää ihmisen stressinsietokykyäkin, mutta ei sillä kuuhun mennä. Sarasvuo tosin tuntuu uskovan toisin ja vielä muistuttaa, että kaikki lähtee ihmisen omasta arvomaailmasta.

Krooniseksi yltyvä ja terveyttä uhkaava työstressi johtuu ensisijaisesti heikkoudesta. Merkittävä osa suomalaisia on yksinkertaisesti liian heikkoja fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti, jotta kulloisestakin haasteesta voisi tislata kestävää hyvinvointia.

Toki huono johtaminen aiheuttaa ja pahentaa sietämättömiä tilanteita. Silti ihmisen oma arvomaailma määrää, miten elämän vaatimuksiin vastaa. Joka välttää vahvistumiseen johtavaa ponnistelua, väsyy lopulta viikonpäivien ajattelustakin.

Että näin.

Se on kuule sitten jatkossa ihan vain omasta arvovalinnasta kiinni jos alkaa kiristellä se, että työnantaja lykkää joululahjakassin asemasta yt-ilmoitukset joulunalusviikolla. Vika on heikossa työntekijässä ja jos nyt oikein pahasti pitää joku muu syyllinen niin voidan kaivaa kaivaa esiin joku keskiportaan pomo. Sellainen hajuton ja mauton asiantuntijatyyppi, joka on joutunut tiiminvetäjäksi koska oli hyvä substanssiosaamisessaan ja joku toinen hajuton ja mauton epäili että se tekisi tyypistä hyvän esimiehen. Viis siitä, että mitään esimiesosaamista ei ollut eikä myöskään työnantaja työnantaja kannustanut aiheesta itseään kouluttamaan. Vika ei misään nimessä löydy omistajaportaasta. Ei kasvavasta ahneudesta ja yhä isompien tulosten vaatimuksesta.

Kun puhutaan arvovalinnoista niin mitähän Sarasvuo tykkäisi jos stressin vähentämiseksi jokainen työssästressaantunut asiantuntija toteaisi, että parhaiten stressi leikkaantuisi sillä, että töissä tekee vaan sen mitä pakko on? Näytön ääressä istutaan kahdeksan tuntia, kännykän sähköpostisynkka otettaisiin pois päältä ja iltaisin ja viikonloppuisin vaan oltaisiin läheisten ihmisten kanssa, kokkailtaisiin hitaasti ruokaa ja liikuttaisiin. Itse nimittäin ratkaisin stressin haltuunoton juuri tuolla. Minä työskentelen itse kolmannella sektorilla joten työkulttuuri on vähän toisenlainen, mutta pelkästään seuraamalla tuota perheemme teollisuudessa työskentelevää jäsentä uskaltaisin veikata, että tuo nyt kuitenkaan ei ollut se mitä Jarilla on mielessä.

Sarasvuo myös puhuu vastuunottamisen merkityksestä, siitä että haastat itsesi. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä voin allekirjoittaa sen, että elämä on usein paljon helpompaa kun otat vastuun omasta onnellisuudestasi. Silti vastuun ottaminen työelämässä ei ole niin helppoa. Pätkätyöläisten kokemuksia tutkittaessa huomataan selvästi se, että työntekijä sitoutuu työnantajaan vain kerran. Jos työnantaja jatkuvasti petää, pitää suhdetta on-off-tilassa ja vilkuilee olisiko se ruoho vihreämpää valtionrajojen ulkopuolella ei pitäisi olla kenellekään kovin suuri yllätys, että motivaatio, ilo ja sitoutuminen saattaa hieman kärsiä.

Ja jos nyt vaikka ajateltaisiin, että Jari olisikin oikeassa. Me ollaan liian heikkoja kaikilla mittareilla mitattuna. Miten tuo tilanne saataisiin ratkaistua? Millä se suorituskyky nousisi kaikilla osa-alueilla? On valtavan helppo kirjoittaa tuota uusliberalistista yksilönvapauskukkua. Vaikkakin siinä sivussa Jari itse sortuu juuri siihen samaan, josta kirjoituksen alussa kuvattuja vanhoja tuttaviaan syytti. Hän paheksuu olemassa olevaa tilannetta, mutta ei kuitenkaan osoita minkäänlaista vastuunkantajuutta. Hän ei tarjoa yhtään aitoa ratkaisua.

Iso I

Puhutaanpa taas hetki rinnoista. Ja vielä ehkä tärkeämmin niiden rintojen ensisijaisesta tehtävästä.

