3x Studio

Tartun melko herkästi lukusuosituksiin, varsinkin jos lukusuosituksia tarjoaa henkilö joka vaikuttaa jakavan suunnilleen samanlaisen kirjamaun. Tällä kertaa suositus tuli virtuaalisesti kun Salamatkustaja-blogin Satu esitteli Pekka Hiltusen Studio-sarjaa yhtenä vuoden parhaana feministisenä dekkarina

Kysyin kirjoista lisää Googlelta ja nappasin kaikki kolme julkaistua kirjaa Elisa Kirjan vuodenvaihdealesta lukulaitteelle kun lähdimme Tukholmaan. Lapsen kanssa reissatessa kirjat tulevat tarpeen ja minun lukutahdillani niitä pitää olla monikossa, koska ensimmäisen kirjan sain luettua jo reissun toisena iltana, koska kiitos jonkun omasta äänestään nauttivan humalaisen miehen päädyin valvomaan keskellä yötä tunnin verran (aamulla lempeänä kostona en pyytänyt lasta muistamaan sisä-äänenvoimakkuutta herran hytin kohdalla, joka oli helppo paikallistaa koska äijä kailotti sitä kaverilleen kurkku suorana).

Studio-sarjaan kuuluu tällä hetkellä kolme osaa, Vilpittömästi sinun, Sysipimeä ja Varo minua. Ensimmäisen kirjan luin hyvällä vireellä, toinen pisti jopa hieman ärsyttämään ja kolmanteen päädyin pitämään puolen viikon hajuraon. Iltapäivällä kuitenkin kirjaan tartuin ja Varo minua yllätti minut positiivisesti. Studio-sarjan keskiössä on Lontoossa asuva suomalainen Lia, joka työskentelee päivisin aikakausilehdessä, mutta joka vapaa-ajallaan sekaantuu ystävänsä Marin vuoksi kaikkeen mihin ihmisen ei ehkä olisi syytä sekaantua. Tai no ihmiskauppa, huumausrikokset, jengit ja sarjamurhaajat voivat jollekin olla mukavaa illanviettoa. Kirjan asetelmasta tulee mieleen tavallaan tv-sarja Scandal. Mari pyörittää Studioksi kutsuttua organisaatiota, joka pyrkii korjaamaan asioita. Varsinkin ensimmäisen, Vilpittömästi sinun, poliittinen juoni korosti tuota mielikuvaa, toisaalta tykkään sarjastakin joten minulla se toimi.

Se mistä kirjoissa en niinkään pitänyt on se ääni jonka Hiltunen antaa hahmoilleen. Ne olivat paikoin ihan pirun ärsyttäviä ja jotenkin kirjan dialogi ei minusta ole sujuvaa. Mari on hahmona myös vähän Mary-Sue. On sillä heikkoutensa, mutta niidenkin kanssa se on melkoinen yli-ihminen ja se tuppaa olemaan rasittavaa. Jos kuitenkin pystyy antamaan tuon anteeksi niin kirjat ovat peruslaadukasta viihdettä ja on kiva lukea kotimaisia dekkareita, joissa ei ole liukuhihnameininkiä, joka on alkanut vaivat turhan paljon näitä kerta vuoteen kirjan julkaisevia suosikkinimiä. Alkuvuodesta muutenkin näyttää tulevan dekkaripainotteinen. Hain eilen kirjastosta läjän kirjoja sillä ajatuksella, että onpahan ainakin luettavaa kun lähden ensi viikolla työmatkalle. Noh, katsotaan minkä verran kirjoja riittää ensi viikolle, koska minulla on nyt ollut tästä päivästä alkaen kotona yksi oksentava ja kuumeileva herraseuralainen ja huomenna isänsä lähtee vielä työmatkalle. Päivät nyt yritän tehdä töitä, mutta illalla voi aika tulla vähän pitkäksi kun tänäänkin tuo sairastava herraseuralainen ehdotti vähän seiskan jälkeen että josko hän voisi mennä koisimaan.

Varsinainen nappiajoitushan tuo lapsen sairastuminen ei nyt ollut. Kävin maanantaina toimistolla, eilen tein lumipäiväetätöitä ja sitten sairastuikin lapsi. Vähän epäilen, että näinköhän edes perjantaina pääsen töihin ja ensi viikolla olenkin koko viikon työmatkalla ja seuraavallakin viikolla useamman päivän reissussa tai opiskelemassa. Sitten olenkin ollut toimistolta pois melkein kuusi viikkoa putkeen kun alla oli vielä kolmen viikon joululoma. Ehkä ihan hyvä ettei huoneessani ole viherkasvia, koska se olisi tässä vaiheessa jo vainaa.

Kun lapsi on poissa

Meille tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus lapsettomaan aikaan. Lapsi lähti pariksi yöksi mummilaan viettämään laatuaikaa mummin kanssa koska mies saa näppärästi työreissulla haettua lapsen myöhemmin kotiin. Olimme suunnitelleet hienoja suunnitelmia kahdenkeskeiselle ajalle. Tai no hienoja ja hienoa. Leffaan ja syömään. Joka tosin miehen työaikataulujen vuoksi kilpistyi leffaksi ja minun flunssani sai lopulta perukaan varatut liput ja vaihtamaan leffateatterin villasukkiin sekä Netflixmaratoniin Jessica Jonesista.

Siinä sivussa olemme myös askarrelleet dinosaurusten kanssa ja nyt meillä on 24 enemmän tai vähemmän käyttövalmista ideaa dinojoulukalenteria varten valmiina.

Lapselle miniloma päiväkotiarjesta taitaa tehdä hyvää. Tämän jälkeen vuoden loput 13 hoitopäivää menevät toivottavasti vauhdilla. Itse en kyllä tiedä miten on vuoden viimeisten 14 työpäivän kanssa. Syysflunssa, koka ei missään vaiheessa kunnolla tullut päälle vaikka syyskuusta asti antoi sitä odottaa, näyttäisi iskeneen kunnolla kimppuun. Tai niin voisi kuvitella päätellen kurkkuun pesiytyneestä kaktuksesta sekä käytetyistä nenäliinoista. Luonnollisesti se tauti osasi valita sen viikon kun olisi työpaikan pikkujoulutkin tiedossa.

Flunssasta ja mönkään menneistä suunnitelmista huolimatta tämä on kuitenkin ollut meille vanhemmillekin tervetullut breikki kurahousuarkeen. Tämä toimi vallan mainiona muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse mennä ja tehdä. Tai jos päätyy tekemäänkin niin se Netflix-maraton voi olla toisinaan ihan riittävästi.

