Tarina Marsista

Kesällä ystäväni alkoi puhua innostuneena, että syksyllä tulee leffa aivan loistavasta kirjasta. Mies jää yksin Marsiin ja sitten se alkaa miettiä miten se selviää hengissä. Avainsanoina käytettiin vielä insinööriä ja teknologiaa.

Kuva: https://xkcd.com/1536/

Viime viikonloppuna ostin kirjan Rautatieaseman Pocket Shopista ja päädyin lopulta kukkumaan puolet lauantain ja sunnuntain välisestä yöstä, koska yksinkertaisesti oli vain pakko saada selville se miten tarina päättyy.

Andy Weirin The Martianin alkuasetelma on siis se, että kirjan alussa päähenkilö tajuaa jääneensä yksin Marsiin muun miehistön luultua aiheellisesti että hän on kuollut. Sen asemasta, että Watney olisi vaipunut epätoivoon lähtee mies ratkaisemaan ongelmia yksi kerrallaan tieltään. Sellaisella insinöörin päättäväisyydellä, jossa asioita lähestytän ongelma-toteutussuunnitelma-tulos -henkisesti. Ai että teki hyvä lukea tarinaa jossa ongelmat oli tehty ratkaistavaksi ja jos ongelmia tuli vastaan niin tarkasteltiin vain tulokulmaa uusiksi. Insinöörikunta kun harvemmin on päässyt nauttimaan populaarikulttuurissa miellyttävien ihmisten mainetta.

Ei tarina kuitenkaan pelkästään ole insinööriksi kirjoitettua. Watney on sympaattinen ja huumorintajuinen päähenkilö ja tarinaan tuodaan myös rinnalle juoni Maasta sen jälkeen kun sateliittikuvista tajuttiin, että tyyppi onkin hengissä. Tarinassa viehättävää on myös tavallaan sen pienet puitteet. Tai no pienet ja pienet jos päänäyttämö on autio planeetta, mutta tarina on lopulta aika simppeli ja on mahtava lukea tieteistarinaa, jossa ei yliyritetä. Pidän kyllä kaiken maailman avaruusolio-vampyyri-dystopioista, mutta toisinaan on mukava palata ihan vain perusasioiden ääreen. Simppeli tarina, hyvin kirjoitettu keskushahmo ja juoni joka pakottaa lukemaan kirjan loppuun vaikka silmät olisivat kuinka väsymyksestä ristissä.

Seuraavaksi pitäisi sitten mennä leffaan. Tarinaa alun perin suositellut ystävä jo alusti, että pääosin tarina oli hyvin siirretty valkokankaalle. Toki tässäkin tarinassa haasteena on se, että miten henkilön päänsisäinen maailma saadaan avattua katsojille joten odotan mielenkiinnolla asiaa.

 

The Imitation Game

Lapsen jäätyä loiventamaan mummi-ikäväänsä Turkuun muutamaksi yöksi tarjoutui meille miehen kanssa mahdollisuus katsoa elokuvissa pitkästä aikaa jotain sellaista, joka ei ole dubattu suomeksi. Teattereissa pyörisi parhaillaan useampikin hyvä elokuva, mutta Finnkinon näytöaikataulut tekivät valinnasta helppoa, koska työt estivät aikaset näytökset ja huomiset työmatkalle lähdöt pitivät huolta, että illakin pitää aikaisin päästä tutimaan. Katsottavaksi valittu The Imitation Game oli kuitenkin loistava valinta kahdelle insinöörille.

Parhaat elokuvat herättävät halun etsiä lisää tietoa ja The Imitation Game oli juuri sellainen elokuva, jonka jälkeen kotimatka junassa meni googlatessa kahden kännykän voimin lisää faktoja keskusteluun. Tarinaa oli kyllä taivutettu draaman kaaren vuoksi, mutta kerronta toimi uskomattoman hyvin. Vähäeleinen tarinankerronta useammassa eri aikatasossa avasi hyvin sekä Turingin persoonaa että koko isoa kuvaa. Tosin tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että saatan katsella tarinaa aika vahvojen fanityttölasien läpi. Minun maailmassani kuin ei montaa siistimpää asiaa ole kuin huippuälykkäät luonnontieteissä lahjakkaat ihmiset.

