Mielikuvamainontaa

Tänään meidän perheemme ruoanvalmistus oli ulkoistettiin yhdellä hotelliin ja kahdella kultaisien kaarten alle. Mäkkäri on vielä tämän viikon jakanut lastenaterioiden kylkiäisenä satukirjoja. Mäkkärin "Anna lapselle kieli"-teemaisena alkanut yhteispohjoismainen kamppis pitää yleensä sisällään ihan mainioita kirjoja (toisin kuin tuossa aikaisemmin tänä vuonna jaossa ollut kirjakamppis). Kahdesta tarjolla olleesta kirjasta lapsi valitsi Helena Brossin ja Christel Rönnsin Eka B -sarjan Yö koulussa -kuvakirjan. Sarja oli minullen uusi tuttavuus, mutta pikainen googlettelu tiesi kertoa, että sarja löytyy useammalta suosituslistalta lukemaan oppineille ja näin yhden iltasatuluvun perusteella ajattelin, että voisi katsoa kirjastosta löytyisikö tarinoita enemmänkin luettavaksi. Lapsikin kuunteli tyytyväisenä tarinan, mutta lopuksi iski harmistus.

Kansikuvan perusteella lapsi oli odottanut nimittäin saavansa jännitystä.

Kannen kuva ei kuitenkaan löytynyt itse tarinasta. Toki sen voisi sijoittaa pätkään jossa kuvattiin lasten koti-ikävää, mutta lapsi oli tulkinnut ilmeet peloksi tai jännitykseksi selvästi huomasi, että lapsi tunsi itsensä lähinnä koijatuksi apinaksi. Ennen silmien sulkeutumista pitikin käydä keskustelua siitä, että voiko aina luottaa siihen mitä paketissa tai kannessa luvataan. Lukijana kyllä tunnistan kuitenkin lapsen fiiliksen. Monikaan asia ei keljuta yhtä pahasti kuin se, että huomaat, että tarjolla olleiden tietojen varassa valittu kirja osoittautuukin joksikin aivan muuksi.

60-sivuinen kirja toimi iltasatukirjana hyvin, koska sanoja aukeamalla ei ollut kuin kolmisenkymmentä ja teksti oli nopealukuista. Vasta lukemaan oppineelle lapselle kirja on varmaankin hyvin passeli, koska tekstin määrä on vaatimaton ja tarina ei uuvuta lukijaansa. Pitääkin tutustua enemmän noihin ekaluokkalaisten lukulistoihin. Sieltä löytyisi varmasti muutenkin kivoja välipalakirjoja iltasaduiksi. Lapsi tykkää kuunneella Muumeja, Risto Räppääjiä, Heinähattua ja Vilttitossua sekä Maukkaa ja Väykkää, mutta pidempien tarinoiden välissä olisi kiva lukea lyhyempiä tarinoita, koska monta pitkää tarinaa putkeen tuntuu väähn puuduttavalta lukijallekin. Puhumattakaan siitä, että näin työreissujen täyttäessä kalenteria olisi jompi kumpi vanhemmista aina kuutamolla siitä mitä reissun aikana tarinassa on tapahtunut.

 

Joulu syksyn keskellä

Minulle riittää joulukuu joulun juhlimisiseen, mutta lapsen mielestä joulu on ajankohtainen aihe myös syyskuussa. Tai ajankohtaisuutta varmasti auttoi myös se, että joulun lisäksi samaan pakettiin on paketoitu Tatu ja Patu.

Akateemisen lastenosasto on lapselle runsaudensarvi ja tässä kohtaa myös lapsi tietää vanhempiensa heikot paikat. Nyt hyllystä sitten löytyy tämäkin Tatu ja Patu.

Tatun ja Patun ihmellisessä joulussa veljekset palaavat kiinni kuvakirjakantaan ja kuten odottaa saattaa ei veljesten jouluvisiitti Veeran perheen luokse suju kommelluksetta. Kuvitus on aikaisempien osien tapaan yksityiskohtaista ja lapsen mielikuvitusta ruokkivaa. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin parin aukeaman mittaisina lukuina, joten tarinaa jatkaa kuunnella myös perheen pienimmät, jotka eivät vielä välttämättä koko pitkää tarinaa malta kerralla istua kuuntelemassa.