Mielikuvamainontaa

Tänään meidän perheemme ruoanvalmistus oli ulkoistettiin yhdellä hotelliin ja kahdella kultaisien kaarten alle. Mäkkäri on vielä tämän viikon jakanut lastenaterioiden kylkiäisenä satukirjoja. Mäkkärin "Anna lapselle kieli"-teemaisena alkanut yhteispohjoismainen kamppis pitää yleensä sisällään ihan mainioita kirjoja (toisin kuin tuossa aikaisemmin tänä vuonna jaossa ollut kirjakamppis). Kahdesta tarjolla olleesta kirjasta lapsi valitsi Helena Brossin ja Christel Rönnsin Eka B -sarjan Yö koulussa -kuvakirjan. Sarja oli minullen uusi tuttavuus, mutta pikainen googlettelu tiesi kertoa, että sarja löytyy useammalta suosituslistalta lukemaan oppineille ja näin yhden iltasatuluvun perusteella ajattelin, että voisi katsoa kirjastosta löytyisikö tarinoita enemmänkin luettavaksi. Lapsikin kuunteli tyytyväisenä tarinan, mutta lopuksi iski harmistus.

Kansikuvan perusteella lapsi oli odottanut nimittäin saavansa jännitystä.

Kannen kuva ei kuitenkaan löytynyt itse tarinasta. Toki sen voisi sijoittaa pätkään jossa kuvattiin lasten koti-ikävää, mutta lapsi oli tulkinnut ilmeet peloksi tai jännitykseksi selvästi huomasi, että lapsi tunsi itsensä lähinnä koijatuksi apinaksi. Ennen silmien sulkeutumista pitikin käydä keskustelua siitä, että voiko aina luottaa siihen mitä paketissa tai kannessa luvataan. Lukijana kyllä tunnistan kuitenkin lapsen fiiliksen. Monikaan asia ei keljuta yhtä pahasti kuin se, että huomaat, että tarjolla olleiden tietojen varassa valittu kirja osoittautuukin joksikin aivan muuksi.

60-sivuinen kirja toimi iltasatukirjana hyvin, koska sanoja aukeamalla ei ollut kuin kolmisenkymmentä ja teksti oli nopealukuista. Vasta lukemaan oppineelle lapselle kirja on varmaankin hyvin passeli, koska tekstin määrä on vaatimaton ja tarina ei uuvuta lukijaansa. Pitääkin tutustua enemmän noihin ekaluokkalaisten lukulistoihin. Sieltä löytyisi varmasti muutenkin kivoja välipalakirjoja iltasaduiksi. Lapsi tykkää kuunneella Muumeja, Risto Räppääjiä, Heinähattua ja Vilttitossua sekä Maukkaa ja Väykkää, mutta pidempien tarinoiden välissä olisi kiva lukea lyhyempiä tarinoita, koska monta pitkää tarinaa putkeen tuntuu väähn puuduttavalta lukijallekin. Puhumattakaan siitä, että näin työreissujen täyttäessä kalenteria olisi jompi kumpi vanhemmista aina kuutamolla siitä mitä reissun aikana tarinassa on tapahtunut.

 

Marras

Mitään varsinaista syyslomaa en ehtinyt pitää, mutta tällä kertaa yritimme iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Minä lähdin työmatkalle ja otin lapsen matkaan mukaan.

Normaalilla Sokoshotellikeikauksella tuo ei onnistu, mutta Turussa on helppo yhdistää työ ja perhe.

Minisyyslomaan on kuulunut kerkijuhlia kaveriporukalla, Turun Linnaa, kävelyä jokirannassa ja laajennettua perhettä. Tämän päivän perusteella myös näytti kovasti siltä, että nyt tosiaan olikin viimeiset hetket syyslomailulle. Ilmassa oli jotenkin todella vahva marraskuun tunnelma ja huomaan, että marraskuista on minulle tulossa kovaa vauhtia vuoden ikävintä aikaa. Tasainen harmaus, turboahdetut kalenterit ja jotenkin täysin päälaellaan oleva unirytmi jotenkin viimeistelevät tämän ajan surkeuden. Onneksi nyt saatiin kuu polkaistua käyntiin toisissa ympyröissä. Tauko arjesta taisi tehdä hyvää sekä minulle että pojalle.

Huomenna kuitenkin minulla on lomat lomailtuna ja teen itselleni työpisteen kirjastoon lapsen jäädessä mummin kanssa notkumaan. Koti ja normaalit arkikuviot sitten kutsuvatkin keskiviikoksi, joten otetaan nyt ilo irti vielä näistä hetkistä.

 

Kotiin mutkan kautta

Syksyllä lapsen repussa kulkeutui kotiin Vauhtivarpaat-vihkonen, jossa kannustettiin liikkumaan lapsen kanssa arjessa. Arkisen hyötyliikunnan opettaminen on parasta mitä lapselleen voi tarjojota, mutta valitettavasti meillä tuo päiväkotireissu ei oikein siihen mahdollisuuksia anna. Kotimatka päiväkodin pihalta kotiovelle kun kestää viisi minuuttia vaikka sen aikana ehtisi silpata päiväkodin taloyhtiön matontamppaustelineeseen ja vetää leukoja telineen viereisessä kaiteessa.

Tänään päädyttiin vähän sattumalta tekemään kotimatka oikein kunnolla mutkan kautta. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että olin hakemassa lasta kun ryhmä vasta oli tekemässä lähtöä ja lätäkköleikkiorientoitunutta lasta harmitti ettei päässyt lätäköihin pomppimaan. Lupasin lapselle lätäkkökävelyn ja kävimme vielä lähikaupasta hakemassa juotava ja pienet välipalat retkellemme.

Lapsen reppu muistuttaa nykyään lähinnä joulukuusta kaikkine killuttimineen, mutta se ei silti näyttänyt menoa hidastavan.

Onneksi eväät ostettiin, koska tuon kuvan jälkeen piti pysähtyä lähipuistonpenkille kuivattelemaan sukkia kumisaappaiden hörpättyä vettä. Eväiden syönnin lomassa lapsi hoksasi ettemme ole käyneet pitkästä aikaa metsäretkellä. Lapsen mielestä myöskään se, että minulla päällä oli mekko ja ohuehkot sukkahousut ja käsilaukussa läppäri ei ollut riittävä syy jättää metsäretkeä väliin. Armollisesti jälkeläinen kuitenkin lupasi että voimme enimmäkseen kulkea polkuja pitkin.

Metsässä tuli huomattua, että se tosiaan tekee ihmiselle hyvää myös silloin kun metsän keskelle joutuu täysin sinne soveltumattomissa vaatteissa. Itseasiassa se teki niin hyvää, että lupaisin lapselle, että sunnuntaiaamuna kiskotaan kunnon ulkoilukamppeet päälle ja lähdetään kiipeilemään kallioille kaikessa rauhassa. Lapsi liikkuu lähimetsissä paljon paremmin minua luontevammin, koska päiväkotiryhmänsä retkeilee metsissä useampana päivänä viikossa ja itse tulen suosineeksi valmiiksi tallattuja reittejä omissa kulkemisissani.

On uskomaton rikkaus, että Kehä I:n sisäpuolella asuttaessa metsä löytyy kivenheiton päässä kotiovesta.