Kuten kaikki, jotka suunnilleen ovat olleet hereillä biologian tunneilla, tietävät ihminen on nisäkäs. Nisäkkäät tuppavat ruokkimaan jälkeläisensä niiden ollessa pieniä imettämällä. Tuo fakta kuitenkin oli tainnut mennä ohi Näsinneulan ravintolan henkilökunnan jäseneltä, jotka pyysivät imettänyttä naista poistumaan ruokailutilanteesta, koska nainen häiritsi ravintolan ulkomaalaisia asiakkaita. Luonnollinen ja suositelluin tapa ruokkia lasta oli ilmeisesti niin sopimaton, että sitä varten naisen tulisi pakkautua vessaan tai poistua kokonaan ravintolan tiloista. Tuo logiikka ei vaan jotenkin uppoa päähäni, koska varsinkin jos niin halutaan lasta pystyy imettämään niin ettei mitään näy. Ja uskokaa pois minä tiedän mistä puhun. Maidon noustua ne minun rintani olivat Kiinan muurin ohella varmaan ainoita ihmisen aikaansaannoksia, jotka näkyviät kuuhun ja epäilen niiden myös aiheuttaneen muutoksia vuorovesien liikkeisiin.

Siinä sitä jälkeläistä ruokitaan ja kissakaan ei näe mitään. Kuvassa vielä imetys oli vaikeimmillaan kun alle kuukauden ikäinen tyyppi ei ihan handannut syömistä eikä äiti parhaita asentoja ja rinnatkin olivat enemmän tai vähemmän yhteistyökyvyttömät.

Pidän vaarallisena asennetta, jossa imetys tulisi lakaista pois näkyvistä, koska jos imetykseen ei suhtauduta positiivisena normaalina asiana julkisuudessa, kärsisivät jo nykyiselläänkin liian matalalla olevat imetystilastot entisestään. En myöskään pidä ajatuksesta, jossa rintojen luonnollinen tehtävä pitäisi unohtaa ja rintojen ainoaksi tehtäväksi jäisi seksuaalisen mielihyvän tuottaminen. Tavallaan tämäkin kaikki nivoutuu siihen käsittämättömään naisvartaloideaaliin, jossa muutosta ei saisi näkyä sen paremmin lasten kuin iänkään aiheuttamia muutoksia. En tosiaan ole mikään tissillä päähän -imetyskiihkoilija vaan suhtaudun imetykseen ja sen hyötyihin biologisten faktojen kautta. Omaa lasta ruokin vajaat kahdeksan kuukautta imettämällä ja niistä ikäkuukaudet 1-5 täysimetyksellä. Inhosin jokaista päivää, jotka imetin koska rintani olivat jatkuvasti kipeät rintakudoksen kasvun villiinnyttyä hormonimuutoksesta. Minulle oli kuitenkin itsestään selvää, että lastani haluan imettää ja siksi olin valmis unohtamaan oman mukavuuteni kun kerran imetys hyvään vauhtiin saatiin. Ilmeisesti vauvalle terveellisin, hygienisin ja nopein tapa tarjota ruokaa ei kuitenkaan kaikkien mielestä ole se järkevin tapa. Täytyy toivoa, että nuo samat ihmiset sitten kestävät kuunella sitä kun vauva itkee nälkäänsä jos kerran eivät kestä oleilla samassa tilassa, jossa vauva syö.

Lisätty ominaisuus

Toisaalla verkossa heräsi keskustelua nykyään treeni-inspiraatiokuvissa tiukasti viljellystä Strong is the new skinny -fraasista. Ensiajatukseltahan tuo kuulostaa hyvältä. Ei anorektista naiskuvaa, kannustetaan naista olemaan voimakas, kykenevä ja upea. Kun kuvia katsoo niin lopputulos on kuitenkin se, että nykyään ei riitä pelkästään se, että olet naisena laiha vaan sinun pitää olla laiha ja lihaksikas.

Ei noissa kuvissa koskaan näy niinsanottua kuulantyöntäjätyyppiä. Kun eihän se ole kaunista, että niiden lihasten päällä on rasvakudosta. Se saa vain näyttämään isolta ja sehän ei tähän voimakkuusideaaliin sovi. Ideaalikropassa se nainen mahtuu oven saranpuolelta, mutta tarvittaessa myös kantaa sen oven selässään ullakolle säilöön.

