Risto Räppääjä ja yöhaukka

Ei varmaan mikään yllätys, että taloutemme intohimoisin Risto Räppääjä fani oli intopiukassa sunnuntaina menossa katsomaan tuoretta Risto Räppääjä elokuvaa Lasten sunnuntain ennakkonäytökseen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lapsi oli saavuttanut fanituksessa sen tason, että kirja oli luettu ennen elokuvaa, joten jännityskin oli ihan uudella tasolla kun tarina tiedettiin, mutta lapsi uumoili jo valmiiksi, että tarina ei välttämättä menekään samoin.

Ja niinhän se meni, että elokuvaa varten tarinaa oli jouduttu taivuttamaan jonkun verran, muttei mitenkään suuresti. Elokuvan näyttelijäkaarti oli kahdesta edellisestä elokuvasta tuttua ja lapsi on selvästi mieltynyt noihin näyttelijöihin ja vastoin yleistä mielipidettä lapsi myös pitää Koivusalon elokuvista enemmän mitä alkuperäisistä Risto Räppääjistä. No äitinsä poika, olen varmaan ainoa ihminen jonka mielestä Star Warsin episodit 1-3 olivat ihan tarpeeseen tehtyjä elokuvia...

Leffan laulut olivat meille jo valmiiksi tuttuja Hesen lastenaterian kylkiäisenä tulleen cd:n myötä ja meillä vanhemmilla on soinut nyt jo pari viikkoa päässä Nellin itsenäistymistä kuvaava lallatus. Itse elokuvassa laulun kohtaus tuntui jotenkin kuitenkin päälleliimatulta. Koivusalon elokuvissa Nellistä on tehty statisti ja ylipäätään tarinaa kerrotaan jotenkin niin paljon enemmän aikuisten kuin lasten näkövinkkelistä, että Nellin hahmon hienous jää taka-alalle ja Ristokin latistuu jotenkin vähän latteaksi hahmoksi. En tiedä oliko elokuvassa yritetty tuoda esiin lasten kipuilua myös siitä, että lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, mutta jotenkin se ei tuollaisessa tarinan läpi hölkätyssä tarinnankerronnassa päässyt kunnolla esiin.

Lapsen mielestä elokuva oli kiva. Laulut toimi, jännitystä oli sopivasti (edelleen lapsi on sitä mieltä, että Polkupyörävaras on liian jännä) ja näyttelijät olivat kivoja. Eli kohdeyleisölle leffa toimi ja olihan tuo viihdyttävä ja iloinen elokuva ja on hyvä, että lapsille kotimaisia elokuvia tehdään. Seuraavaksi meillä on nimittäin ällätty Alvinia ja Pikkuoravia ja emme ole vielä onnistuneet ratkaisemaan kumpi meistä miehen kanssa uhrautuu sitä dubattua hirvitystä katsomaan.

Lauantaina lautapelataan

Meille taisi päästä syntymään ihan huomaamatta perheen uusi perinne, lautapelilauantait. Lauantaina iltaruoaksi valitaan jotain helposti sorminsyötävää ja pöytään katetaan patojen ja pannujen asemasta pelilauta.

Quesadillat todettu koko perheen toimesta hyväksi peliherkuksi koska maut saa jokainen tuunattua kohdilleen (lue: lapsi syö lättyjä joiden välissä on juustoa ja vanhemmat lastaa päälle salsaa, avokadotahnaa ja ranskankermaa).

Muuten olen kovin innokas toistelemaan stereotypioita ainoista lapsista, mutta meillä on totta se, että ainoalla lapselle pelitilanteet ottavat välillä vähän koville. Varsinkin kun me vanhemmat pienemmän pelaajan kanssa sorruimme antamaan turhan usein lapselle tasoitusta. Lapsen kasvamisen huomaa onneksi siinä, että häviäminen ei enää aina ota lapselle ihan niin koville. Pelaaminen on myös loistava tapa turvallisesti kokeilla epäonnistumista ja opetella sitä, että taivas harvemmin tippuu niskaan vaikka välillä mokaakin. Vaikeampia pelejä pelaamme usein pojan kanssa joukkueena, jolloin toinen vanhemmista on henkisenä tukena lapselle. Ja nyt myös huomaa, että on pelejä joissa lapsi pesee meidät vanhemmat mennen tullen. Kuvassa näkyvän Hevisaururus - Velhojen vuorella -pelin jälkeen pöytään kannetun Oppi ja Ilo -sarjan Hoksotin -pelissä lapsi nöyryytti kaikilla kuudella pelilaudalla meitä vanhempia mennen tullen bongaamalla yksityiskohtia paljon meitä vanhempia tarkemmin.

