Filosofiaa lapsille

Kävimme viime lauantaina lapsen kanssa Leluteekin filosofiakahvilan avoimissa ovissa. Kahvilatoiminta oli pojalle tuttua, kävimme viime talvena lauantaiaamuisin Ruusulassa ja aina kun kuljimme siitä ohi poika muistutti että haluaisi mennä taas filosofiakahvilaan.

Jotenkin voisi kuvitella, että lapsi, joka lähtökohtaisesti vihaa vieraiden kuullen puhumista inhoaisi filosofiakahvilaa, mutta ilmeisesti Emilian rauhallinen rytmi ja se, että tarvittaessa saa puhua vain omalle aikuiselle on tehnyt tehtävänsä.

Tosin tällä kertaa Emilia myös tiesi mistä naruista kannattaa vetää meidän lapsemme kanssa ja kaivoi kassista esiin vesinokkaeläimen, joka on saukkojen rinnalla yksi lapsen lempieläimistä.

Kuten vesinokkaeläimestä voi päätellä niin tällä kertaa lähdettiin matkalle Austraaliaan. Tarinassa seikkaili austraalialaiset eläinet, jotka pohtivat miksi vettä pitäisi riittää kaikille. Askartelutuokiossa taas tutustuttiin pistemaalaukseen, joka osoittautui pojasta niin kivaksi jutuksi että samalla tekniikalla tehtiin myös kutsut kaverisynttäreille.

Syksyn osalta me emme valitettavasti pääse enempää filosofoimaan kun arki-iltoihin ei uskalla ottaa yhtään enempää harrastuksia ja lauantaiaamut meillä on jo myyty täyteen. Toivottavasti taas viimeistään keväällä päästään tuonne, koska filosofiakahvila on vain konsepti joka toimii. Vähän pohdintaa, keskustelua ja ajattelun avartamista, hieman askartelua tai muuta puuhailua ja päälle vielä leikkiä. Mutta menkää te muut jos kalenteriin mahtuu.

 

Kaikki pelaa (paitsi ne jotka itkevät kentän reunalla)

Lapsella on jalkapallouraa takana nyt 6/10 kertaa ja siinä missä parin kerran jälkeen vielä pidin sosiaalisena itsemurhana mennä puuttumaan valmennustoimintaan niin nyt tuli se viimeinen pisara.

Futis oli välissä kesätauolla ja lomille ei lähdetty kovinkaan hyvällä fiiliksellä. Kesätauon jälkeen lapsi oli innoissaan futiksesta. Ystävänsä kanssa ne juoksivat pallot kainalossa koko matkan lähikentälle ja kikkailivat pallojen kanssa koko ajan ennen ryhmän aloitusaikaa. Minä sensijaan uumoisin huonoa kun näin, että ryhmää haali kasaan kaveri, jonka toimintaan ohjaajana en juurikaan ollut tyytyväinen.

Lopputuloksena tunnin peliajasta lapset pelasivat puoli tuntia erilaisia hippoja. Sen päälle kymmenen minuuttia polttopalloa potkimalla ja kokonaiset viisi minuuttia harjoiteltiin tekniikaa. Puolen tunnin kohdalla kuudesta pojasta kolme itki. Kolmen vartin kohdalla kaksi häipyi paikalta kun olisi ollut loppupelin aika. Loppupeli kesti vartin ja sinä aikana lapsille ei opetettu kuin kaksi sääntöä, joista toinen oli, että päätyviivan ylityksen jälkeen tulee maalipotku ja ettei vastustajan liiveissä saa roikkua, joista jälkimmäinen tuli tosin sillä äänensävyllä, josta minusta ei neljä-viisivuotiaille puhuta.

Samaan aikaan kun tätä omaa fiaskoa seurasimme tekivät kaikki muut ryhmät kentällä kuljetusharjoituksia ja kikkailivat palloilla. Eli tekivät sitä mitä jalkapallon minusta kuuluisi olla jalkapallokoulussa. Leikitään, mutta sitten myös opetellaan toiminaan sen pallon kanssa. Nyt lapset saivat pitää omia pallojaan viisi minuuttia treenien minuuteilla 40-45. Treenien jälkeen kun valmentajaa puhutin niin ei kuulemma kannata tehdä enempää kun porukka on niin väsynyttä. Ja että ei joukkuejutuissa voida tehdä sitä mitä yksi haluaa, mutta miten ihmeessä muiden valmentajien pienryhmissä vartin lämmittelyn jälkeen voidaan siirtyä harjoittelemaan?