Perusajatuksenahan tuo voimakkuus, urheilullisuus, hyvinvoipuus on todella hyvä idea, mutta miksi ne ideaalit laitetaan sellaiseksi, ettei siihen pääse kuin murto-osa naisistaan jo pelkkien kropan mittasuhteiden osalta ja hekin vaativat siihen avuksi vähärasvaisen tarkkaan säädetyn dieetin ja pullon itseruskettavaa. Miksi ideaali ei voi olla koskaan sellainen, että sen voisi saavuttaa syömällä sen mitä kuluttaa ja liikkumalla sen verran että kroppa ei rapistu?

Tikusta asiaa

Töissä on kuolleen hiljaista. Meitä istuu käytävällä kuusi ihmistä ja puhelin ei ole soinut viikkoon. Sinäänsä tuo ei haittaa. Mulla on kirjoitettavaa merkkitolkulla, mutta siinä kirjoittamisen lomassa on tullut myös ajateltua kaikkea tyhjänpäiväistä ja tänäänkin oli taas sellainen päivä jolloin tänne blogiin kirjoittaminen vaatii sitä, että tehdään siitä kuuluisasta tikusta asiaa.

Toki hiljaisuudessa on hyvät puolensa. Jokaisen tomaattini jälkeen olen ehtinyt mm. ehtinyt päivittämään keltaisesta lehdistöstä viimeisimmät liittyen maailman kuuluisimman raskauden loppuvaiheisiin.

Olen myös ehtinyt taukojeni aikana notkumaan somessa ja tullut siihen tulokseen, että kaikkia ihmisiä ei vaan voi ymmärtää. Esimerkiksi voisiko joku valaista minulle, miten jollekin tulee mieleen kadehtia yhden aikuisen perheen vanhemman lapsivapaata aikaa? Tai no kaipa minä vielä jollain tasolla ymmärrän sen oman ajan kaipuun, mutta jos tilanne on se, että mieluumin haaveilee lapsivapaasta ajasta siten, että on eronnut lapsen vanhemmasta kuin että vain ehdottaisi, että se isä voisi lähteä lapsineen jonnekin reissuun, niin minä en vaan ymmärrä. Kaipa tähän liittyy jotain martyyriominaisuuksia joihin minä en saanut aikaan plug iniä, tai sitten olen tosiaan karkeasti yliarvioinit miessukupuolen kyvyn huolehtia jälkeläisistään sekä naissukupuolen kyvyn lähteä toimimattomasta ihmissuhteesta.

Ja nyt kun sosiaalipornon puolelle päästiin voinen tunnustaa, että olen myös viettänyt fabossa yhden taukoni selvittäen sitä onko yksi kaveri eronnut vaimostaan sekä yhden tauon siihen, että yritin urkkia minua LinkedInissä kytsineen tyypin taustoja.

Taukojen ulkopuolella olen kerännyt tomaatteina ajatuksia miellekarttaan. Huomenna olisi tarkoitus jatkaa tätä itselläni hyväksi havaittua tekniikkaa. Työrytminä 25 minuuttia töitä ja viisi taukoa tuntuu hyvältä. Muuten aivot keittää yli. Tosin minä myös suosittelen lämpimästi maksimissaan seitsemän minuutin päiväunia jos tuntuu että aivot eivät toimi. Paljon parempaa kuin yksikään energiajuoma.

Tosimiehet ja huonot naiset

Kaksi suosituimpiin lukeutuvaa radiokanavaa tekee nyt parhaansa pilatakseen allekirjoittaneen fiilikset. YleX:n tuoreimmasta kesäkumibiisistä on nyt kirjoitettu Hesaria myöten. Sankarinaistenmiehelle kymmenet kumppanit ovat ok, mutta jos saman tekee nainen on lopputulos huora. Tai no itseasiassa riittää, että joku epäilee sinun tehneen jotain niin sinut voidaan leimata.

Toinen sankari on Radio Rock ja niiden miesten vapautusrintama. Vähään aikaan ei ole rehellisesti sanottuna kiukuttanut yhtä pahasti mitä mitä tuon kilpailun kuvausta lukiessani. Vai on suomalainen miespolo alistettu rassu, jolta on vapaudet viety. Oikeasti, siis oikeasti! Kuinka monta kertaa tuon mainoksen tekijä on tiputettu lapsena päälleen? En nyt edes ala luettelemaan niitä kaikkia ihmisryhmiä, joilla on vähemmän ihmisoikeuksia mitä suomalaisella tosimiehellä. Sen lisäksi, että kilpailu on ihmisoikeusnäkökulmasta mauton, minua etoo valtavasti sen ylläpitämä stereotypia miespolosta, joka on viekkaudella ja vääryydellä houkuteltu naimisiin ja sitten vielä lisääntymään.