Lopulta lätäkkökävelyymme meni kaksi tuntia ja aktiivisuusranneke näytti 9000 askelta siinä missä se päiväkodin pihalla näytti vajaata 3000 askelta. Nyt tuli siis huomaamatta liikutettua sekä äitiä että poikaa. Huomenna sitten se arkinen hyötyliikunta tuleekin tutummassa muodossa kun lähdemme harrastukseen ja kirjamessuille julkisia hyödyntäen. Lapsesta huomaa, että sekä kotona että päiväkodissa liikutaan paljon jalan. Yllättävän pienillä nurinoilla tuo tyyppi on koko päivän menossa jaloilla. Omilla reissuilla toki mukana kulkee usein potkulauta, mutta liikuntaahan se silläkin kiitäminen on ja tällä hetkellä lapsella on sellainen ikä, että kaikkialle mihin vähänkin pääsee kiipeämään on kiivettävä tai vähintään viriteltävä itsensä keinumaan ja kieppumaan jonkun kaiteen tai tangon varaan.

Eli tänään tuli tehtyä mutkaa sitten muidenkin iltapäivien edestä, mutta kyllä se teki myös hyvää. Kahdestaan kävellessä lapsi ehti keventää sydäntään ja kysellä mielen päällä olleista asioista. Taas hyvä osoitus siitä, että se somessa kiertävä latteus siitä, että minun rasittava arkeni on jonkun lapsuus pitää paikkaansa enemmän kuin paljon.

 

Maakuntamatkalla

Lukion maantiedon opettaja viittasi Poriin taantuvana alueena ja en sitten tiedä kumpi oli ensin, muna vai kana, mutta tuntuu että Pori ainakin on yksi logistinen peräaukko.

Vuodesta 2007 olen reissannut kaikki kotimaan työmatkani joko julkisilla tai harvoin työkaverin kyydissä. Paljon parjattu VR on itseasiassa ollut aika hyvä yhteistyökumppani työmatkoissa, mutta Poriin pääsemistä tai no sen paremmin myöskään Porista pääsemistä se ei tee helpoksi.

Menen puhujaksi tilaisuuteen joka kestää 12-14. Helpostihan sitä voisi kuvitella, että tuo olisi sellainen ketterä työpäivän pyrähdys, mutta loppujen lopuksi jos junat vain ovat ajoissa käytän tähän reissuun 14 tuntia. Sinne Poriin kun ei pääse kuin joko lähtemällä sellaiseen aikaan kun kukkokin vielä nukkuu tai  saapumalla paikalle silloin kun oma puheenvuoro olisi sopivasti päättymässä.

Aamuun heräilevän maiseman katselu ilkunasta kuitenkin on yllättävän kivaa. Tai ainakin niin yritän uskotella itselleni. Vähän kuin yritän myös uskotella itselleni että varmasti kropassa tutuvat kolotuksetkin johtuvat vain väsymyksestä vaikka yleensä tuo appelsiini pussilla piesty fiilis saavutetaan vain flunssan kolkutellessa ovella.

Että tällainen maakuntamatka tällä kertaa luvassa.

Opiksi

Kun neljä vuotta sitten palasin takaisin perhevapailta töihin olin ehkä hieman turhan optimistinen ajankäytön ja univelkaisten aivojeni kapasiteetin suhteen ja ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Eihän siitä tullut yhtikäs mitään. Vuoden univelkojen kerryttämisen jälkeen aivoni olivat niin suurta höttöä, että itseasiassa aloin jo epäillä että raskausaikana lukemani Twilight-saaga oli aiheuttanut aivojeni valahtamisen ulos korvasta.

Armollisuus itseä kohtaan ei varsinaisesti kuulu hyveisiini ja suomin itseäni epäonnistuneesta opiskeluyrityksestä pitkään. Oli vaikea myöntää itselle, että opiskelusta olikin tullut vaikeaa. Itseasiassa niin vaikeaa, että uusi yritys pari vuotta myöhemmin kilpistyi siihen, että minulla oli erittäin tiukassa istuva rajoittava uskomus siitä, että olen uskomattoman tyhmä ja kykenemätön suorittamaan edes alkeellista perusopintojen kurssia.

Äärettömän tyhmää eikö totta?

Helpommalla pääsee kun olisi toisinaan hieman armollisempi itseään kohtaan. Toki on ihmisiä, joilta onnistuu ruuhkavuodet ja opiskelut, mutta minä nyt olen vähän matalaenergisempi tapaus tai ainakin sen verran ryhtymisrajoitteinen että tarvitsen runsaasti myös nollaenergiatilaa itselleni. Jonkun sortin polte kuitenkin itsensä kehittämiseen löytyi taustalta ja järkikin kertoi, että syytä olisi pyrkiä päivittämään omaa osaamistaan, koska vaikka insinööri osaakin muunmuassa kaiken voisi olla mahdollisille tuleville työnantajille vaikea selittää miksi insinööri toimii valmentajana ja kouluttajana tukenaan muutama sellainen kurssi, joiden todistukset olisi yhtä hyvin voinut saada muropaketista. Löysin sopivan koulutuksen ja ylipuhuin esimiehen antamaan aikaa opintoihin. Nyt monimuoto-opintoja töiden ohella takana kolme lähiopetuskertaa ja kesän aikana tuli palautettua jo ensimmäiset oppimishajoitukset. Pikku askelin käännetään siis aivoja takaisin opiskelumoodiin. Ja saattoi käydä jopa niin, että kun alkuviikosta istuin ryhmän kanssa pohtimassa erilaisia oppimistyylejä oivalsin, etten ehkä olekaan niin menetetty tapaus minä olen itseäni pitänyt.

Muutenkin tuntui, että harjoitus harjoitukselta kuorin sitä univelkaista ja stressaantunutta naisihmistä yltäni ja lopulta tavoitin jotain sellaista, jonka kanssa en ollut keskustellutkaan kymmeneen vuoteen. Oivalluksia, itsensä haastamista ja ajatuksia siitä mitä kaikkea voisinkaan oppia seuraavaksi.

Mutta silti pakko sanoa, että työelämä on kyllä veltostuttanut minua pahemman kerran. Siinä missä aikaisemmin pitkät koulupäivät ja -viikot sujuivat kuin itsestään, tuntuu nyt kuin olisin osallistunut triathlonille. Kaksi lähipäivää opintoja, yksi päivä tiimin yhteistä menetelmäkoulutusta ja tänään vielä puoli päivää improvisaatiopohjaista työhyvinvointia ja nyt tuntuu etten tosiaankaan tiedä mistä ammennan energiaa vielä huomiseen työpäivään. Onneksi tosin alkuviikko poissa toimistolta varmistaa sen, että huomisen voin käyttää vaikka täytellen kuluselvityksiä ja klikkaillen sähköposteja. Lauantaina kun itseasiassa olisi ohjelmassa taas uusia asioita opittavaksi.

 

Tänään perjataina

En ole töissä.