Annoin palautetta toiminnasta seuran junnuvastaavalle, koska valmentajan kanssa keskustelu ei johtanut mihinkään. Katsotaan nyt miltä toiminta näyttää ensi viikolla, mutta jos meininki ei muutu niin pojan jalkapallot seurassa harrastettuna ovat tässä niin pitkäksi aikaa, että lapselle voidaan taata valmentaja, joka puhuu lapsille kauniisti ja arvostavasti. Niin ja joka varmistaa, että lapset ovat kartalla siitä mitä ovat tekemässä ja joka edes joskus muistaa kannustaa lasta siitä, että tämä edes yrittää ja siirtyy pois omalta mukavuusalueeltaan.

Todennäköisesti me päädytään nyt pitämään pojalle ihan itse futiskoulua. Jos nykyisen valmentajan karjuminen aiheuttaa sen että lapsi uskaltaa olla maalissa vain jos minä seison vieressä niin voidaan sitten ihan samalla vaivalla pitää pojalle itse ne tekniikkatreenitkin miehen kanssa. Eniten jalkapalloa kun tämän jalkapallokoulun aikana on tainnut oppia naapurin kolmevuotias, joka ei vielä päässyt treeneihin ja on käyttänyt isoveljensä futistreenit kikkailemalla isänsä kanssa pallolla.

Pallo on pyöreä

Kaksi ja puoli viikkoa takana elämää futismutsina.

Siinä missä ilmeisesti kääpiöfutaajien vanhemmat syyllistyvät kentän laidalla huuteluun olen minä turvautunut kentän laidalla jupisemiseen. Jos en olisi varma siitä, että minua koskaan itse jalkapalloa harrastanutta äiti-ihmistä, ei pidettäisi täysin hulluna tarjoutuisin pitämään futiskoulun jengille pienen fasilitointikoulutuksen. Mutta koska en vielä ole valmis altistanaan lasta täydelliselle sosiaaliselle itsemurhalle niin kerrotaan tänne nyt viisi väkevää vinkkiä futiskoulun järjestäjille.

Ensinnäkin. Kertokaa nyt hyvät ihmiset lapsille ja niiden vanhemmille teidän nimenne. Siinä missä mukuloilla on nimitarrat paidoissa tulisi teilläkin olla. Olisi helpompi neuvoa sitä omaa lasta kysymään neuvoa valmentajalta jos tietäisi tämän nimen.

Toiseksi. Teillä on pillit. Käyttäkää niitä ja opettakaa lapsille, että vihellys tarkoittaa sitä, että liike loppuu.

Kolmanneksi. Älkää olettako, että nelivuotiaat tietävät mitä tarkoittaa puolustajana oleminen. Kun niiden lasten vanhemmille se puolustajana oleminen tarkoittaa tiettyä pelipaikkaa kentällä ei mitään versiota Kuka pelkää mustaa miestä -pelistä. Ja niitä sääntöjä kannattaa vääntää ratakiskosta niin kauan kunnes kaikille lapsille selviää ettei se puolustajan oleminen ole mikään rangaistus. Tai toki jos tavoitellaan pelistrategiaa, jossa kaikki hyökkää niin sitten toki ei ole mitään vikaa jos lapset jäävät käsitykseen, että puolustajana oleminen on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Neljänneksi. Niillä lapsilla on nimet paidoissa. Harjoituksen aikana kannattaisi huutaa vähintään kerran jokaisen lapsen nimi ja hihkaista että hyvin menee. Silleen niin kuin tsemppaavasti. Vähän samassa hengessä jota toivoitte uutiskirjeessänne vanhempien noudattavan.

Viidenneksi. Jos lupaatte että futiskoulupakettiin kuuluu pallo ja paita eikä teillä vielä toisellakaan kerralla ole paitoja jaossa niin laittakaa asiasta tiedotusta. Tai kertokaa siellä kentällä se kaikille vanhemmille yhteisesti. Tiedon panttaaminen ei oikein rokkaa.

Mutta noin muuten. Ihan hyvin te vedätte kun teillä yhtä aikaa treenaa neljään osaan jaetussa urheilupuistossa kolme pienryhmää kullakin osiolla. Paitsi, että lapsi toivoisi, että saisi hipan leikkimisen asekasta treenata vain tekniikkaa. Tyyppi, selvästi kuuluu siihen koulukuntaan, joiden mielestä rankka puurtaminen päihittää kaiken epämääräisen hauskanpidon.