Meillä kotona on kohtalaisen hyvä lastenlautapelivalikoima. On klassisia Muuttuvaa labyrinttiä, Kimbleä ja Afrikantähteä (josta tosin on hävinnyt setelit vuosien saatossa, pitäisi tehdä uudet). Erilaisia oppimispelejä on kertyny Oppi ja ilolta useampiakin sekä lahjana että lapsimessutarjouksina ja vaikka ne ehkä kuulostavat tylsiltä niin ne ovat yleensä pelejä joita lapsi itse ehdottaa. Lautapelien lisäksi laatikosta löytyy korttipelejä. Unoa pelasimme viime kesänä niin paljon että se alkaa jo vähän tökkiä, mutta toisaalta se on myös helppo peli kuljettaa matkassa mukana. Jos kuitenkin pelailu jatkuu näin tiiviinä on pakko suunnata kulku lautapeli-kauppaan. Nyt vielä saadaan kierrätettyä pelejä niin ettei kahtena peräkkäisenä lauantaina pelata samoja pelejä, mutta sitten se kierros melkein pitää aloittaa uusiksi. Eilenkin kun pelasimme lopulta viittä eri peliä ja rakennettiin päälle pari palapeliäkin.

Mitä teillä pelaraan? Ja mitkä pelit toimivat parhaiten teistä sekä lapsella että aikuisella?

Kepler62 -1&2

Olen jo muutamat kuukaudet hypistellyt kirjakaupoissa Timo Parvelan yhdessä norjalaisen Bjørn Sortlandin kanssa kirjoittaman Kepler62-sarjan kahta ensimmäistä osaa. Yhteistyössä toteutetun kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin viime vuoden syksynä ja keväänä yhtäaikaisesti sekä suomeksi että norjaksi ja osat kolme ja neljä ovat tulossa tämän vuoden keväällä ja syksyllä. Vuonna 2017 luvassa olisi myös kaksi osaa lisää eli kokonaisuudessaan kirjasarja on kuusiosoinen ja ensimmäisten osien perusteella kirjailijat vievät tarinaa eteenpäin vuorotahtia.

Kirja 1: Kutsu oli ensimmäinen elukijalla lukemani kuvitettu kirja. Toimi ihan kohtalaisesti, mutta kakkoskirjaan päästyäni tajusin ettei Pasi Pitkäsen upeat kuvitukset ihan tulleet riittävässä mittakaavassa esiin pieneltä näytöltä musta-valkoisena.

Luin molemmat kirjat eilen illalla, joten pakostakin tuli vertailtua kirjoja. Tai oikeastaan huomattua, että kirjat ovat melko epäsuhtaiset. Kirja 1 oli 57 sivua kivasti jännittävää kertomusta suomalaisista veljeksistä, 13-vuotiaasta Arista ja 8-vuotiaasta Janista, jotka saavat käsiinsä himoitun Kepler62-pelin ja onnistuvat läpäisemään pelin, jossa suurin osa ei ole onnistunut. Kirjan dystopinen maailma on ankea, pojat kärsivät puutteesta ja kadoksissa ollut äiti palaa paikalle nanomuunneltuna, mutta kovin tarkasti ympäröivää yhteiskuntaa ei kuvata vaikka tarinasta löytyy kaikuja mainiosta Ready Player Onesta. Toinen kirja triplaa pituuden ja keskeiseksi hahmoksi nousee 14-vuotias norjalainen Marie. Myös kerronta hypää mielestäni Kirja 2: Lähtölaskennassa selvästi enemmän nuorten- kuin lastenkirjaksi. Marie on poikiin verrattuna epäileväisempi kertoja ja ympäröivästä yhteiskunnasta alkaa muodostua hieman vahvempi kuva.