Molempien kanavien tempauksia yhdistää ajatus siitä, että pojat nyt ovat poikia ja poikien pitää saada tehdä poikien juttuja. Naiselle ne poikien jutut eivät myöskään sovi ja jos ennen puhuttiin että naiset ovat joko huoria tai madonnia on nykypäivän totuus se, että naiset ovat joko huoria tai ankeuttajia. Joku onneton kerta se hyvä suomalainen mies sitten joutuu vahingossa sen ankeuttajan matkaan ja sitten se onkin menoa. Entinen reipas bilemies nähdäänkin lykkimässä lastenvaunuja pitkin rivitaloalueen kävelyteitä ja pakkaamassa kuution kokoisia kertakäyttövaippalaatikoita farmariauton takakonttiin. Kyllähän siinä nyt vapautusarmeijaa tarvitaan, ja jos valinta olisikin osunut huoraan niin pitäähän sitä nyt muistuttaa, että niitä kortsuja pitää käyttää, koska se nainenhan tässä tautiriskin sänkyyn tuo, ei suinkaan identtisesti käyttäytynyt mies.

Onko tämä oikeasti se viesti, jota nuo radiokanavat haluavat lähettää? Ja onko tämä nyt se maailma, jossa minun pitäisi kasvattaa tuosta pienestä pojasta mies? Miten pitkälle meidän lähipiirin näyttämä malli siitä, että jokainen ihminen on yhdenvertainen sukupuolestaan riippumatta kantaa, kun populaarikulttuuri syöttää päinvastaista tietoa?

Mielensäpahoittaja ja polkupyörä

Kyllä minä niin taas tänään mieleni pahoitin.

Pasilan aseman risteyksessä joku pösilö väkisin änki autollaan suojatielle. Sitten kun se siitä sen ympäristörikoksen liikkeelle sai parveili jalankulkijat myös pyörätienjatkeella. Alamäessä joku tantta puhui polkiessaan puhelimeen. Valitettavasti tädillä ei oikein moniajo ottanut toimiakseen ja vaarassa oli kaikki muut mäessä liikkujat.

Kotona pyöräkellarissa oli taas lasten pyörät riipin raapin ympäri kellaria. Lisäksi vääntyneet ja kierot pyörätelineet ja katossa killuvat koukut eivät nyt aivan vastaa käsitystä sujuvasta pyöräsäilytyksestä. Netistä löytyi tosi hieno järjestelmä. Valitettavasti sen miniasennuskokeus on 215 ja pyöräkellarimme 214 korkea.

Eli tänään ei nyt on ollut ihan paras mahdollinen päivä pyöräilyrintamalla. Eikä kyllä blogirintamallakaan. Tätäkin viestinräpellystä kirjoitettaessa sovellus on kaatunut vain kolmasti.

Uskalla kyseenalaistaa

No jos vappuaattona pohdittiin, että olikohan se pojalla oksennustautia niin tänään ei enää tarvinnut sitä pohtia. Eilen nimittäin oksensin minä. Tautikysymyksen poistuessa asialistalta sitä olikin sitten aikaa muuten toimia vapaana ajattelijana.

Ystäväni jakoi FB:ssä Hesarin jutun sikhitaustaisesta bussikuskista joka on nostanut esiin kysymyksen siitä miksi työnantaja ei salli hänen käyttää turbaania työajalla. Toinen kaveri kommentoi juttua toteamalla, että asiahan on yksiselitteinen. Työnantaja sanelee pelisäännöt ja niillä pelataan. Siitä olikin hyvä alkaa pohtia, että miksi pitää pelata? Koska itse päähine ei vaikuta mitenkään työn suorittamiseen ei voida sanoa, että siksi ei ja toisaalta jos muut uskonnolliset symbolit sallitaan niin miksi ei turbaania. Oikeastihan minä en ole kovinkaan anarkistinen ihminen. Nautin säännöistä, mutta se sisäinen anarkistini nostaa kuitenkin päätään joka kerta kun kuulen jostain täysin mielivaltaisesta päätöksestä. Varsinkin täysin mielivaltaisesta päätöksestä, jossa vahvempi sortaa heikompaa. Ylipäätään meidän pitäisi kyseenalaistaa enemmän asioita. Töissä toki on riskinä, että saat ikävän ihmisen maineen, mutta kommunikaatiotaan koulimalla tuokin ongelma voi ratketa. Tai jos ei töissä ilkeä kyseenalaistaa niin sen kyseenalaistuksen voi aloittaa ihan omassa arjessaan. Miksi asioita pitää tehdä vain siksi, että niin on aina tehty. Se, että me elämme näennäisesti kivassa yhteiskunnassa ei se tarkoita sitä, että meillä jatkossakin on kivaa jos vaan jatketaan passiivisena möllöttämistä. Maailma muuttuu ja me siinä sivussa. Ja meillä on ne eväät siihen muutokseen kunhan vaan joskus pysähdytään miettimään sitä, miksi asioita tehdään ja voitaisiinko ne tehdä jollain muullakin tavalla.