En myöskään ole lakossa. Itseasiassa suurin osa ihmisistä, jotka tänään suuntaavat Rautatietorille eivät ole lakossa, koska mielenilmaisu ei kohdistu työehtosopimuskysymyksiin. Voisi sanoa, että tässä on kysymys potuista ja potaateista, mutta noilla kaikilla nyansseilla on merkityksensä. Mielenilmaisu järjestetään hallituksen toimia vastaan, koska hallituksen esityksillä rajoitetaan merkittävästi sopimusoikeutta. Suomesta käsin, koska meillä asiat ovat kunnossa, ei sopimisoikeuden rajoitus näytä kovinkaan radikaalilta, mutta ne joilla sopimusoikeuden rajoitukset ovat vähän tuoreemmassa muistissa näkevät asiassa suuriakin riskejä. Kun usein mietitään, että mitähän ne ulkomaillakin tästä kaikesta ajattelevat niin nyt sitten voidaan todeta, että ei kovin hyvää. Suomen on alkanut saapua solidaarisuuskirjeitä. Normisetillä voisi ajatella, että ei siinä mitään että Pohjoismaiden teollisuustyöntekijät tai IndustriALL kirjeitä lähettää, koska siellä suomalaiset toimijat ovat lähellä, mutta että ollaan siinä pisteessä että indoneesialaiset lähettävät kirjeitä niin kyllä se kertoo jostain josta itse haluan irtisanoutua.

Mutta kaikesta tuosta huolimatta totean silti, että minua ei torilla tavata.

Minä nimittäin olen pankkivapaalla tasaamassa vapaa-ajalla työasioissa tapahtuneen matkustelun ja vapaana otettujen ylityötuntien kertymää. Silloin kun työnantaja on ammattiliitto on helppo sopia näistä asioista paikallisesti. Minä olen työskennellyt käytännössä koko työurani paikallisella sopimuksella, jossa säännöllisen työajan ulkopuolella tehty matkustaminen kerryttää tunteja yksi yhteen ja jonka mukaan ylitöistä maksettavat korotetut tunnit voi ottaa pankkitunteina ja rahana. Aikana ennen lasta otin usein ylityöt rahana, lapsen kanssa otan ne vapaana, koska pankkitunnit mahdollistavat joustot joita meidän lapsiperhe-elämämme kaipaa ja soisin, että työaikalainsäädäntö tuotaisiin tältä osin myös nykypäivään ja työaikapankit lakiin kirjattaisiin.

Tiesitkö muuten että työaikapankit oli yksi ehdotus, jonka palkansaajajärjestöt yhteiskuntasopimusneuvottelupöytään toivat? En yhtään ihmettele, ettet tiennyt, koska hyvinhän julkiseen keskusteluun on syötetty viestiä, ettei ay-liike halunnut neuvotella. Joku tosin voisi olla sitä mieltä, että neuvottelujen, joiden lopputulos on jo päätetty ja keskustellaan vain menetelmistä, kutsuminen neuvotteluiksi on yhtä asiallista kuin raiskauksen kutsuminen seksiksi, mutta ihan ilman noitakin kärjistyksiä voidaan todeta, että kyllä palkansaajapuolella oli pyötään esityksiä, jo elokuussakin. Jos niihin ei ole tutustunut niin voi käydä lukaisemassa niistä vaikkapa Akavan sivuilla aiheesta lukemassa.

Mitä sitten tulee siihen, että ovatko ammattiyhdistykset jääneet ajasta jälkeen ja työelämän kehityksen jarruja. No, osa liitoista varmasi on ja varmaa on se, että ammattiliittojen pitää muuttua ja kehittyä jotta ne vastaavat muuttuvan työelämän tarpeita ja se muutos ei varmasti kaikilta osin ole kivuton. Paljon on kuitenkin tehty jo sen, eteen että paremmin pystyisimme vastaamaan työelämän muutoksissa jäsenten tarpeisiin. Siitä kertoo omaa kieltään esimerkiksi tämä minun nyt hiljentynyt blogini. Kuluneen kolmen viikon aikana olen ollut reissussa seitsemän arkipäivää, ja noista reissupäivistä neljä on ollut puhtaasti siitä johtuvaa, että työelämä on muuttunut. Kun blogini aloitin päätin, etten kirjoita tänne työasioista, koska tarvitsin paikan joka on vain minun, mutta ehkä on joskus hyvä vähän raottaa tuota työpuoltakin ja kertoa mitä me siellä liitoissa tehdään. Minä en neuvottele työkseni työehtosopimuksia tai lobbaa poliitikko lakivalmisteluissa. Niitä tekevät erittäin pätevät ja mukavat työkaverini. Minä työskentelen urapalveluissa. Tittelini on ammattiyhdistyshirvitys eli asiamies, josta luopuminen olisi ehkä ihan terve askel 2000-luvulle. Ja mitä minä sitten teen. Minä autan meidän jäseniä pysymään työelämässä. Puhun osaamisen tunnistamisesta, puhun työnhaun nykykäytännöistä, annan vinkkejä siihen, että miten CV toimii parhaiten, yritän pysyä kartalla työnhaun viimeisistä trendeistä ja muistaa sen, että vaikka itse elän ketterässä someajassa vaatii työpaikan saaminen kurikkalaisesta konepajasta jotain aivan muita taitoja. Puhun palkasta ja siitä miten palkkatoive perustellaan. Auta ihmistä löytämään sen oman uransa punaisen langan jos se on kateissa. Ja hyvin usein ihan vain kuuntelen, koska ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Teen tätä työtä, koska yksi minulle tärkeimpiä arvoja on ihmisen oikeus hyvään työelämään ja se hyvä työelämä syntyy kaikkien osatekijöiden summana.

Hallituksen leikkaukset eivät istu omaan arvomaailmaani. En vain pysty näkemään, että niillä tehdään hyvää työelämää eivätkä ne ainakaan tue tavoitetta työurien pidentämisestä. Lisääntyvä pahoinvointi, ihmisten terveydellä leikkiminen ja leikkaaminen niiltä joilla on jo valmiiksi vähiten lisää vain kurjuutta. Kurjuutta lisää myös leikkaukset koulutuksesta ja lapsista. Ei meidän ongelmamme ole korkea yksikkötyöhinta vaan se, että myymme bulkkia tilanteessa jossa olisi pitänyt erikoistua ja erikoistuminen vaatii tuotekehitykseen panostamista. Asia, jonka vaikkapa jälkiviisaana on joutunut toteamaan myös Nokian Ollila. Tällaisessa tilanteessa koulutuksesta leikkaaminen on suunnilleen yhtä järkevää kuin housuun pissaaminen talvipakkasella. Leikkausten tasa-arvovaikutuksista en nyt edes ala kirjoittamaan. Tyydyn vain toteamaan, että tämä hallitus on pahinta mitä tasa-arvokehitykselle on tapahtunut sotien jälkeen.