Kuvat

Jotenkin tällaiselle keskinkertaisella ällillä varustetulle tuntuu niin käsittämättömältä miten helppoa uusien rakenteiden hahmottaminen on joillekin. Vaikka todellisuudessahan tutkimus vaatii valtavasti pitkää pintaa ja kykyä hakata päätään seinään. On kuitenkin uskomatonta miten joku pystyy kuvittelemaan asioita, joita ei edes ole olemassa ja etsimään ratkaisut joilla tavoitteeseen päästään. Ei voi kuin ihailla ja sillä välin nauttia nerojen kätten jäljistä sekä olla iloinen että yhä useammin populaarikulttuurissakin sankariksi nostetaan joku joka käyttää kynää miekan asemasta.

 

Matkijanärhi

Jatkoin eilen keskiviikkona aloittamallani toiminnallisten naishahmojen parissa kun kävin katsomassa Matkijanärhen ensimmäisen osan. Olin rehellisesti sanottuna skeptinen. Epäilin lähtökohtaisesti että Matkijanärhen jakaminen kahteen osaan olisi lähinnä ahneutta ja luettuani Filmitähden arvostelun olin rehellisesti sanottuna jo huolestunut.

Kuva

Olisi kuitenkin vain pitänyt uskoa ja luottaa. Sillä elokuva jatkoi kyllä edeltäjiensä jalanjäljillä ja oli mahtavaa katsottavaa. Kirjasarjan sovittaminen elokuviksi on tehty onnistuneesti. Siinä missä kirjat asuvat Katnissin pään sisällä avaava elokuvat näkökulman laajemmaksi. Pidin kirjasarjassa Matkijanärheä trilogian heikoimpana lenkkinä, koska koin, että tarina jouduttiin juoksuttamaan liian nopeasti loppuun jotta kirjailija sai pidettyä kiinni aikaisempien kirjojen lukurakenteesta. Tarinan jakaminen kahdeksi elokuvaksi kuitenkin antoi mahdollisuuden paikata nuo puutteet ja kertaakaan elokuvan aikana ei tullut fiilistä, että tässä mennään nyt metsään tai keskitytään epäoleelliseen.

Nautin valtavasti elokuvan katsomisesta. Näyttelijäsuoritukset olivat upeita, visuaalinen puoli toimi minulla ja musiikki tuki tarinaa. Nyt on pitkä aika sitten vartoa viimeistä osaa. Tosin toivoisin, että tämän odotteluajan kanssani elokuvan jälkeen vessaan jonottanut teinityttö käyttäisi vaikka kirjasarjan lukemiseen ja ajatteluun niin ei tarvitsisi lapsiparan pähkäillä, että miksi tämä viimeinen osakin on tehty kun eihän tällä enää ollut mitään tekemistä Nälkäpelin kanssa...

Sano se palikoilla

Kun aamupalapöydässä croisantin muruja suupielistäni pyyhkien aloin houkutella perheen miehiä lähtemään PiiPoon Vantaan energia areenalla järjestämään Legorakentelutilaisuuteen oli ehdotuksen kannatus suorastaan minimaalista. Mies haaveili siivoavansa ja poika nyt vaan yleisesti on aina ensin sitä mieltä, että ei ole lähdössä mihinkään. Sinnikkäästi lobbasin kuitenkin tilaisuutta ja tuntia myöhemmin olikin jo auton nokka käännettynä kohti Vantaata.

Paikan päällä mieskin joutui myöntämään, että kannatti lähteä. Se oli ilmeisesti nähnyt sielunsa silmin, jonkun jumppasalin, jossa oli muutama yksinäinen Legotönö pystyssä, mutta totuus oli jotain aivan muuta. Poika oli myyty heti kun pääsi kohtaamaan suurimman sankarinsa tällä hetkellä eli Ninjagon Kain. Uskomattomalla pikkutarkkuudella rakennetut miljöötkin vangitsivat tyypin heti tutustumaan yksityiskohtiin ja osallistujien rakentaman Legokaupungin kohdalla tuli jo pyyntö, että voitaisiinko ensi vuonna mekin tulla rakentamaan talo.