Hauska yksityiskohta on myös tuo kanteen ilmestynyt Mukana myös Veera -merkki. Sukulaislasten kautta Veera tuli tutuksi jo ennen Tatua ja Patua ja vaikka veljekset nykyään nauttivatkin suurempaa kansansuosiota minulle ne ovat Veeran spin off. Tosin tässä kohtaa kyllä veljekset taisivat tehdä Frasierit. Perjantaina ostettu kirja on luettu jo kolmasti ja tahti tuskin tässä hiipuu ennen joulua. Uskallan siis suositella kirjaa sekä vanhempien että lapsen puolesta kaikille, joihin Tatun ja Patun tyyli sekä joulu iskevät. Jos pelkästään ensimmäinen iskee niin kannattaa silti kokeilla ja jos tunnustautuu vain jouluihmiseksi on ehkä paras jättää kirja hyllyyn.

 

Mikä ihmeen Alice

Iltasatuosastolla tartuttiin Hämähäkkimiehen sekä Jaakon ja Jättiläispersikan jälkeen lastenkirjallisuuden yhteen tunnetuimmista klassikoista eli Liisan seikkailuihin Ihmemaassa. Tarinassa oli kuitenkin tapahtunut yksi suuri muutos. Uusimmassa käännöksessähän Liisa ei olekaan enää Liisaa vaan alkuperäinen Alice. Me kuitenkin miehen kanssa teimme periaatepäätöksen ja päätimme lukea tarinan kuitenkin Liisasta kertovana, koska lapselle oli jo nelivuotiaana syntynyt vahva mielikuva siitä, että seikkailijatyttö on juurikin Liisa ja nimi myös istui paremmin lapsen omaan suuhun.

Toki oma keskustelunsa on se miksi ylipäätään lastenkirjoissa hahmojen nimiä on päädytty suomentamaan. Miksi neiti Etsivästä tuli Paula tai miksi Babysitters Clubin tyttöjen nimet vaihdettiin ulkomaalaisperäisiin, mutta paremmin suomalaisen lapsen suuhun sopiviksi? Mutta ei nyt lähdetä siihen tällä kertaa vaan keskitytään Liisaan. Eli WSOY:n kustantama Alice Martinin suomennos kuitenkin kertoi Liisan asemasta Alicasta ja myös muuten nimiä oli ilmeisesti vaihdettu.

Kuva: WSOY, Bon-pokkarit

Uusi suomennos ei ole herättänyt varauksetonta ihastumista, mutta itse pidin kirjaa sujuvasti luettavana ja pidin myös runokäännöksistä. Tosin pakko myöntää, että itse en kyllä juurikaan muista edellisestä Liisa-lukukokemuksestani enkä edes tiedä kumpikohan aikaisemmista suomennoksista oli kyseessä. Liisan hahmojen nimet ovat myös tulleet tutuiksi meille vanhemmille elokuvissa englanniksi, joten tuokin oli omiaan sotkemaan meidän vanhempien muistikuvia. Lapsi piti Liisasta ja sen eriskummallisesta maailmasta. Kirja toimi myös rakenteeltaan hyvin iltasatuna. Luimme yleensä puolilukua illassa ja kirja tuli luettua parissa viikossa. Kuvitus vetosi ainakin nostalgianälkäiseen äitiin ja jossain vaiheessa tartumme varmasti myös jatko-osaan kunhan sen käsiimme saimme.