Kepler62 avasi kuitenkin vahvasti ja odotan jo kieli pitkällä kolmososaa. Kirjojen dystopiakuvaus on koukuttava ja kerronta on kuitenkin lastenomaisempaa mitä muuten viimevuosina tulleista dystopiatarinoissa eli tilausta tällaisill kirjoille varmasti on. Kirja on myös tarinaltaan varmasti sellainen että se houkuttaa kirjojen ääreen sekä tyttöjä että poikia ja varmasti myös monia sellaisia, jotka eivät muuten ole lukijatyyppiä.

Toisessa kirjassa Jani, Ari ja Marie päätyvät jo samaan osoitteeseen, mutta tarina antaa voimakkaasti viitteitä että vielä joku tai jotkut puuttuvat kertomuksesta. Sarja myös oletetusti siirtyy kuvaamaan vielä suljetumpaa ympäristöä, avaruusalusta, joten mielenkiinnolla jään odottamaan miten nyt taustalla kulkevaa salaliittoteoriaa lähdetään avaamaan.

Kirjaparin epäsuhdan vuoksi on vaikea sanoa minkä ikäiselle kirjaa suosittelen. Ensimmäisen osan voisin kuvitella lukevani ääneen piankin pojalle, toista en tosiaankaan. Taidan kuitenkin sarjan osaa omaksi koska tuo on sarja jonka haluan pojan joskus aikanaan ehdottomasti lukevan. Ehkä tälle parasta yleisöä on kymmenen korvilla olevat. Tai sitten kolmikymppiset jotka mielellään hellivät flunssaisia aivojaan lukemalla lastenkirjallisuutta.

Kun lapsi Risto Räppääjään sekosi

Vuosi sitten päiväkodissa oli luettu Risto Räppääjää ja lapsi pyysi tuolloin kirjan myös iltasaduksi. Silloin kirja kuitenkin jäi kesken, mutta nyt selvästi lapsi oli muuttunut otolliseksi maaperäksi Ristolle. Elokuvateatterin mainoksien perusteella lapsi bongasi kirjakaupasta Yöhaukkakirjan, jonka ostimme ja joka luettiin lopulta parissa päivässä.

Tuon jälkeen alkoi kärttäminen elokuviin ja taloudessamme asui kohtalaisen pettynyt viisivuotias kuultuaan että elokuvaa pitää odottaa vielä reilu kuukausi. Onneksi asiaa helpottamaan löytyi Netflixistä Risto Räppääjä ja liukas Lennart sekä Elisa Viihteeseen tallennettuna Viileä Venla sekä Polkupyörävaras -leffat.

Arvostelijoiden perusteella Liukas Lennart häviää mennen tullen alkuperäisille kolmelle elokuvalle, jotka Mari Rantasila ohjasi. Muutos Rantasilan ja nykyisen ohjaajan Timo Koivusalon elokuvien välillä on suuri, mutta lapsesta muutos ei ollut lainkkaan niin pahasta mitä kriitikoista. Liukkaan Lennartin suurimpana heikkoutena pidettiin sitä, että elokuva keskittyy liiaksi aikuisten maailmaan  Riston ja Nellin jäätyä soittamaan kakkosviulua. Lapsesta tuo taisi olla vain hyvä, koska lapsi koki varsinkin Polkupyörävarkaan omatoimisesti seikkailevat lapset jotenkin todella jännittävänä. Liukas Lennart taas kuulemma oli sopiva kun se ei ollut jännä.

Lapselle myös istui Liukkaan Lennartin musiikki, jota syytettiin tasapaksuksi. Hyvin laulut ovat kuitenkin jääneet päähän ja niitä laulellaan kovasti. Seuraavaksi varmaan olisi syytä etsiä jostain katsottavaksi Sevillan saituri ennen Yöhaukan ensi-iltaa. Ja myös kirjapuoli pidetään vahvana. Iltasatujonossa seuraavana odottaakin taas Risto Rääpääjää. Kirjoja ja elokuvia rakasvana vanhempana on ihana päästä näkemään miten lapsi jo pienestä pääsee osaksi siihen jännitykseen kun odotetaan lempparisarjaan uutta elokuvaa.