Onneksi paikan päälläkin oli mahdollisuus osallistua rakentamiseen. Kokonaan valkoisista palikoista kasvava torni, jota valaistiin värivaloin oli jo nyt vaikuttavan näköinen.

Kokonaan yksivärisessä rakentelussa oli jotain muutenkin koukuttavaa. Muoto tuli selkeämmin esiin kuin pelatessa väriloistolla. Silti parhaiten näyttelystä jäi mieleen suunnilleen olohuoneemme kokoinen satumaailma.

Aivan uskomattomalla tarkkuudella tuo oli rakennettu ja harmitti, ettei mukaan ollut tullut järkkäriä, jolla olisi saanut aivan toisen tarkkuusluokan kuvia.

Jotenkin vasta tuolla lapselle kunnolla tuntui aukeavan, että mihin kaikkeen Legoista onkaan. Iltapäivä menikin sitten iloisesti rakennellessa ja veikkaan, että rakentelu nousee taas ihan eri tavalla pinnalle kun lapsi myös huomaa, että rakentelu on kerrankin asia, johon muuten vähän leikkimään laiskan vanhemmatkin innostuvat.

The Day of the Doctor

Doctor Whon huono puoli on se, että joudut luopumaan säännöllisin väliajoin Tohtoristasi. Yleinen viisaus tietää kertoa, että yleensä itselle tärkeimmäksi Tohtoriki muodostuu se ensimmäinen ja niin kävi minullekin.

Olin kyllä kunnon nörttinä tehnyt kotiläksyni ja tiesin mistä sarjassa on kyse, mutta kunnolla sarja upposi ihon alle äitiyslomalla, jolloin vietin aamuhetkeni teen ja näkkileipien kanssa BBC:n uusintoja nauttien. Niin ja jos jotain kiinnostaa, että mihin sen lapsen oli hävittänyt, niin se pannahinen tapasi tuohon aikaan herätä viiden jäljestä joten sen sai laittaa jo aamuyhdeksältä ensimmäisille päiväunille. Ominaisuus, joka ei lapsessa ollut mitenkään toivottava, mutta oli tässä nyt selvästi hyvätkin puolensa. Tai ainakin jos siis tykkää tästä maanmainiosta sarjasta.

No mutta joka tapauksessa tuon jäljiltä teoria sopii minuun. Kymppi on minun tohtorini ja minulla kesti tovi päästä sisälle yhdennentoista maailmaan. Matt Smith tosin oli niin hurmaava, että eihän sitä voinut vastustaa. Ja niinpä tänään oli taas kovin surullinen jakso kun yksi aikakausi päättyi juhlavuosispesiaalin myötä. Mutta sainpahan ainakin molemmat lempparini samaan aikaan telkkariin.

Ja pakko sanoa, että herrojen rinnalla näytellyt John Hurtkin tarjosi parastaan tehden 50-vuotis juhlalähetyksestä aivan hurmaavan.

Onneksi meillä on ikuisuusurakoinnin alla miehelle ennennäkemättömät kuutos ja seiskakausi. Ei pääse vierotusoireet liian pahaksi. Ja minulla on kova luotto siihen, että Ylehän näyttää uudet jaksotkin heti kun jotain näytettävää on. Nähtäväksi jää miten kauan 12. Tohtorilla kestää päästä ihon alle.

Kuva: BBC

 

Thorin päivä

 Mikä olisikaan parempi päivä mennä katsomaan Thor The Dark World kuin torstai. No okei, tämä myös oli ensimmäinen mahdollisuus kun saatiin mummipalvelut lapsenvahdiksi.

Treffit alkoivat oikein lupaavasti. Mies oli odottanut 1,5 tuntia terveysasemalla lääkäriin pääsyä korvatulehduspotilaan kanssa, koska varattu aika oli jotenkin mystisesti tippunut pois järjestelmästä ja minä olin rämpinyt läpi tuuleen ja tuiskun (no okei kaatosateen) kipeän käteni kanssa palaveriin työpaikalle.