Tässä kohtaa kuulen jo kysyttävän, että mistä sitten leikataan? Jostainhan pitää leikata, ettei mennä Kreikan tietä. Varmasti pitää ja kyllä ehdottomasti pitää tarkastella kriittisesti rakenteita. Ne rakenteet eivät silti siitä parane että hoitajalta tai palomieheltä viedään lisiä, koska ne vaikuttavat suoraan ostovoimaan. Jos ostovoimaa kaventavia leikkauksia pitää tehdä niin puolitetaan sitten ennemmin vaikka ne lomarahat. Kokonaan lomarahoja ei ole järkevää poistaa, koska siinä turpaan ottaa kotimainen matkailu- ja palveluala, mutta maltillisella leikkauksella ostovoima säilyisi jollain tasolla. Lisätään joustoja työelämään. Onnellinen työntekijä on tuottava työntekijä. Panostetaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, mutta hyväksytään ettei uutta Nokiaa ole tulossa. Ja kun pääministeri niin mielellään ihmisiä talkoisiin kutsuu niin ryhdytään talkoisiin ja haetaan ne mahdollisuudet positiivisen kautta. Mediassa on jo ehdotettu että joukkoistamalla päästään kiinni kasvuun ja eilen löysin Fabosta Finnderfulin.

Niin, mutta mistä sitten leikataan julkisella sektorilla, jonka koko on paisunut? No, julkisen sektorin kokohan ei ole paisunut vaan sen osuus on kasvanut kun yksityisen sektorin koko on pienentynyt. Tästä huolimatta varmasti asioita voisi tehdä toisin. Vaikka en missään nimessä kannata kaikesta säätelystä luopumista niin pienet norminpurkutalkoot voisivat olla paikallaan. Tosin tässä kohtaa heittäisin kyllä palloa Kokoomuksen suuntaan. Teillä oli jo neljä vuotta aikaa pistää asioita uusiksi, pikku hiljaa odottelen tuloksia. Nämä nykyiset leikkaukset ja kiristykset kun lähinnä omaan korvaan kuulostavat byrokratiaa lisääviltä toimilta sairaskarenssien ja subjektiivisen päivähoidon rajoitusten osalta.

Mutta tässä nämä ajatukset tänään perjantaina. Pian lähden herättämään lasta ja suuntaamme yhteisen vapaapäivän kunniaksi neuvolaan. Sitten tullaan kotiin ja nautitaan siitä, että saadaan olla eikä ole kiire mihinkään. Asia, jolle tosiaankin olisi tarvetta ruuhkavuosissa varmasti jokaisessa lapsiperheessä ja eipä se pysähtyminen huonoa tee kenellekään muullekaan.

Lähde Saloon

Salo on paikkakunta, jonka läpi olen elämäni aikana ajanut varmaankin tuhansia kertoja. Kuitenkin kerrat, jolloin olen pysähtynyt Salossa on laskettavissa sormilla ja tuo on asia, johon on syytä tulla muutosta. Salossa nimittäin ehdottomasti kannattaa käydä.

Salo on paljon muutakin kuin Nokia ja Microsoft. Pieni kaupunki on ristiriitainen kokonaisuus, siellä yhtä aikaa ihan valtavan rumaa ja hurmaavan kaunista. Tokmannia ja designia, kebabia ja kahviloita. Kesällä Salon juttu on tori, varsinkin torstainen iltatori, josta saa ehkä maailman parhaat munkit. Nyt syyskuussa ei toria enää järjestetty, mutta iltakävely hiljenevän kaupungin poikki oli silti hurmaava. Ja teki mös ihmeitä ihmiselle, joka oli koko päivän istunut toimistossa, junassa ja koulutustilassa puhumassa äänensä käheäksi.

Tällä hetkellä vierailujeni syy sen sijaan on kaikkea muuta kuin voimaannuttavaa. Salolaisten vuoksi toivoisin, että paikkakunnalle löytäisi tiensä myös uudet yrittäjät, jotka toisivat paikakunnalle töitä. Sillä välin kuitenkin jokainen ohiajava voi tehdä päätöksen, että koukkaakin ABC:n asemasta keskustaan ja tulee syömään johonkin paikalliseen ravintolaan. Tai tarkistaa mitä palveluita paikkakunnalla on saatavilla. Yksi tuttavani haki paikkakunnalta jo pyörän, jolla ei Turussa ollut jälleenmyyjää. Me kävimme hakemassa auton polkupyörätelineen, jonka olisi saanut Saksasta 50 euroa halvemmalla, mutta sen kylkiäisenä ei olisi saanut munkkikahveja torilla toisin kuin Salosta ostettuun versioon.

Salossa mainiota myös sen helppo saavutettavuus Helsingistä käsin. Työt ja perhe yhdistyivät hyvin kun kuudelta loppuneesta koulutuksesta ehti kotiin kahdeksaksi lukemaan Maukasta, Väykästä ja Karhu Murhisesta.

 

Asioita, joista tietää syksyn tulleen

Usva on saapunut aamuihin. Tosin vielä ei ihan näihin viime vuoden syyskuun lukuihin ole päästy.

Päiväkotiin pitää pakata mukaan ulkovaatteet ja lapsi saa romahduksen, koska ulkohousuissa ihminen näyttää kuulemma pelleltä.

Kalenteri näyttää kymmentä reissupäivää kuukaudelle ja syksyn ensimmäinen flunssa veti juuri nenän tukkoon.

 

Arjen kampittama

Vaikka loma hätinä saatu lopeteltua tuntuu, että arki on rynninyt niskaan ihan erityisellä vauhdilla tänävuonna ja sen jalkoihin on jäänyt myös lapsiparan synttärit. Kaverisynttärit edelleen odottavat järjestäjäänsä, mutta sukulaiset sentään saatiin juhlittua, mutta tarjoiluissa mentiin siitä mistä aita on matalin.

Kaupan einestiskin Riitan Herkun senttipitsa sai päälleen salaattia, parmesania, kirsikkatomaatteja sekä pinjansiemeniä. Ja tässä kohtaa riman alta ryömiminen kannatti kokonaisuuden ollessa yllättävänkin maukas.

En ehkä muutenkaan ole kärkikahinoissa kun vuoden miniä -palkintoa jaetaan, mutta sentään rehellisesti tunnustan syöttäväni appiukolleni eineksiä kun tämä kerran vuodessa tulee kylään. Joskus on vain pakko myöntää että paukkuja on tarjolla rajallisesti ja jos jo elokuun puolivälissä kurotellaan pussin pohjaa taitaa olla parempi olla turhia pingottamatta. Kaverisynttäreille ajattelin kuitata tarjoilut parilla jäätelölitralla ja tykötarpeilla sekä kaupan valmiilla hodarisämpylöillä ja nakeilla. Ei ne muksut kuitenkaan tule kokkailujani tänne arvostelemaan vaan ennemminkin juoksemaan ympyrää ja kippaamaan jokaisen lelulaatikon ympäri.

 

Viikon ruokalista

Olimme pitkään miehen kanssa puhuneet siitä, että pitäisi joku kerta nähdä vaiva ja tehdä taulukko, johon on merkitty sekä päiväkodin kiertävä ruokalista ja sen rinnalle miettiä valmiiksi mitä syömme kotona. Tähän asti turhan usein lapsi ilmoittaa makaronilaatikon eteentullessa, että tätä oli päiväkodissakin. Ja ylipäätään jos enme yhtään suunnittele etukäteen päädymme tilanteeseen, jossa lapsemme elää lähinnä erilaisilla makaronivalmisteilla.