Alicen seikkailut Ihmemaassa löytyi meille joulun jälkeen pokkarialesta eli kirja jäi nyt vielä omaan hyllyyn ja kuvittelisin, että siihen palataan myöhemminkin. Nyt lukilistalle pyörähti Heinähattua ja Vilttitossua, mutta koska samalla myös minut ulkoistettiin työmatkalle saa nähdä ehdinkö itse tuota lainkaan lukemaan. Pojan päiväkodissa luetaan ihanasti lepohetkillä tarinoita ja sitä kautta moni hahmo onkin tullut pojalle tutuksi ja Heinähattu ja Vilttitossu lähtivät matkaan kirjastosta juurikin pojan omasta toiveesta. Itse varmaankin seuraavaksi haluaisin lukea Muumeja. Mitä pidempiä lastenkirjoja teillä tykätään lukea?

Haussa hyvä tyttöhahmo

Viime yönä taloudessamme heräiltiin tunnin välein perheen pienimmän yskään eikä lopustakaan nukkumiseesta tahtonut tulla mitään miehen niistäessä suunnilleen vartin välein ja minun kroppani tuntuessa lähinnä siltä, että joku on piessyt koko kehon verkkokassillisella appelsiineja.

Eli tiedossa oli koko perheen sairaspäivä ja Yle Areenan palveluihin tutustuminen. Noin muuten olen tosi liekeissä meidän verovaroin kustannettusta lastenohjelmatarjonnasta, mutta yksi asia pistää sapettamaan. Pistetään tämä vaikka väsymyksen aiheuttaman ärtyneisyyden piikkiin, mutta missä ovat kaikki järkevät toiminnalliset tyttöhahmot?

Tytön rooli lasten viihteessä on yleensä harmittoman sidekickin roolin. Sellainen hajuton ja mauton, joka menee porukan jatkona kuten vaikka Kimmo Kuussa ja Anton Siilisessä. Sitten jos tytölle annetaan vähän toiminnallisempi rooli on tyttö rehellisesti sanottuna yleensä ihan hirveä hahmoltaan. Kun jos vaikka mietitään millainen Pikku Myy on tai tälläkin hetkellä Pikku Kakkosessa pyörivän Samun ja Sallan Salla.

Sallahan on, anteeksi kielenkäyttöni, oikea valioluokan ihmisperse viisivuotiaaksi. Jääräpäinen, itsekeskeinen eikä tippaakaan empaattinen. Toki, joku voisi väittää että tuollaisiahan ne viisivuotiaat ovatkin, mutta pakkoko niille on telkkarissa vielä mallia näyttää, jotta vähän heikommallakin mielikuvituksella varustetut saavat riittävän esimerkin.

Kun miettii mitä millaisista hahmoista itse lapsena pidin, niin eivät ne olleet tyypillisiä prinsessoja, eivätkä ne ainakaan olleet noita hankalia kiukuttelijoita kuten Salla tai minäolenoikeassa-asenteelle varustettuja Meerejä Maxista ja Meeristä. Itse olisin halunnut nähdä tarinoita tytöistä tekemässä asioita. Ja kun noin ylipäätään kun mietitään niin näilläkin kahdella tytöllä on sisarus heti viemässä puolet tarinasta. Yksittäisiä tyttösankareita ei tule mieleen kuin Olivia, Pipsa Possu, Laura ja ainakin joskus pyörinyt Ikaoka (vai miten se kirjoitetaan). Sitten on toki myös Saara ja Sorsa-tyylisiä tarinoita tytöstä ja eläimestä, mutta kaikissa näissä tytön rooli on kuitenkin aika lailla kotikulmiin sidottu. Tyttö ei lennä Kuuhun kuin korkeintaan Kimmo Kuun sidekickiksi eikä ole pääetsivä Anton Siilisessä.

Kirjallisuuden puolella päteviä tyttöhahmojahan onkin jo huomattavasti enemmän, mutta ne löytyvät näppärästi luokiteltuna tyttökirjallisuuden alle. Lasten- ja nuortenkirjojen klassikoissa yleensä keskiössä on pojat tai ainakin porukat, joissa aktiiviset roolit on varattu pojille. Oikeastaan vasta nykyinen dystopiabuumi on tehnyt tytöistä toimijoita, koska tyypillisessä fantasia- tai sci fi-tarinassa keskiössä ovat vanhat viisaat miehet tai messiashenkiset nuoret pojat.