Kuva

Mistähän sitä tulee maksettua

Tänään sitä taas heräsi pohtimaan, että mistähän sitä maksaa kun itselleen nettihesaria tilaa (muutimme vuosi sitten tilaisuksemme malliin digilehti+pädi). Sen verran luokaton pääkirjoitus tänään lehdestä löytyi Annamari Sipilän kirjoittamana.

Sipilän perusviestinä tässä nyt oli ilmeisesti ihmisten miehekkyyteen vetoamalla kertoa, että pyöräilijöiden pitäisi siirtyä pois kevyenliikenteen väyliltä. Valitetettavasti Sipilältä tässä kohtaa vaan jäi huomioimatta sellainen pikku juttu, että laki edellyttää pyöräilijän käyttävän kevyenliikenteen väylää jos sellainen on saatavilla. Sipilän epämiehekkääksi haukkumat pyöräilijät eli ne jotka polkevat päälaki edellä silakkatrikoissaan kuitenkin jo tällä hetkelläkin lakia rikkovat, koska ne reilusti yli parinkymmenen kilometrin tuntinopeudellaan ajavat jo nyt liikenteen seassa oman kulkunsa sujuvoittamiseksi. Siellä kevyeenliikenteen väylällä liikkuu kyllä monenlaista suharia, mutta kun vaikkapa aamuisin tarkkailee rantarataa reunustavaa pyörätietä meitä kaikkia yhdistää se että suht samalla nopeudella sotkemme kiltisti jonossa kohti työpaikkojamme ja iltapäivisin toistamme saman harjoituksen toisinpäin.

Se, että Sipilä niin kovasti mielensä pahoitti kun joku kehtasi hänelle kelloa soittaa, on sama kuin junasta poistunut nainen olisi suuttunut sille ihmiselle, joka hänelle tuli mainitsemaan, että selkään heitetty reppu olikin hilannut mekon helman takapuolen päälle. Joo, se voi tuntua nololta, että olet se urpo joka kävelee keskellä pyörätietä, mutta eikö se nyt ole parempi, että sitä kelloa soitetaan sen asemasta että vain singahdetaan pyörällä toisen kantapäille. Ei se kello ole mikään ylemmyyden ilmaisin vaan se on tapa viestiä hitaammalle etenijälle että takaa tulee toinen kovemmalla vauhdilla. Toki Sipilän kanssa samaa mieltä minäkin olen siitä, että vauhti tulee aina suhteuttaa tilanteeseen ja tässä monella pyöräilijällä on oppimista. Silti kuitenkin edelleen suurempi ongelma kuin ennakoimattomat pyöräilijät ovat ne jalankulkijat jotka kävelevät koko seurue rinnakkain tukkien koko kevyeenliikenteenväylän.

Jatkossakin kuitenkin minä aion pyörätiellä polkea jos sellainen tarjolla on. Se on minulle turvallisuustekijä ja se on ennen kaikkea turvallisuustekijä sille tarakalla killuvalle lapselleni. Ja aion myös sitä kelloa rimputtaa jos tarvetta on. Ihan vain siksi, että en halua ajaa yhdenkään jalankulkijan päälle pyörälläni.

Rautainen nainen

Vaikka elän tyytyväisenä omassa punavihreässä kuplassani, en voi kieltää etteikö suru olisi ollut ensimmäinen tunne, kun kesken työpäivää klikkasin Hesarin sivuille ja luin Margaret Thatcherin kuolemasta.