Kunnon dinosaurus

Kolmen viikon joululoma alkaa olla minun ja pojan kohdalla taputeltu kokoon. Mieshän ei saanut nyt lomailtua kuin muutamia päiviä pyhien yhteydessä työkiireiden vuoksi, mutta nyt näyttää pahasti siltä, että minun ja pojan palatessa arkeen jää mies mittailemaan kuumetta kotisohvalle ainakin huomiseksi päiväksi.

Kuume ei ole koskaan iloinen asia, mutta onneksi tällä kertaa kuume nousi vasta illalla joten ehdimme viimeisen lomapäivän kunniaksi kokok perheen voimin leffaan katsomaan matkamme aikana ensi-iltaan tulleen Kunnon dinosauruksen.

Kunnon dinosaurus on ristiriitainen elokuva. Ensimmäisen kerran elokuvaa lupailtiin teattereihin jo pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen leffassa vaihdettiin kaikki osaset käsikirjoittaa myöten, jotta tarinasta saatiin haluttu. Lopputulos oli näyttävä. Animoitu "mitä jos dinosaurukset tappanut asteroidi ohittaisikin maan" -maapallo oli komeaa katsottavaa ihan kaksiulotteisenakin leffana. Elokuva oli myös yllättävän pitkä siihen nähden, että elokuvan jälkeen tuli fiilis, että eihän tuossa tapahtunut oikein mitään vaikka todellisuudessa leffa kertoi hyvinkin suuren kasvutarinan. Suurimman osan ajasta eksynyt dinosaurus Arlo kulkee eteenpäin seuranaan orpo alkuihmislapsi Puppe. Mainoksissa nähdyt muut dinosaurukset lähinnä käyvät pyörähtämässä tarinassa ja elokuvan suuri anti on Arlon pitkä matka kotiin jonka aikana dinonuorukainen kasvaa myös henkisesti sinuiksi itsensä kanssa.

Lapseen elokuva upposi kuin kuuma veitsi voihin ja leffan jälkeisellä pitsalla piti jo kerrata parhaat kohtaukset. Tarina oli sanoitettu niin että viisivuotiaalle ei juuri jäänyt aukkopaikkoja kerrontaan monitulkintaisuuden vuoksi. Elokuva oli sellainen, että lapsi myös selvästi eläytyi leffaan valtavasti ja ensimmäistä kertaa jouduimme miehen kanssa useampaan kertaan muistuttamaan elokuvateatteripuheesta kun kaveri kailotti intopiukkana tulkintojaan ja räkätti parhaille vitseille kippurassa.

Vaikka aikuisen silmään elokuva oli turhaan pitkitetty välityö, on elokuva kuitenkin viihdyttävä.  Erityisesti leffan visuaalinen puoli on komeaa katsottavaa. Pixarn leffoissa taitaa olla vähän sama juttu kuin pitsassakin. Jopa silloin kun lopputulos on vähän mauton on se silti hyvää.

Tenavat

Joululoman yksi odotetuimmista asioista oli Tenavat -elokuvan tulo ensi-iltaan. Lapselle Jaska Jokunen kavereineen oli tuttu lähinnä mainoksesta ja suurin odotus liittyi Ressuun ja Kaustiseen, jotka ovat tulleet lapselle tutuksi mökillä käytössä olevasta, minun lapsuudestani peräisin olevasta, tyynyliinasta. Perheen suurin Tenavat -fani olenkin minä. Mieskin on toki oman osuutensa sarjakuvista lukenut, mutta itse olen puurtanut läpi useampaan kertaan kaikki käsiini saamat sarjakuvakirjat.