Noh, ensimmäiseen viikkoon osuu silti makaronia, muttei sentään samoihin päiviin päiväkodin tarjonnan kanssa.

Ruokalistan runko menee niin, että useimpina viikkoina tiistaisin ja torstaisin syödään samaa laatikkoruokaa, maanantai on jokerikortti ja keskiviikot muuttuvat hyvin nopeasti ns. eväspäiviksi koska muskari oletettavasti jatkuu keskiviikkona. Normaalisti perjantaille on varattu jotain mukavaa yhdessä kokkailtavaa ruokaa, mutta ensi viikolla lähdemme perjantaina mökille, koska sunnuntaina juhlimme lähimpien kanssa lasta ja siinä siivellä myös minua, koska näppäränä naisena järjestin lapsen sukulaissynttärit omaan syntymäpäivääni.

Tällä kertaa viikko siis aloitetaan linsseista proteiinia ammentavalla kasvissosekeitolla ja jatketaan palkokasvilinjalla myös makaronilaatikon kanssa. Meille ei siis kannata tulla syömään, jos on taipumusta ärtyvään suoleen. Lounasruokien suhteen olemme sekasyöjiä, mutta kotona syömme lähinnä kala- ja kasvisruokaa. Itseasiassa tähän kuuden viikon valmiiseen listaan ei tainnut tulla yhtään liharuokaa eli jatkossa liha taitaa vierailla meillä pöydässä vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Ensimmäisen kuuden viikon jälkeen varmasti katsotaan listaa uudelleen ja mietitään mitä tilalle voisi tuoda. Nyt listalla on keittoja, uuniruokia ja yhdenpannun wokkeja. Ruokaa jonka voi valmistaa jo edellisenä iltana valmiiksi tai joka valmistuu siinä sivussa kun lapsi katsoo Pikku kakkosta.

 

Ironiaa ja arkeenpaluuta

Lapsen lomaillessa miehen kanssa päätimmi vihdoin luopua toivosta, että listakeiju tulisi laittamaan viisi vuotta sitten asentamatta jääneet listat. Tartuimme tuumasta toineen lapsen huoneen kohdalla ja kaksi iltaa myöhemmin listat oli paikallaan. Samalla energialla aloimme koota lapsen uutta sänkyä. Saimme rungon kasaan ja huomasimme, että eihän se kaksimetrinen runko mahdukaan sille tarkoitettuun koloon, koska lattialistat kavensivat koloa juuri sopivasti parilla sentillä. Että parempi ilmeisesti olisi ollut jättää listat vaan jatkossakin sohvan alle pinoon.

Pikku hiljaa kuitenkin julkisivuremontti alkaa valmistua ja asunnossa huonekalut ja tavarat löytää takaisin paikoilleen. Ehkä jopa parin päivän päästä meillä on taas ruokapöytä jonka ääressä syödä. Tai no on meillä niitä nytkin. Itseasiassa kolme kappaletta asunnossa yhteensä. Kaksi niistä vain pitäisi purkaa jotta yksi saadaan paikoilleen, mutta sitä ennen pitää vielä aika monelle asialle löytää loppusijoituspaikka täällä asunnossa. Ja rohkeasti kokeilla listojen kiinnittämistä myös vaikka keittiössä ja makuuhuoneessa.

Paluu arkeen on nyt kuitenkin edessä. Huomenna kiirehditään taas kasiksi päiväkodin aamupuuropäivään ja nyt pitäisi jostain löytää taas energiaa siihen, että miettisi ruokalistat valmiiksi. Kun muuten me ajaudutaan siihen, että syödään joka toinen viikko papumakaronilaatikkoa ja joka toinen viikkoa sosekeittoa. Jotenkin pää kuitenkin lyö tyhjää arkisten ruokien kanssa ja kroppa tuntuu huutavan lähinnä thaimaalaisten riisipaperikääröjen perään.

 

Loma eräällä ja syystä

Kesäloma on perheemme enemmistöllä taaksejäänyttä elämää. Mies palasi töihin maanantaina ja minä seurasin perässä torstaina. Kuitenkin yhdellä perheenjäsenellä loma edelleen jatkuu. Lapsi palaa päiväkotiarkeen vasta viikon päästä sopivasti juhlimaan viisivuotissynttäreitään ja lunastamaan luvan kiivetä pihan isoimpaan kiipeilytelineeseen. Nyt kuitenkin vielä tyyppi saa jatkaa lomailua.

Okei, rehellisyyden nimissä rannalle ei ole ollut asiaa kuin kahtena päivänä

Pitkä kesäloma on lapselle luksusta ja sen mahdollistaa se, että äitini mielellään otttaa pojan hoitoonsa. Tänä vuonna mökillä viihdytysjoukkoihin saatiin vielä eno perheineen eli lapsi saa tankata akut täyteen sukulaisseurasta talvea varten. Syksyllä ei taas turhan usein päästä näkemään.

Tällä kertaa lapsi saa kahdeksan viikon kesäloman. Minä lomailin kuusi viikkoa aloittaen ja päättäen lomani keskelle viikkoa ja äitini otti kopin sekä alusta että lopusta. Normaalisti olemme vielä vähän porrastaneet lomiamme, mutta tällä kertaa se ei miehen töiden vuoksi onnistunut. Tuosta huolimatta lähdimme tavoittelemaan pojalle mahdollisimman pitkää lomaa, koska keväällä lapsesta jo huomasi, että päiväkotiarki söi pientä ihmistä huolella. Vaikka lapsi ihan pitää päiväkodista ja varsinkin alkukesästä kovasti jutusteli päiväkotikavereistaan ja lastentarhanopettajastaan ei lapsi kuitenkaan kertaakaan ole pyytänyt päästä päiväkotiin ja itseasiassa ilmoitus loman lähestyvästä lopusta otettiin vastaan buuauksin. Loma on tosiaankin lapsen mieleen.

Ainoita lapsia säälitellään usein sillä ettei esim. mökillä ole leikkiseuraa, mutta eipä se lapsi niiden perään ole kaipaillut tai muutenkaan valitellut pitkästymistä. Toki loman aikana olemme ehtineet treffata paria kaveriperhettä eli oikeastaan vähintään kerran viikossa lapsella on vähintään ollut ikäistään seuraa. Mökillä aikuisten lisäksi on teini-ikäiset serkut, jotka kiitettävästi ovat jaksaneet touhuta serkkunsa kanssa ja lopun aikaa lapsi tyytyväisenä leikkii yksinään tai osallistuu johonkin pihapuuhiin aikuisten apuna. Parasta loppujen lopuksi taitaa olla se, että loma tarjoaa aikaa vain olla ja ihmetellä.

Pitkät lomat ovat meillä tavoitelistalla korkealla kahdesta syystä. Toinen on se, että lapsi saa vietettyä aikaa sukulaisten kanssa ja toinen on se, että koska lapsi joustaa talvisin viikottain meidän töidemme vuoksi ansaitsee lapsi meistä myös aikaa jolloin asioita tehdään hänen tarpeensa edellä eli yhdessäoloa koko perheen voimin sekä kiireetöntä oloa enemmän mitä meidän lomamme antaisi myöden.