Minun lapsuuteni ulkopoliittisia nimiä olivat Thatcherin ohella Gorbatšhov, Bush Sr, Reagan, Kohl, Arafat ja Hussein. Eli aikamoinen kattaus vanhoja äijiä ja yksi nainen. Kyllähän niitä muitakin naisia politiikassa oli, mutta ne eivät joko ylittäneet uutiskynnystä tai jääneet kymmenen molemmin puolin heiluneen tytön tutkaan. Vaikka aikuisena en Thatcherin politiikkaa allekirjoitakaan en voi olla ihailematta naista, joka teki miesten maailmassa noinkin vaikutusvaltaisen uran.

En sure Margaret Thatcheriä poliitikkona, mutta suren häntä naisena. Rautaisena rouvana, joka ei tyytynyt siihen muottiin, jota naiselle pidettiin soveliaana.

Kuva: yle

En ymmärrä

En ymmärrä miksi Rihanna palasi yhteen Chris Brownin kanssa. Väkivaltainen kusipää. Siinä oikea valiokumppani.

En ymmärrä ripsien pidennyksiä. Sopumittaisena ne on ihan nätin näköiset, mutta ilmeisesti nälkä kasvaa syödessä ja suurin osa ripsien käyttäjistä päätyy näyttämään siltä kuin ne olisivat liimanneet Halloweensomistuksista hämähäkkikoristeet silmiinsä.

En ymmärrä miten kolmen yön työmatkan jälkeen lapsi näyttää ainakin vaaksaa pidemmältä sen tukkakin näyttää siltä kuin joku olisi liimannut tupeen sen kaljuun. Herää kysymys mitä mies pojalle syöttää minun ollessani matkoilla.

En ymmärrä miksi säilytämme taloudessa jossa asuu vain vasenkätisiä desimittaa, jonka asteikko on suunniteltu vain oikeakätisten (ja varsisilmäisetn vasenkätisten) käyttöön. Aiheuttaa välitöntä turhautumista vain joka ikinen kerta kun resepti vaati ainesosia puolen desin tarkkuudella.

En ymmärrä miksi aikuinen ihminen ei vain mene nukkumaan silloin kun väsyttää. Kun ei tässä mitään järkevää tehtävääkään enää tälle päivälle ole.

Yhtenä aamuna

Mitähän tuonkin leivän kokoajan päässä on liikkunut. Tai no näyttihän tuo houkuttelevalta kun kaikki täytteet tursuilivat ulos, mutta ihmisenä joka ei halua syödä paljasta puolikasta sämpylää tuohan piti nikkaroida heti kärkeen uusiksi. Sen jälkeen se kieltämättä oli oikein mainio aamiaissämpylä.

Aamu muuttui kuitenkin paremmaksi kun Spotifyn soittolistaa selaillessani törmäsin soittolistaan jota en muistanut. Klikkauksen jälkeen löytyi mainio soittolista ja muisti palaili pätkittäin. Tuon oli tehnyt blogaaja, joka sittemmin pisti oman bloginsa pakettiin. Meillä oli oletettavasti sama etunimi, asuimme molemmat Helsingissä. Pidin kovasti blogista, vaikka en enää oikein muistanutkaan blogia kunnolla. En edes itseasiassa sen nimeä. Tarkempi ihmettely kuitenkin paljasti, että vaikka blogi loppuikin ja mahdolliseen uuteen en törmännyt Spotifysta löytyy toinen toistaan mainiompia soittolistoja tältä ihmiseltä.

Nyt takaisin töiden pariin. Aamukahvitauko tai minun tapauksessani aamuminttuteetauko on käytetty.

Aviollisia ajatuksia

Maaliskuun ensimmäinen viikko on meidän taloudessa ollut viimeisten kuuden vuoden ajan se aviollisten ajatusten viikko. Tänä vuonna sitten tästä tulikin sitten koko Suomelle aviollisten ajatusten viikko kun lakivaliokunta teki surkean päätöksensä.