Lukemieni arvioiden perusteella tiesin jo että elokuvan tekijät ovat tehneet meidän sarjakuvan fanien kannalta kyseenalaisen päätöksen. Jo heti leffan alkumetreillä kuvaan kävelytetåän Pieni punatukkainen tyttö, jota ei sarjakuvissa koskaan nähty. Kummastelin ratkaisua, mutta elokuvan nähtyäni ymmärrän ratkaisun. Elokuva on kuitenkin tehtu tutustuttamaan uusi sukupolvi Schulzin hahmoihin ja elokuva kärsi jo muutenkin jossain määrin siitä, että lapsi ei ymmärtänyt isoa osaa running gageja. Pienen punatukkaisen tytön näkymättömyys olisi veinyt tarinan niin abstraktille tasolle että lapsikatsojilta (tai ainakin omaltani) olisi juttu mennyt ohi niin että hilsekään ei olisi pölähtänyt. Nytin arvioissa taidettiin myös kritisoida elokuvan onnellista loppua, mutta itse en nyt pidä sitä niin pahana. Sarjakuvien huumori on melko haastavaa ja elokuvan riskinä olisi ollut näyttää Jaska Jokunen lähinnä koulukiusattuna tyyppinä kun puolentoista tunnin leffaan ei liiaksi vitsien toistuvuutta saanut upotettua.

Elokuvan sisällä kulkeva toinen tarina tutustuttaa itseoikeutetusti Ressun ja Punaisen paronin vihanpitoon. Ressukohtaukset olivat selvästi ne jotka eniten viehättivät lasta ja jotka lapsi rankkasi leffan parhaaksi anniksi. Ressukohtauksia on osassa arvosteluissa syytetty juonta pirstovaksi, mutta mielestäni ne kulkivat hyvin päätarinan kainalossa loppuun saakka. Kohtaukset myös toivat kauniisti esiin sen miten mielikuvitus avaa ovia vaikka millaisin seikkailuihin.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli viihdyttävä ja tarjosi viihdettä niin pitkäaikaiselle fanille kuin aiheeseen vasta tutustuvallekin. Elokuva toimii myös hyvänä väylänä Tenavien maailmaan. Sarjakuvat ovat säilyneet yllättävän tuoreena ja pidän viihdyttävänä sitä, että tarinoissa aikuiset on häivytetty taka-alalle ilman ettei kuitenkaan tule mitään Kärpäsen herra -meininkiä. Jos joulupaketeisra kuoriutui leffalippuja niin tässä on yksi mitä joululomalla kannattaa käydä katsomassa.

Kikattavan kakkiaisen naamaralli

Huomasin Facebookissa Pikku kakkosen mainostavan Kikkatavan kakkiaisen uutta peliä, FaceRaceia eli varmaankin noin lapsen suuhun sopivammin naamarallia. Mainoksen uhrina kävin heti klikkaamaaaa pelin latautumaan ja saimmekin käytettyä iloisen puolituntisen lapsen kanssa väännellen kasvojamme.

Peli ensin kalibroi etukameralla kasvot ja sitten pitää seurata opastavan eläimen ilmeitä. Pisteet saa selville kierroksen lopussa. Yllättävän raskasta puuhaa muuten tuo naaman vääntely, kun lopulta sain lapsen lykättyä isänsä kanssa suihkuun oli posket hellinä.

Yllätyin miten hyvin lapsikin osasi ilmeitä tehdä. Pari kenttää meni nollalle tähdelle, mutta niin niitä meni minullakin. Lapselle ehkä haastavinta oli lukita ilme sopivan mittaiseksi ajaksi. Usein ilme ehti jo vaihtua ennen kuvan ottamista tai vaihtoehtoisesti silmät kiinni ollessa lapsi ei huomannut että ilma ehti jo vaihtua.

Joululomalla voisi ottaa kasvojen vääntelyn tavaksi. Puuttuneista äänteistä s on tullut puheeseen, mutta r edelleen on vähän kateissa ja artikulaatio välillä puuromaista, joten kaikki suun alueen lihaksia ja liikkeitä vahvistava toiminta olisi tarpeen. Niin ja pitäisi varmaan myös soitella puheterapeutillekin että jos ottaisi meitä taas välillä kylään. Pitänee myös itse jatkaa vääntelyä, ei tuo lihasten treenaamine huonoa tee puhetyöläisellekään. Tosin kun katson itsestäni kesken puheen otettuja valokuvia niin lisää ilmeitä esitykseni ainakaan taida kaivata...