Fafa'sissa ruokarasvan käryssä kohtasivat siis kohtalaisen vittuuntunut ja kohtalaisen kipuväsykärttyisä puoliso toisensa. Onneksi hyvä ruoka toi paremman mielen ja hyvä elokuva vielä paremman mielen. Dark World päihitti Thorin meidän molempien mielestä 6-0 ja tässä on nyt hyvä odottaa tulevia leffoja. Uudet 3D-lasitkin alun hämmästelyn jälkeen istuivat yllättävän hyvin silmälasien päälle. Tosin kunnon nelisilminä meillä oli molemmilla omat vaihtorillit matkassa. Näiden mun hipsteruskottavien televisioruutujen päälle kun lasit eivät oikein istu ja miehelläkin vanhat pienemmät lasit istuvat alle paremmin.

 Mun on kyllä pakko myöntää, että itse en juurikaan Thorille hahmona lämpene. Loki on ehdottomasti elokuvan parasta antia ja Tom Hiddleston on aivan mahtava näyttelijä. Muuten yleensä tykkään myös Natalie Portmanista, mutta jotenkin Janellekin kävi samoin kuin Thorille ja paljon mielenkiintoisempia hahmoja löytyi muista tutkimustiimin jäsenistä.
Niin ja pakko se on myöntää, että minä olen kyllä pesunkestävä Marveltyttö. Toki DC:llä on Batman, joka oli ensimmäinen kosketukseni supersankareihin, mutta mitä enemmän aikaa vietän Marvelin parissa, sitä enemmän minä siitä pidän.

Kuvat: Marvel

Pallo on pyöreä

Yksi parhaita puolia siinä, että mies osti matsiliput vähän turhan viime tingassa oli se että tuossa kulmalipun kohdalla sai katsella kolmisen varttia ihan luvan kanssa Ikerin takapuolta.

Niin joo ja 93 minuuttia mainiota jalkapalloa. Kyllä kelpasi!

(S)he's the one

Ihana 24 tunnin kupla takana, ääni kateissa ja keuhkoissa vinkuu.

Robbie Williamsilla ei voida väittää olevan kivitalon kokoista egoa. Se olisi vähättelyä. Se ego nimittäin täyttää koko stadionin. Hämmentävää kyllä se ego ei tuntunut lainkaan liiottelevalta vaan oli juuri sopivan kokoinen täyttämään koko Tallinnan laululavan ja ja sai keikan tuntumaan siltä kuin olisimme olleet pienessä ja intiimissä tilassa.

Sinne pieneen ja intiimiin tilaan vaan mahtui 70 000 hyvän musiikin ystävää.

Keikkapaikkana Tallinnan laululava oli ihana, sää suosi, aikataulut toimiva ja ehdimme hyvin paluulaivalle ja vaikka Robbien lisäski kremppoja löytyi jos vaikka mitä myös meidän keikkaseurueesta kaikki sujui täydellisesti.

Kahden tunnin show oli mahtava. Tämän kesän ulkoilmakonsertit kyllä kiilasivat kärkisijoille kaikkien aikojen keikkalistalla. Aikaisemman Musen tavoin myös Robbien showssa hyödynnettiin upeasti screenejä ja keikkakoneisto tuki upeasti Robbien lavakarismaa. Kotiin päästyä koneelle siirrettyjä kuvia katsellessa hymyilytti ja uskon, että se hymy kantaa vielä pitkälle ruuhkavuosiarkeen.