Emme yleensäkään ole sen kummemmin hääpäivää juhlistaneet, mutta tämän viikon jälkeen fiilikset oman hääpäivän juhlimiseen olivat aika ristiriitaiset. Miksi ihmeessä on mahdollista, että minä sain mennä naimisiin, mutta päiväkodissa viereiseen lokeroon lapsensa haalaria ripustava nainen ei saa? Ulkopuolisen silmään meissä ei juuri eroja näy. Meillä on suht samanikäiset lapset, asumme saman kadun varrella, kiidämme päiväkodilta samalle lähijuna-asemalle ja illalla yritämme ehtiä käymään samalla kuntosalilla. Ainoa ero välillämme on se, että toinen meistä jakaa vuoteensa ja vastuunsa vanhemmuudesta miehen ja toinen naisen kanssa. Minä voin aidosti tunnustaa, että elän onnellisena punavihreässä kuplassani, jossa ihmiset eivät äänestä perussuomalaisia, kannattavat tasa-arvoa, maksavat mielellään veroja ja lajittelevat roskansa. En vain osaa tajuta sitä logiikkaa, että avioliitto ei kuuluisi avioliittona kaikille täysikäisille ja oikeustoimikelpoisille ihmisille. Suomi on ollut monessa tasa-arvokysymyksessä edelläkävijä (tosin se naisten äänioikeus oli siinä tilanteessa pakkorako), joten miksi me ei voitaisi tässäkin olla edes siinä toisessa aallossa mukana.

Voi siis olla varmaa, että parin viikon päästä kun kansalaisaloitteen allekirjoittamisaika alkaa meidän perheestä allekirjoittajia löytyy kaksi. Sitä odotellessa kuitenkin nyt ensin juhlistettiin tätä meidän sokerihääpäiväämme nimen mukaisissa merkeissä Kakkugallerian kakkubuffetissa.

Jälkeläisparka nukahti juuri kahvilan edessä ja missasi elämänsä sokeriöverit, mutta me vanhemmat sitten syötiin kakkupaloja puoliksi varmaan loppuvuoden ja muutaman tulevanlin hääpäivän tarpeisiin.

Kurittomat kakarat

Tämän päivän Hesarissa Jani Kaaro kehotti vanhempia antamaan lastensa olla kurittomia. Linkki lähti heti leviämään kulovalkean lailla FB:n Uutisvirrassa ja keskustelu poukkoili laidasta laitaan. Itselläni heräsi jutusta ensimmäisenä ärsytys. Jutun taustalla oleva viesti (tai ainakin se jota luulen kirjoittajan tarkoittavan) on hyvä. Lapsen pitää saada tietää olevansa arvostettu ja rakastettu yksilö myös niinä hetkinä kun elo ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Pieleen kuitenkin mentiin kun viesti höystettiin vastaavilla kommenteilla:

Lapsillemme me sen sijaan voimme selittää kaiken juurta jaksain. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi on tottelevainen. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi noudattaa rajoja ja sääntöjä. He ovat vapaita sieluja eivätkä ole tulleet tänne pokkuroimaan kenenkään sääntöjen mukaan.

Jutussa lasta verrattiin siis koiraan ja kerrottiin miksi koiraa pitää ehdollistaa, mutta lapselle voidaan selittää ja perustella asioita. Tuossa vaiheessa teki mieli lähinnä nauraa ja ehkä vähän itkeä.

Itse kuulun koulukuntaan, jossa rajat ovat rakkautta. Lapsen kanssa keskustellaan lapsen kehitystasoisesti, mutta päätökset tekee aikuinen. Lapsi saa harjoitella päätöksen tekoa vanhemman asettamissa rajoissa. Sääntöjä meidän perheessä noudetaan jo ihan vain siitä syystä, että toivoisin lapsen aikanaan hautaavan minut eikä toisinpäin. Ehkä minun pitäisi mennä itseeni ja muistaa käyneeni, mutta meillä ihan jokapäiväinen elämä on minusta kivempaa silloin kun lapsi ei karkaa potkupyörälle autotielle, lapsi ei päiväkotiinlähtöangsteissaan väännä vanhempien silmälaseja rusetille ja että lapsi syö ruokapöydässä myös lämpimän ruoan eikä elä vaikkapa suklaavanukkaalla.

Kirjoittaja nostaa myös esiin esimerkin, jossa äiti pakottaa lapsen pyytämään anteeksi leikkipuistossa tapahtunutta lyömistä eikä lainkaan ole kiinnostunut kuulemaan selitystä sille miksi lapsi löi ja käymään tämän kanssa syväluotavaa keskustelua siitä miksi on väärin lyödä. Oman kokemukseni mukaan tällainen leikki-ikäinen vajaa kolmevuotias tietää jo erinomaisen hyvin, että ketään ei saa satuttaa. Se vain tunnekuohujen vallassa välillä tuppaa unohtumaan ja sitten otetaan nyrkit aseeksi kun sanat loppuvat. Koska lapselta ne sanat loppuivat niin ei se niitä osaa myöskään tuossa tilanteessaan äidilleen kertoa. Sitten taas kun lapsi olisi kasvanut sen verran, että keskusteluun voisi olla edellytyksiä niin minusta lapsen tässä kohtaa jo pitäisi tietää, että lyöminen on väärin. Piste.