Niin ja jos naamaralli kiinnostaa niin sen saa omppulaitteisiin täältä. Linkkiä klikkaamalla ei rahoja siirry kuin korkeintaan pelin kehittäjän taskuun ja tämä kaupallinen tiedote on tehty ihan vain naamanvääntelyn ilosanoman jakamiseksi.

 

MLP Equestria Girls - Friendship Games

Mies bongasi pari viikkoa sitten Jenkkinetflixin puolelta, että My Little Pony Equestria Girls -sarja on saanut kolmannen osan ja tänään huomasimme että kotimainen dubbaus on saatu tehtyä ja leffa löytyy myös suomenkieliseltä puolelta.

Kuva: Hasbro

Equestria Girls on ponijuttuihin vihkiytymättömälle vähän outo konsepti. Siinä missä kultaisella kahdeksankymmentäluvulla ponit olivat pieniä ja pulleita on ponit nyt pitkäkoipisia teinityttöjä. Pakko myöntää että kukkahattu tutisi minunkin päässäni melkoisesti kun ensimmäisen kerran lelut kaupan hyllyssä näen, mutta sittemmin kun olen tutustunut tähän MLP Ystävyyden taikaa konseptiin lapsen kanssa on myös Equestria Girlsit tulleet tutuksi. Kysehän ei lainkaan ole poneista vain teinitytöistä ja mahdollisuudesta kulkeaa porttaalin läpi ponien ja ihmisten maailmassa. Tuossa kohtaa minua vielä työpaikan kahvipöydässä katsottiin kuin kuuhullua, mutta jos me vanhemmat tyytyväisen viihdytämme itseämme jos vaikka millä scifillä niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tuntee vetoa puhuviin poneihin jotka portaalin läpi kuljettuaan muuttuvat teinitytöiksi.

Niin itse emosarja kuin Equestria Girlsitkin on siitä mainiota viihdettä, että toisin kuin hyvin monessa muussa lapsille suunnatussa jutussa tarina pyörii puhtaasti tyttöenergialla. Lastenviihteessä eletään tiukasti siinä käsityksessä, että tytöt kyllä samastuvat poikapäähenkilöön, muttei toisinpäin, joten turhan usein isoimmissa lasten viihdepläjäyksissä keskeiset roolit jää pojille. Näissä tarinoissa tytöt kuitenkin pääsevät ääneen ja kerrankin puheena on jotain muuta kuin pojat. Toki hahmot ovat rasittavuuteen asti lokeroitu niin, että jokaiselle löytyy joku samastunisen kohde, mutta veikkaan, että suurimmalle osalle sieltä joku lemppari löytyy. Näissä leffoissa on melkoisesti pelottavia elementtejä, joten kaikista herkimille lapsille ne eivät välttämättä ole parhaita, mutta oman lapseni makuun leffoissa on juuri sopivasti toimintaa.

Friendship Games alkaa oikeastaan samasta mihin edellinen elokuva, Rainbow Rocks, päättyy ja pääsemme tutustumaan tämän todellisuuden oikeaan Twilightiin, joka näkyi edellisen leffan lopussa. Tarinan pääidean on koulujen väliset ystävyyskisat ja ystävyyden taikaa tarvitaan taas. Eihän nämä leffat juonella ja loistaavalla vuoropuhelulla juhli, mutta miehen arvion perusteella tämä pyyhkii lattiaa mennen tullen Hevisaurusleffalla, jota katsomaan mies joutui pojan viime viikolla viemään.

 

Soittakaa Juranoid

Tänään oli lapsella suuri päivä. Ensin käytiin arkkitehtikoulun pikkujouluissa ja sitten ajettiin Espooseen Hevisauruksen keikalle. Tämä oli nyt kolmas vuosi putkeen kun olimme Hevisauruksen joulunaluskeikalle ja lapseen nuo jurahevin sankarit uppoavat kuin kuuma veitsi voihin. Eilen ensi-iltaan tullutta Hevisaurus-elokuvaa on myös odotettu kuin kuuta nousevaa, varsinkin kun yksi päikkykaveriesta kävi leffan katsomassa jo ennakkonäytöksessä.