Oma vaikutuksensa keikkaan oli tietysti myös loistavalla keikkaseurueellamme. Olin liikenteessä kahden työkaverin, yhden lapsuuden ystävän ja yhden aikuisiällä löyden ystävän ja hänen miehensä kanssa. Vaikka reissun alussa ainostaan minä tunsin kaikki joukon jäset tuli taas todistettua, että hyvät tyypit yleensä viihtyvät hyvin yhdessä ja reissu oli siinäkin mielessä onnistunut. Pisteitä pitää myös antaa Tallinnan pään keikkakansalle. Oli aika virkistävää olla tuollaisissa olosuhteissa, rauhallisesti kaljaa hörppien ilman ettei tarvinnut pelätä, että joku vyöryy kännissä rinnettä alas niskaan, kaataa kaljat päällesi tai oksentaa reppuusi. Tosin meillä taisi käydä tuuri. Matkalla satamaan kummasti puskista ryömi esiin edellä mainittuja asioita harrastaneita kansalaisia. Oletteko yhtään yllättyneitä jos sanon, että jokainen näistä puhui suomea?

12.

Peter Capaldi.

Jaa-a, miehen reaktio oli kysyä, että eikö se ole vähän vanha. Minua vähän häiritsee, että Capaldi oli jo 2008 Pompeijijaksossa ja oli myös Torchwoodin Children of Earth -kaudessa.

Mielenkiintoiseksi menee. Tosin sekä David että Matt ovat olleet ehkä liian tyttöihin vetoavia. Ja tässä vielä mielenkiintoiseksi menee odottaminen siitä onko 12. se viimeinen.

Miniloman aatto

Tänään vietettiin minun ja pojan kevätloman aattoa. Sen kunniaksi äiti heräsi 5.30 Kuopiossa ehtiäkseen lennolle ja poika samoihin aikoihin Helsingissä nähtyään jotain villiä Oktonauttiaiheista unta, jossa Peso Pingviini yritettiin kaapata (jep, meillä asuu unissaanpuhuja). Siinä kohtaa kun normaalisti olisin vasta polkemassa kohti Pasilaa istuin jo Helsinki-Vantaalla aamupalalla.

Listalla oli tänään ylihinnoitellun karamellijääkahvin ja croisantin lisäksi kunnon nörttidystopiaa. Oli hauska vaihtaa välillä vinkkeli teinitytöistä teinipoikaan ja siirtyä kokonaan toisen näköiseen rapistuvaan yhteiskuntaan. Takakannessa luvattiin fuusioida High fidelity ja Paluu tulevaisuuteen ja siinä kirja ei kyllä onnistunut, mutta kömpelökin kerronta oli kuitenkin koukuttavaa ja päähenkilö oli kuitenkin kaikessa nörttiydessään ihan söötti (tai no jos satut tykkäämään nörteistä, minä satun). Parasta kirjassa oli sen pyöriminen kasaripopulaarikulttuurin ympärillä ja tuollaisena työmatkakirjana se oli kutakuinkin täydellinen.

Loman kunniaksi ruokakauppareissun yhteydessä jälkeläinen pääsi valitsemaan itselleen ilmapalloa. Varmaan vartti siinä väännettiin mikä otetaan. Tuollainen lattialla kävelevä riistohintainen sammakko tai dino olisi kuulemma ollut hieno, mutta onneksi poika vielä nieli sen selityksen, ettei moista voida ostaa kun kissa pelkää. Lopulta valinta kohdistui keltaiseen helikopteriin.

Sitä kissa todistetusti ei pelännyt. Tuolla otuksella on kyllä silti joku ongelma ilmapallojen kanssa. Useampana opiskeluvappuna se on yön pikkutunteina käynyt nakertanassa haalareihin sidotut mainosilmapallot vapaaksi. Nytkin piti nostaa pallon nyöri lopulta kissalta turvaan. Saa nähdä herätäänkö keskellä yötä taistelemaan kissan kanssa pallon herruudesta.

Viikon paras treeni

Viikko oli työtuntien osalta rankka ja lähtökohtaisesti hieman jopa ärsytti, että Adamin keikka osui tähän samaan viikkoon. Työaika onneksi jousti sen verran, että lähdin jo puolilta päivin kotiin. Kävelin aurinkoisessa keskuspuistossa kohti päiväkotia ja hain pojan jo heti päiväunien jälkeen matkaani. Jo tuo kävely sai fiiliksen paranemaan, mutta illan parhaan treenin tarjosi kyllä Adam Lambert.