Kirjoittajan kanssa samaa mieltä olen siitä, että lapsen moraali kasvaa vain jos hän itse ymmärtää mistä on kyse ja pystyy sitoutumaan sitä kautta sääntöihin. Tuota varten käytävä keskustelu on kuitenkin sitä, jota käydään arjessa, jokaisena päivänä ja kaikissa toimissa. Se ei ole sitä keskustelua jota käydään leikkipuistossa niinä hetkinä kun tilanne levisi käsiin. Parhaiten lapselta halun purra ketään nitisti se, että toinen lapsi puri häntä ja sen jälkeen asiaa pohdittiin monta iltaa ja lapsi oppi, että pureminen sattuu. Pienen lapsen oppiminen on usein aika suoraviivaista ja kun abstrakti ajattelu ei ole vielä kovin pitkälle kehittynyttä niin yksinkertaiset syy-seuraus-suhteet ja erittäin vähän metaforia sisältävät sadut toimivat parhaiten.

En sano, että minusta lapset eivät saa näkyä eikä kuulua. Monen tiukemman kasvattajan mielestä meillä asuu hyvinkin kuriton pieni ihminen koska lapsi kertoo useinkin kovaäänisesti oman eriävän mielipiteensä. Silti koen, että tuota meidän vapaata sielua olisi silti ehkä hyvä vähän suitsia. Se yhteiskunta kun toimiakseen kuitenkin tarvitsee enimmäkseen niitä ihmisiä, jotka edes suunnilleen kulkevat muun porukan matkassa. Itseasiassa en oikeastaan ymmärrä mitä kurittomuudella on tekemistä sen kanssa keskustellaanko lasten kanssa asioista vaiko ei. Tai no, että kirjoittaja taitaa vähän niin kuin vesittää viestinsä keskustelun tärkeydestä jos sen lopputuloksena edelleen on se kuriton kakara jonka tulisi jatkossa olla jokaisen lapsiperheen suurin ylpeyden aihe.

Hyvää ystävänpäivää!

Pidän itseäni onnekkaana koska minulla on paljon ystäviä. Ei kavereita (vaikka niitäkin löytyy ihan yllinkyllin) vaan aitoja ystäviä. Niitä joiden kanssa on jaettu jo vuosien verran elämän ilot ja surut ja kasvettu yhdessä aikuisiksi sekä niitä, jotka ovat tulleet elämään vasta viimeisinä vuosina. Eikä saa unohtaa niitäkään jotka tarttuneet matkaan siinä välissä.

Osa ystävistä on elämänvaiheystäviä. Niitä, joiden kanssa on ihanaa siinä tietyssä elämänvaiheessa, mutteivat kulje mukana kun elämäntilanne vaihtuu. Todellinen ystävän tunnistaa siitä, että se pysyy rinnalla vaikka elämä kuljettaa eteenpäin, ihmissuhteissa tilanteet muuttuvat, muutetaan toisella paikkakunnalle tai elämäntilanteet poikkeavat toisistaan. Äistä ystävistä sietää olla onnellinen myös niinä muina päivinä vuodessa kuin vain tänä ystävänpäivänä.

Nykyisessä elämäntilanteessa koen usein kuitenkin, että en ole kovin hyvä ystävä. Suurin osa taitaa käydä omatoimisesti päivittämässä minun kuulumisiani täällä, mutta turhan harvoin sitä tulee itse tartuttua puhelimeen ja soitettua tai tekstattua mitä toiselle kuuluu. Arjessa en valitettavasti suurinta osaa ystävistäni näe kuin harvoin johtuen maantieteestä ja siitä, että ne ruuhkavuodet ovat taineet löytää tiensä meidän asunnon lisäksi myös muihin talouksiin. Tosin aina se läheinen sijaintikaan ei auta ja sitä huomaa allakkaa selatessaan ehdottvansa pojan kummisedälle tapaamisaikoja puolentoista kuukauden päästä.

Voisinkin tehdä nyt ystävänpäivälupauksen ja alkaa paremmaksi ystäväksi tai ainakin siksi, joka laittaa edes kerran kuussa tekstiviestin.