 

Harrastetaan, muttei pidetä hauskaa

Viime viikonloppuna asuinalueemma Facebookryhmään tuli mainos lasten futiskoulusta. Vuosi sitten lapsen päiväkotikaveri meni futiskouluun ja sen jälkeen kun lähikentällä pelaavia lapsia olemme nähneet poikakin alkoi puhua, että hän haluaisi kanssa mennä kokeilemaan jalkapalloa ja lupasimme, että katsotaan nyt sitten miten futiskouluja alueella on tarjolla. Ja nyt kun kerran tuli luvattua lapselle niin olihan se ilmoittautumislomake täytettävissä.

Vielä kesällä kun hövelisti lapselle futistreenit lupasin olin kuitenkin vielä jotenkin viattoman sinisilmäinen sen suhteen mitä luulin lasten futiksen olevan. Kulunut syksy ja talvi ovat kuitenkin tehokkaasti tiputtaneet suomut silmiltä kun olen kuullut tuttujen viisi-kuusivuotiaidenkin jo treenaavan vähintään kolme kertaa viikossa. Ja että jos treeneihin ei tule niin sitten myöskään pelata. Ei oikein kuulosta minun korvaani enää mitenkään päin hauskalta tai järkevältä. Tuo kerta viikossa, kymmenen kertaa kokoontuva futiskoulu kuulostaa omaan korvaani järkevältä harrastamisen tasolta ja sellaisena se saisi minun puolestani jatkuva vielä pitkäänkin. Ilmeisesti kuitenkaan tähän ei ole realistista vaihtoehtoa ja aika nopeasti homma menisi siihen, että koko perheen pitäisi sitoutua lapsen potkupallon pelaamiseen.

Harrastuksena joukkuelajit ovat minusta ihan päteviä, noin perusajatukseltaan ainakin. Opitaan sääntöjä, opitaan porukassa toimimista ja saadaan liikuntaa. En kuitenkaan hetkeäkään kuvittele, että meidän lapsemme tulevaisuus olisi urheilussa. Ei ainakaan ammattimaisessa hengessä. Se on perinyt äitinsä surkeat polvet ja molempien vanhempiensa intohimon nenä kiinni kirjoissa istumiseen. Ja ennen kaikkea lapsella on halu harrastaa myös muutakin. Lapsi haaveilee, että koululaisena hän käy kitaratunneilla ja että hän haluaisi myös mennä kuvataidekouluun tekemään yhtä hienoja töitä kuin mitä ollaan nähty Muotomaakareihin mentäessä isompien lasten tekemänä käytävillä. Ja ihanilta harrastuksilta nuo molemmat kuulostavat. Varsinkin tuo kitara verrattuna siihen, että vielä tovi sitten lapsi haaveili rummuista.

Kuitenkin yhdistelmänä soittotunnit, kuvistelu ja muutamat liikuntatreenit viikossa ovat paljon, varsinkin kun meillä isovanhemmat asuvat eri maakunnassa eli viikonloput helposti menevät sukuloidessa. Itse soitin lapsena pianoa ja muistan hyvin miten paljon aikaa soittoläksyjen harjoittelu vei. Kävin myös satunnaisesti jumpassa ja soittotuntien jäätyä aloin harrastaa tanssia. Mies pelasi futista ja vaihtoi teininä säbään, jota pelasi niin kauan kunnes polvi hajosi kymmenen vuotta sitten. Meillä on siis molemmilla ihan realistinen käsitys siitä mihin harrastavan lapsen resurssit noin keskimäärin riittävät ja minä sanoisin, että esim. soittotuntien ja/tai kuviksen rinnalle ei voida ottaa kuin yhdet liikutatreenit.

Sitten vaan ongelmaksi muodostuu se, että mistäs tuollainen laji löytyisi. Tanssi tuntuisi olevan usein helppo ratkaisu, mutta ongelmaksi muodostuu lapsen sukupuoli.  Lähellä toimiva tanssikoulu ei nimittäin suostu ottamaan poikia oppilaaksi, keskustassa poikakin saisi tanssia, mutta veikkaanpa että meidän rokkipoliisi ei suostu breikkaamaan. Joku itsepuolustuslaji nyt voisi olla ihan jees, mutta noin yleisesti pojille on tarjolla todella vähän liikuntaharrastuksia joita voisi käydä harrastamassa ihan vain kerran viikossa.