Lastenkirjallisuudessa toiminnallisista tyttöhahmoista nostetaan aina esiin Peppi Pitkätossu, mutta pakko sanoa, että kun tuossa taannoin Peppiä koitimme iltasaduksi lukea osottautui Peppi minusta erittäin huonosti aikaa kestäneeksi, ilkeäksi ja rasittavaksi hahmoksi. Kyllähän Peppi edustaa hahmona tietysti anarkiaa ja uskallusta, mutta itse kirja oli kyllä jotenkin tosi jäätävää luettavaa. Nyt lukuvuorossa oleva Liisa Ihmemaassa toimii paremmin. Päiväkodissa lapselle tutuksi ovat tulleet myös Heinähattu ja Vilttitossu, jotka ovat itselleni jääneet vieraammaksi, mutta jota voisimme hakea kirjastosta seuraavaksi lukukokemukseksi.

Mielenkiintoista on myös se, että tarinankerronnasta puuttuu kokonaan ne tarinat, joissa sukupuolella ei ole merkitystä. En äkkiseltään muista yhtään lapselle suunnattua tarinaa, jossa keskushenkilö ei olisi jollain tavalla sukupuolitettu. Kun jopa tyypillisissä eläintarinoissa jossain vaiheessa sukupuoli liimataan päälle vaikka tuokiokuvauksessa sillä ei olisi välttämättä väliä. Mutta jos tuo nyt on liikaa vaadittua niin voitaisiinko edes piirretyissä tytöt tuoda 2010-luvulla. Tehtäisiinkö vaikka ohjelma, joka kertoisi tyttöporukasta, jossa kaikki osaisivat toimia porukassa, olisivat fiksuja, ystävällisiä ja kyvykkäitä ratkomaan ongelmia. Kun koomista kyllä tällä hetkellä ehkä eniten tämän tyylistä menoa pääsee näkemään lähinnä My Little Ponyssa ja Lego Friendsissä. Eikö muka yleisradiorahoituksella onnistuta tekemään Suomessa tai vaikka Briteissä jotain tuon suuntaista?

Hämähäkkimies

Ei ole kahta kysymystäkään siitä, kuka on lapsen lempisupersankari.

Hämähäkkimies on kiistatta paras. Rooliasu muutti meille jo reilu 1,5-vuotta sitten pojan tutustuttua suurella mielenkiinnolla meidän New Yorkista tuomaan Spider-man-kuvakirjaan. Sen jälkeen lapsi sai nähdä Legon supersankaripätkän, jossa Hämis oli menossa mukans ja taloon muutti myös Hämähäkkimies-Legoja.

Hämisleikit ovat olleet nyt niin paljon pinnalla, ettei meillä ollut sydäntä kieltää kun lapsi taannoin Akateemisesta Spider-man-romaanin bongasi. Kirja on varmaankin suunnattu alakouluikäiselle, mutta päätyi meillä jo nyt jo iltasaduksi. Tarina kertoo Spider-manin synnystä yhden version. Siis sen, että radioaktiivinen hämähäkki tulee ja puree ja Peter Parker saa supervoimat ja päätyy ensin showpainijaksi, mutta enonsa kuoleman jälkeen päättää käyttää voimansa hyvään. Enon murha ja painikohtaukset ohitetaan kirjassa ripeästi ja lapsentasoisesti ja muutenkin kirja oli nopealukuinen. Ja pakko myöntää, että aivan onnettomalla kielellä kirjoitettu. Olisi ihanaa jos näihin sarjojen ja leffojen kylkiäiskirjoihin vaivauduttaisiin kirjoittamaan kunnolliset, rikkaalla kielellä tehdyt tarinat.

Hämähäkkimies seitteineen on lapselle minusta siitä mukava supersankarihahmo, ettei hämis heilu aseiden kanssa. Peter Parker taas rehellisenä nörttinä huomattavasti miellyttävämpi hahmo kuin mitä monen muun ikonisen hahmon taustalta löytyy. Uusin Spider-man-kohtaaminen tapahtui tämän aamun Finias ja Ferbin Marvelyhteistyöjaksossa. Aika riemastuttavaa, että pojan kaksi suurta tämän hetken lempparia päätyi näin yhteen.