Ja pakko myöntää, että onhan tämä järjestely jossa kaikki voittavat. Meidän perheessämme parisuhdeaikana tunnetaan iltaisin kaksi yhdeksän ja yhdentoista väliin sijoittuvaa tuntia. Työt pitävät vanhemmat paljon poissa kotoa ja vaikka eivät pitäisikään en itse haluaisi jättää lasta hoitopäivän jälkeen uudestaan hoitoon vain siksi että pääsisimme miehen kanssa treffeille. Samoin lomapäiviä ei käytetä meidän vanhempien kahdenkeskeisiin reissuihin vaan lomat lomaillaan yhdessä. Nämä lapsen jatkolomat tarjoavatkin meille vanhemmillekin mahdollisuuden larpata dinkkuelämää ja ottaa pehmeä lasku arkeen kun ei heti ensimmäisinä päivinä tarvitse kello kourassa kiitää päiväkodin aamupuurolle tai iltapäivällä kiitää kohti päiväkodin pihaa ettei lapsi taas ole ryhmänsä viimeinen.

 

Paluu arkeen

Kuusi viikkoa vierähti nopeasti nyt seuraavaksi pitäisi pyrkiä paikallistamaan työpaikan avaimia ja laittaa työpuhelin lataukseen. Loma on ollut selvästi tehokas, olen tässä kaksi päivää yrittänyt pohtia salasanaani, mutta pääni lyö täysin tyhjää. Täytyy toivoa, että huomenna talossa on IT-tuki paikalla tai sitten vietän vain päiväni teippaillen uusia huoneentauluja remontoidun työhuoneeni seinille.

Ystäväni oli löytänyt kirjallisen käsityömalleja vanhoihin huoneentauluihin ja nämä suorastaan huusivat päästä motivaatiokuviksi. Ei varmaan tarvitse miettiä miksi meitä edeltäneet sukupolvet olleet sellaisia millaisia ovat olleet, jos on pitänyt tuijottaa näitä aatteita päivästä toiseen seinällään.

Että parempi vain painaa leuka rintaan ja puskea kohti seuraavaa pettymystä

Sekä luonnollisesti muistaa, että suutarin on syytä pysyä lestissään.

Mutta leikki sikseen. Huomenna siis pitäisi herätä kellon soittoon, kaivaa fillari esiin kellarista ja polkea Pasilaan. Vaikka kuinka teen työn josta pidän valtavasti on pakko todeta, että olisin hyvin voinut vielä jatkaa lomaa ne samat 1,5 viikkoa mitä poikakin vielä lomailee. Vaikka viileä kesä on ollut täydellinen julkisivuremontin kannalta niin minä ehkä kuitenkin kaipaisin pientä lämpimässä lekottelua. Ja vaikka töistä pääsinkin irrottautumaan täydellisesti niin se pirun remontti pilasi lomaani kyllä sillä, että sain hypätä Helsingissä työmaakokouksissa ja koti on edelleen remonttiräjähdyksen vallassa ikkunoiden vaihdon jäljiltä.

Pojan jatkaessa siis vielä lomailua on meillä miehen kanssa tiedossa ehtaa parisuhdeaikaa. Huomenna pesemme lattioita ja ensi viikolla kiinnitämme listoja. Joku ilta pitäisi myös ehtiä käydä läpi pojan huoneen tavarat sekä laittaa järjestys uusiksi.

Loma loppuu nyt vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, mutta eiköhän se tästä vielä iloksi muutu kun päästään pistämään koti kuosiin, saadaan loputkin ikkunat esiin ja päästään juhlimaan elokuussa sekä pojan että minun syntymäpäiviä.

 

 

Kesä ja sopivasti tekemistä

Kahden yhteisen lomapäivän jälkeen olemme pojan kanssa onnistuneet pääsemään jo täydelliseen lomamoodiin. Toki Helsinkipäivä tänään kummasti helpotti rentoon fiilikseen pääsyä, kun päivän ohjelma lähinnä koostui askartelusta, Espan räsymattopiknikillä köllöttelystä, paloautojen ihmettelystä ja Vallilan katujuhlista. Mutta tällaisia ne meidän yhteiset päivät muutenkin tuppaavat olemaan. Aamulla napataan kassiin eväät ja lähdetään kavereiden kanssa kaupunkia koluamaan. Usein tilanne tuppaa vielä olemaan se, että mies töitä kotiutuessaan soittelee perään ja ihmettelee missä loput perheestä luuraavat.

Ensi viikolla jatkamme pojan kanssa vielä kahdestaan lomailua ja tänään saimme matkaamme Lasten Helsinki -kartan helpottamaan ensi viikon ohjelmien miettimistä. Eipä sieltä hirvittävästi uusia ideoita tullut paikkakuntalaiselle, mutta lapsi innostui karttaa tututkimaan ja ehdottamaan retkikohteita myös sille ajalle kun ollaan saatu vielä mieskin lomalle mukaan.

Itseasiassa olemme pojan kanssa huomennakin kahdestaan menossa. Miehellä kuvassa on ylitöitä joten me taidetaan pojan kanssa pakata itsemme pyörän selkään ja polkea kaupungille nauttimaan ainakin tämän hetkisen ennusteen suomasta lämmöstä. Julkisivuremonttimiehet nimittäin kiskaisivat muovit loppuihinkin asunnon ikkunoihin, joten tuulettamisesta taitaa olla turha haaveilla.

 

Kesäloma

Perheestä 2/3 kesälomalla ja tyypilliseen tapaan lomalle jääminen ei ollut aivan niin yksinkertainen operaatio kuin kuvittelin. Viikonlopulta kesälomansa aloittanut poika starttasi lomaan nimittäin vatsataudille. Viisi tuntia sinnikästä oksentelua ja tietenkin lapsi oli mummin kanssa mökillä ja itämisajan puitteissa mekin miehen kanssa oltiin taudille altistuttu.

Töissä kahden työpäivän tehtävälista oli punaisella, mutta onneksi vastustuskyvyn jumalat olivat asialla ja tauti ei iskenyt työpäivien aikana ja sain kuin sainkin kaikki paperit pois käsistäni, muistin laittaa poissaoloviestit, teipata oven pieleen ärsyttävän lomalapun ja vielä pakata työhuoneen muuttolaatikoihin, jotta remonttimiehet pääsevät loman aikana riehumaan huoneessani.

Reilun viikon päästä jää myös mies lomalle. Lomasuunnitelmissa tänä vuonna on pyöräretkeä, Tukholmaa sekä julkisivuremonttia. Kesä on parasta aikaa painaa pitkää päivää joten työmaakokoukset vaativat oman aikansa. Onneksi mökki on lähellä niin tarvittaessa riittää että käväistään vain pikaisesti kokouksessa ja katsomassa, että kaikki on kunnossa. Sitä ennen kuitenkin nautitaan kaupungin kesästä. Puistoruokailuja, eväsretkiä ja lomahengailua olisi ainakin minun listallani. Viime viikolla aiheesta haastateltu poika suunnitteli nukkuvansa. Sekin lomasuunnitelma kyllä kelpaisi minulle.

