Yhdeksänkymmentäluku ja rippilahjaksi saadut Kalevalakorut ovat saaneet olla haudattuna muistojen perukoille ja korulaatikkoon visusti viimeiset vuodet. Nyt kuitenkin nuo Kalevalakorun muinaiskoruista muotonsa saaneet korut ovat alkaneet näyttää omaankin silmään todella hyvältä. Samaa teemaa sivuten kaivoin tänään korulippaasta esiin yhden korun joka kyllä ulkonäöltään on kovin kalevalahenkinen, mutta sijoittuu historiassa paljon tuoreempiin hetkiin.
Sain korun rippilahjaksi isoäidiltäni. Korun mummo oli saanut aikaan isoisältäni eli karjalaisittain äijältä. Kaunis koru kuljettaa mukanaan aivan erityistä tarinaa. Koru on nimittäin tehty maahan aamutusta lentokoneesta. Kuvio koruun taas on löytynyy karjalaisesta talon päätykoristeesta. Koruja minun tietääkseni löytyy tämän itselleni päätyneen yksilön lisäksi kolme muuta. Olisikin mielenkiintoista tietää, että vieläkö muut korut jatkavat kulkuaan, tai että päätyivätkö ne ikinä omistajilleen. Tarina kun jatkuu myös korun kääntöpuolella.
Vapunpäivänä 1944 annettu koru nimittäin ehti asustaa Karjalassa vain muutaman päivän yli kuukauden ja sen jälkeen mummoni viimeisen kerran sulki Kannaksella sijainneen kotinsa oven selkänsä takana ja lähti viimeisillä hetkillä kävellen lehmien kanssa evakkoon. Tai no aloittamaan kokonaan uutta vaihetta elämässään.
Koru on minulle tärkeä muisto siitäkin syystä, että mummoni oli ainoa isovanhemmistani, joka eli omaan aikuisuuteeni saakka. Itseasiassa äijästä minulla ei ole mitään muistikuvia muuten kuin valokuvien kautta. Koru on oikeastaan minulle sellainen konkreettinen muisto siitä isäni perheestä jota en juuri koskaan oppinut tuntemaan ja siitä matkasta jonka isäni perhe on kulkenut. Ainoa tätini kuoli jo ennen syntymääni ja isänikin kuolemasta on kohta 20 vuotta. Ja koru muistuttaa minua mummosta. Siitä sinnikkäästä naisesta, joka jätti kotinsa kahdesti ennen kuin ehti täyttää 27, rakensi itselleen uuden kodin tyhjästä ja hautasi aikaan molemmat lapsensa. Naisesta, joka torjui dementiaa ratkomalla kryptoja ja lukitsi aina oven ennen kuin kehtasi alkaa pelaamaan pasianssia.
Tärkeydestään huolimatta koru on jäänyt rasiaan. Välillä sen ulkonäkö ei tuntunut lainkaan ajankohtaiselta ja korun käytettävyyttä haittaa osittain sen materiaali. Eli koru haisee hieman rautaiselle ja toisaalta korun ketju on vähän lyhyt eli sen saa juuri ja juuri vedettyä pään yli, koska sattuneesta syystä lukkoa ei koruun tainnut olla saatavilla. Olenkin miettinyt, että josko koruun vaihtaisi uuden ketjun. Veikkaan, että koru tulisi paljon monipuolisempaan käyttöön, jos tuohon laitettaisiin tilalle vaikkapa pronssiketju, joka myös saisi olla reilusti pidempi eli koru laskeutuisi rintojen alapuolelle, jolloin ei olisi pelkoa siitä, että avonaisemmankaan kaula-aukon kanssa riipus olisi ihoa vasten.