Keikkakuvat ovat ehtaa suttulaatua, mutta kyllä niistä se fiilis välittyy. Siinä kentällä tanssiessa kummasti vetryi kolme viikkoa junassa istumalla jumitettu kroppa.

Adam oli ihana, se on välitön esiintyjä joka osasi ottaa yleisönsä. Ainoa mitä jäin harmittelemaan keikan osalta oli lyhyehkö encore ja se, että vaikka Adam versioi Queeniä ei sieltä tullut mitään tunnetummasta päästä. Keikan jälkeen oli kuitenkin askel kevyt ja fiilis korkealla. Siitä tosin kiitos kuuluu myös erinomaiselle keikkaseuralle!

The Hour

Olen aika helppo kohde televisio-ohjelmien tekijöille. Katson mitä tahansa kunhan se on historiallinen draama, näyttelijät ovat hyviä ja toteutus sellaista, että silmä lepää. Ei siis mikään yllätys, että sairastelun täytteiseen talvilomaan löytyi myös Netflixistä The Hour.

Tässä sarjassa kaikki osui erinomaisen hyvin kohdalleen. Näyttelijöiden välinen kemia toimi, puvustus oli upeaa ja kylmä sota agentteineen ja salaisuuksineen on suorastaan kutkuttavan ihana teema.

Ensimmäisen kauden jälkeen ainoaksi kysymykseksi jäi, että mistä ihmeestä saan käsiini toisen tuotantokauden tätä ihanuutta, kun sitä ei Netflixiin ole vielä tullut?

Kuvat: BBC

Anteeksi, mutta viihteessäni on virhe

Sovitaanko niin, että Downton abbey ei juuri päättynyt siten miten se päättyi?

Taidan mennä katsomaan youtubesta kosintavideoita espanjaksi tekstitettynä. Niissä Sybilkin on vielä hengissä.

Elämäni mies

Nyt se minun elämäni mies olisi sitten tulossa Suomeen. Pitkäkestoisin miessuhteeni alkoi vuonna 1994 tehokkaan MTV:n tapituksen seurauksena löysin Blurin ja sen ah, niin ihanan laulajan Damon Albarnin.

Ensimmäinen festarikokemukseni oli turkulaisittain turvallisesti Ruisrockissa 1996 ja seuraavan kerran bändin näin 1999 Provinssissa. Nyt sitten taas pitäisi suunnata Seinäjoelle, jos tuon elämäni miehen haluan nähdä.

Tuoreita kuvia kun bändistä katsoo, niin huomaa kyllä että tämä suhde on kestänyt jo yli puolet elämästäni. Onneksi se Universal soi edelleen yhtä kauniina.

Hyvä viikko fanitytöllä

Kyllä tällä viikolla on fanityttöä hemmoteltu.

Ensin myyntiin tuli Adam Lambertin keikkaliput kevään Helsingin keikalle. Tällä kertaa toivottavasti järjestelyt toimivat paremmin kuin viimeeksi Kaapelilla. Tosin minä ensimmäistä kertaa keikalla lapsen syntymän jälkeen voin pistää aika monta vastoinkäymistä hormonien piikkiin.

Ja ennen kuin Adamin liput oli saatu edes lunastettua tuli tieto siitä, että Robbie Williams tulee Tallinnaan. Ystävä oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja pre-sale liput matkasivat meille päin. Hotellihuone pitää muistaa buukata ajoissa. Epäilen että ei olla kulmakunnan ainoat joille tuli mieleen lähteä Tallinnaan tuona elokuisena tiistaipäivänä...

Näiden kahden tunnustuksen jälkeen on varmaan turhaa vakuutella, että on mulla oikesti ihan katu-uskottava musiikkimaku ja että kyllä me ensi viikolla ihan suunnataan Musea katsomaan. Museenkin liittyy muistoja, edellisellä keikalla lapsi oli salamatkustajana kyydissä ja olin päivällä ennen keikkaa ostanut meidän nykyisen kotimme. Ilman ettei mies ollut nähnyt tätä kertaakaan, onneksi ostos ei osoittautunut hudiksi.