 

Kevätmuistaminen päiväkodin väelle

Keväinen kuumahko keskustelunaihe taitaa olla se pitääkö päiväkodin ja koulun henkilökuntaa muistaa jotenkin ennen kesälaitumille kirmaamista. Osan mielestä työntekijät saavat palkkansa joten muistaminen ei ole tarpeen, mutta me kuitenkin haluamme muistaa ja myös kiittää.

Pojan ryhmässä talven aikana työskenteli kaksi aikuista ja keväällä remmiin tuli vielä kolmas aikuinen sijaiseksi kun lapsimäärä kasvoi. Lahjoja piti siis keksiä kolmelle aikuiselle, joista kaksi oli naisia ja yksi mies. Lahjojenantoperiaatteemme on se, että lahjan voi arjessa käyttää, lahjan voi syödä tai lahjan voi tappaa. Jouluna annoimme ensimmäistä kategoriaa eli villasukat ryhmän silloisille kahdelle aikuiselle, koska ajattelimme, että ihmiset jotka ulkoilevat vuoden ympäri kelissä kuin kelissä niitä tarvitsevat. Vuosi sitten keväällä mentiin sitten tuonne voi syödä tai tappaa -osastolle ja lahjoitimme eteenpäin chilit, jotka poika oli kasvattanut siemenestä. Tällä kertaa meillä kasvatukset oikein ottaneet onnistuakseen, mutta päädyimme silti syödä tai tappaa -osastolle ja viime viikolla kevätjuhlaan kiikutettiin kolme basilikaruukkua.

Rahallisesti ei suuri panostus, mutta toivottavasti sitäkin maistuvampi.

Itse työskentelin lukion jälkeen vuoden alakoulussa ja sen vuoden aikana ehdin saada lapsilta viisi mukia, kymmenen rasiaa suklaata, itsetehdyn grafiikkatyön ja lapsen leipoman joululimpun. Tuo kokemus on meillä toiminut viitoittajana lahjahankinnoissa. Vanhassa päiväkodissa keräsimme ryhmän vanhempien kanssa kimppalahjoja ja toivoisin, että myös koulussa tuo voisi olla mahdollista. Tai sitten vaan pitää jatkossakin laittaa siemenet itämään tai vierailla Prisman viherpihalla.

 

Maailman paras syy

Kävin eilen töiden puolesta istumassa Väestöliiton Maailman paras syy -kampanjan avaustilaisuudessa. Tunnin setin aikana sain enemmän ajateltavaa kuin koko aikaisemman viikon aikana.



Kansainvälisissä vertailuissahan Suomi pärjää hyvin kun puhutaan perheystävällisyydessä. Meillä moni asia hyvinkin reilassa. Pitkät perhevapaat ja subjektiivinen päivähoito-oikeus tekee meistä perhearjen onnelan monella mittarilla mitattuna. Se, että makrotasolla tarkasteluna homma on edes jotenkin hallussa ei kuitenkaan poista sitä, että mikrotasolla meillä mättää useampikin asia ja ne ovat asioita, joilla usein on eniten merkitystä yksilön arjessa.



Pelkästään se miten työpaikalla suhtaudutaan siihen että vapaa-aika läikkyy toisinaan myös työajan puolelle ratkaisee paljon. Aiheuttaako lapsen sairastumisesta ilmoittaminen esimiehellä hampaiden kiristelyä? Miten helppo on irrottautua päiväkodin vasukeskusteluun? Ja ei nämä ongelmat jää yksin lapsiperheiden tilanteeksi. Itseasiassa usein ymmärretään että lapsien vuoksi täytyy joustaa, mutta kuka mahdollistaa joustot siinä kohtaa dementoitunut isovanhempi luulee jälleen pölyimurinsa tulleen varastetuksi tai vanhempi pitää hakea ohitusleikkauksen jälkeen sairaalasta.



Kampanjan lanseerauksessa käytiin läpi perheystävällisen työnteon mallinmaan Tanskan tilannetta ja siellä näytöt olivat aika kiistattomat. Panostus perheystävällisyyteen auttaa koska kun työnantaja joustaa niin myös työntekijä joustaa. Sitoutuminen kasvaa ja tulostakin syntyy. Turhan usein myös ajatellaan, että perheystävällisyys on asia joka korjataan yhteiskunnallisella tasolla vaikka todellisuudessa tämäkin on asia, jossa jokaisen meidän panoksellamme on merkitystä. Pienillä työpaikkakohtaisillakin teoilla saadaan helpotettua niiden asemaa, jotka kokevat suurinta kuormitusta.



Jokainen meistä voi tietenkin ottaa vastuu omasta asenteestaan. Päätetään että ollaan ihmisiä ihmisille eikä kiristellä hampaita jos duunikaverilla välillä perhe-elämä läikkyy työajan puolelle. Ja meistä jokainen voi myös lähteä tekemään sitä muutosta omalla työpaikallaan. Jokainen esimies ja tiiminvetäjä on varsinkin tässä tilanteessa avainasemassa.



Niin ja jos tuntuu, ettei ihan tiedä mistä se perheyställisyys muodostuu voi aina käydä testaamassa onko se oma työpaikka perheystävällinen vai ei.

Yksin kotona

Työmatkat pitävät huolta siitä, että saan aikaa olla yksin, välillä jopa liiaksikin vaikka reissupäivät ovatkin vähentyneet parin vuoden takaisesta. Lapsen syntymän jälkeen ei kuitenkaan liian usein ole ollut mahdollista olla yksin kotona, joten voin ihan suoraan myöntää, että välillä sitä on ikävä.

Tällä viikolla miehelle tuli työmatka Varsinais-Suomeen ja samalla matkalla hän kiikutti keväiseen päiväkotipuurtamiseen leipääntyneen pienen miehen mökille nauttimaan mummiajasta. Täydellinen järjestely jossa kaikki voittavat. Lapsi saa loiventaa kroonista mummi-ikävää, pomppia trampoliinilla ja tehdä pihatöitä. Miehen ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa toisesta perättäisestä työmatkaviikosta ja minun ei tarvitse venyttåä liukumia jotta ehdin ajoissa päiväkodille. Ja mikä parasta. Minä saan olla pari iltaa yksin kotona.

Mitä minä sitten teen kun olen yksin?

Kokkaan pinaattispelttipastaa, josta muut perheenjäsenet eivät välitä. Valtaan koko olohuoneen lattian ja teen Yoogaian kahvakuulatreenin ilman ettei tarvitse pelätä että kalautan kallon halki, joltain kanssa-asujalta. Katson televisiosta omia sarjojani. Onnistuin sotkemaan jotenkin totaalisesti sekä IPhonen että ja iPadin kuvavirran ja iCloudjaot ja jouduin kohtaamaan asian tyyneydellä, koska paikalla ei ole mies jolle kiukutella.

Ja seuraavaksi aion mennä nukkumaan meidän sänkyymme juuri niin leveästi kuin tekee mieli.