Mietimme miehen kanssa, että mikä on johtanut siihen, että lapset pakotetaan joukkuelajeissa sitoutumaan jo niin nuorena. Mediassa on kirjoiteltu siitä, että vika on ihan lajijohtotasolla, jossa strategiana on pidetty sitä, että mahdollisimman nuoreana yritetään kaivaa lahjakkuudet esiin lainkaan tajuamatta, että sillä tapetaan lopulta kaikkien motivaatio harrastaa. Meidän oma epäilys myös on se, että nykyisten junnupelaajien vanhemmat elävät nyt itse uusiksi sitä kadotettua nuoruuttaan.

Eli kun meidän aikana junnutreenaaminen ei ollut vielä niin ammattimaista kokevat jotkut että heillä on jäänyt siitä syystä mahdollisuuksia välistä ja nyt sitten seuraavan sukupolven kohdalla on tehty vähän turhankin raju korjausliike ja unohdettu että treenaamisen pitäisi olla hauskaa. Itseasiassa sen pitäisi olla aina mielekästä lapselle treenataanko sitten oikeasti tavoitteellisesti vaiko ihan vain liikunnan riemusta. Kun se tavoitteellisuuskaan ei poissulje hauskuutta. Lähipiirissämme on äärettömän lahjakas juniorurheilija, jolla iltapäiväkerhotoiminnasta syttynyt rakkaus lajiin on vienyt lapsen maailmanmestaruuskisoissa mitalleille. Lapsi treenaa aivan valtavia määriä, mutta hänellä ystävineen on hauskaa treeneissä ja harjoittelu on monipuolista. Eihän tuota voi mitenkään paheksua, mutta pitää ymmärtää, että jokaisesta meistä ei ole samaan mihin noista valmennusryhmän tytöistä ja siksi onkin järkevää, että jotkut käyvät pitämässä hauskaa kerran tai kaksi viikossa ihan vain tuntioppilaina.

Toki myös tarjolla olisi omaehtoista liikuntaa ja sitähän meillä myös on arjessa. Liikutaan jalan ja pyörällä tai lähdetään metsäretkelle vaeltamaan poluilla. Kuitenkin mietimme sitä, että riistämmekö me lapselta jotain jos liikuntaharrastusta ei ole. Onko oikein, että me teemme päätöksen lapsen puolesta jos ilmoitamme, että joukkupelaajaksi ei voi ryhtyä, koska ei ole realistinen vaihtoehto että koko perheemme harrastaa vain lapsen futista tästä teini-ikään. Jos vaan ostetaan lapselle temppuscootti ja viedään se tuohon läheiselle skeittirampille temppuilemaan. Tai hommataan seuraavaksi fillariksi BMX ja yritetään vakuuttaa lapsi siitä, että on paljon siistimpää temppuilla rampeilla. Vai pitäisikö luottaa, että tässä parissa vuodessa vielä jossain jollakin joku lamppu syttyisi päässä ja tajuttaisiin, että noita joukkuelajejakin voi harrastaa niin, että käydään kerran viikossa treenamassa ja silloin tällöin pelaamassa?

Tiukka meno

Tänään oli syksyn odotetuin keikka eli Rokkimuskarin joulukonsertti. Vaakasuoraan satanut alijäähtynyt vesi ei ollut pidätellyt pieniä muusikonalkuja ja Vaskivuoren lukioon kertyi kymmeniä isompia ja pienempiä rokkaajia.

En varsinaisesti ole mikään lastenjuhlissa kyynelehtijä, mutta olihan se pakko myöntää että nuo pienet olivat ihan mahdottoman liikuttavia soittimineen ja lauluineen. Oma jälkeläinen pääsi toiveen mukaisesti kitaraan kiinni.

Meno oli sen verran tiukkaa ettei kamerakaan pysynyt perässä. Tosin eipä sillä, että tarkaa kuvaa lapsen naamasta tänne blogiin ihan äkkiä suostuisin laittamaan.

Rokkimuskari on ollut koko perheestä mukava harrastus ja toiveissa olisi että harrastus jatkuisi nyös ensi vuoden puolella. Toivottavasti ryhmät saadaan kasaan ja taas voin suositella lämpimästi, että kannattaa käydä tutustumassa muskarin toimintaan jos etsii vähän menevämpää muskariharrastusta lapselle. Oman jälkeläisen todistuksen mukaan hauskinta muskarissa on soittaminen ja käytännössä soittaa saa. Tutuksi on tullut rummut, kitara, basso, koskettimet sekä pienemmät rytmisoittimet ja tunneilla ei ole koskaan tylsää.