Pipo ja jättipersikka

Viime vuoden loppupuolella lapsen nukahtamaiset muuttuvat vaikeammiksi. Tyyppi pyöri ja hyöri sängyssä ja huuteli vielä usein kymmenen uutisten tunnarin päälle huonoja onelinereita omasta huoneestaan. Jotenkin iltoja ei vain saatu rauhoittumaan että lapsi olisi saatu rentoutumaan ja antamaan unen tulla. Lopulta keksittiin vaihtaa iltasaturutiinia. Siihen asti lapsi oli itse saanut valita kirjan jota luettiin ja turhan usein valinta osui johonkin tietosanakirjamaiseen, joka pikemminkin pisiti aivot hyrräämään kovemmilla kierroksilla sen asemasta, että ne olisivat auttaneet rentoutumaan. Kun iltasaduiksi vaihdettiin lastenkirjat, kunnonmittaisia luvuilla alkoi tyyppi kummasti rentoutumaan.

Hyllystä löytyi jo ennen lapsen syntymääkin monia päteviä lastenkirjallisuuden klassikoita ja lapsen omien kiinnostusten myötä sinne tullut muunmuassa jo aikaisemmin esiteltyä Maukkaa ja Väykkää. Kokoelmaan kuitenkin mahtuu aina uusia kirjoja ja onneksi jouluaattona paketista kuoriutuikin sopivasti uutta luettavaa.

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia oli yksi lapsuuteni lempiteoksista ja tuo myös veljelläni oli ollut mielessä kirjakaupoille lähdettäessä. Tällä hetkellä vaan tuosta kirjasta ei valitettavasti taida olla painosta tarjolla, joten pakettiin päätyi Jaakko ja jättipersikka.

Roald Dahlin kieli on ihana rikasta ja tarinat loistavan epäsovinnaisia. Lukemisesta nautti vanhempi vähintään yhtä paljon mitä jälkikasvu nautti kuuntelusta. Luvut olivat sopivan mittaisia ja kirja tuli luettua parissa viikossa. Sen verran koukutava tarina tuo oli, että jos itse ei ollut illalla lukuvuorossa piti puuttuvat sivut lukea itsekin ennen kuin pääsi nukkumaan.

Äänin 3/3 voimmekin suositella kirjaa mainioksi iltasaduksi.

Joululomalla oli paitsi aikaa tutustua uusiin kirjoihin niin myös aikaa tarttua saksiin ja saumuriin. Kaapelin joulumyyjäisistä ostamastani ihanasta Vanja Sean neuloksesta ja parjaamastani fleecestä syntyi lapselle paremmin korvat suojaava pipo. Mitään varsinaista kaavaa taas tuohonkaan ei löytynyt vaan katsoin mallia sellaisesta perinteisestä neulotusta vauvan piposta ja sen pohjalta vääntelin tavallista pipon kaavaa. No eipä tuo nyt mitään ydinfysiikkaa taida olla.

Pipo on kuitenkin nyt päiväkotikäytössä hyväksi todistettu. Fleecevuoraus pitää pipon kivasti kuivan tuntuisena ja ulkopuoli passaa mainiosti kaapinperältä vihdoin käyttöön päässeelle,alennusmyynneistä hamstratuun sini-vihreään toppahaalariin.

Seuraavaksi suunnitelmissa olisi testailla tuota kaavaa eteenpäin ja kokeilla minkälainen siitä tulisi ohuesta merinoneuloksesta tehtynä. Mies tarvitsisi pyöräilykypärän alle pipon ja ajattelin kokeilla saisinko vanhan neuletakin riittämään kokeiluerän materiaaliksi. Onnistuin nimittäin saamaan lempparineuletakkiini reippaan kokoisen reiän toiseen hihaan, joten olisi kiva saada materiaali hyötykäyttöön.