Eikä poika taida olla yksin fanituksensa kanssa, koska tänään Sellosalissa riitti väkeä kahteen keikkaan. Itse olimme ensimmäisellä keikalla

Hevisauruksen konsepti on mainio ja se on lastenmusiikkia, joka ei aiheuta päänsärkyä vanhemmillakaan. Valitettavasti kolmessa vuodessa (ja aika monta keikkaa ja yhtä musikaalia myöhemmin) oma kriittisyyteni bändiä kohtaan on kasvanut. Tai no se musiikillinen anti toimii keikasta toiseen ja parhaita keikkoja melkein on ollut erilaiset ilmaiskeikat, joissa bändi vetää hittibiisit kolmeen varttiin. Näissä maksullisilla keikoilla sitä sitten odottaisi saavan vähän enemmän vastinetta rahalle. Kun ne liputkaan eivät ihan ilmaisia ole. Se lisäarvo on kuitenkin aika pientä ja omaan makuuni vähän turhan kotikutoista ja laadutonta. Tänäänkin lavalla nähtiin humanoidia, lehmää, liskoja, hiiriä ja noita sekä klassikko gorilla.

Lapsen palautteen perusteella bändi saisi keskittyä soittamaan (reipas rockpoliisihan kielsi ekalla keikalla myös meitä vanhempia taputtamasta) ja pitää välispiikit minimissä. Ja oikeastaan itse olen aivan samaa mieltä. Noista välipätkistä jää lähinnä kiusaantunut fiilis ja rehellisesti sanottuna myös esityksessä on aika paljon sellaisia elementtejä, jotka eivät minusta kuuluisi siihen naiskuvaan jota näille paatintapeille esitellään. Utareita sheikkaava lehmä, jonka näyttelijän ilmeet ovat karanneet amatööripornoleffasta ei nyt vaan iske millään mittarilla mitattuna. Eikä yksipuolisesti rakkaudesta riutuva stalkkerikana, joka haluaisi väkisin pussailla Komppi-Mompin kanssa oikein istu yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa yritetään saada jengi tajuamaan ettei ole ok koskea väkisin. Varsinkin kun tuo myös kuitataan huulella, että naiset ovat romanttisia (koska hei eihän miestä nyt voi ahdistella, kun ne kaikki tykkäävät jos nainen osoittaa huomiota).

Eli vaikka musiikki toimi tälläkin kertaa hyvin niin vähän keikasta kuitenkin jäi tympeä maku suuhun. Sali oli kuitenkin täynnä pieniä ihmisiä joiden maailmaan tuo sukupuolistereotypioilla ja seksismillä mässäilyn ei olisi pitänyt kuulua. Tosin keikan lopussa kyllä sääliksi kävi myös noita pornoilmeitä naamalleen väänteleviä tanssityttöjäkin. Toinen kun joutui niistä keikan lopussa pukeutumaan liskoksi ja sen asu oli tehty puhallettavasti liskouimapatjasta. Että jatkossa jos omat työt pistävät vituttelemaan niin muistelen uimapatjaan pukeutunutta nuorta naista. Ne omat murheet taitavat siinä kohtaa useimmiten tuntua pieneltä.

Mielikuvamainontaa

Tänään meidän perheemme ruoanvalmistus oli ulkoistettiin yhdellä hotelliin ja kahdella kultaisien kaarten alle. Mäkkäri on vielä tämän viikon jakanut lastenaterioiden kylkiäisenä satukirjoja. Mäkkärin "Anna lapselle kieli"-teemaisena alkanut yhteispohjoismainen kamppis pitää yleensä sisällään ihan mainioita kirjoja (toisin kuin tuossa aikaisemmin tänä vuonna jaossa ollut kirjakamppis). Kahdesta tarjolla olleesta kirjasta lapsi valitsi Helena Brossin ja Christel Rönnsin Eka B -sarjan Yö koulussa -kuvakirjan. Sarja oli minullen uusi tuttavuus, mutta pikainen googlettelu tiesi kertoa, että sarja löytyy useammalta suosituslistalta lukemaan oppineille ja näin yhden iltasatuluvun perusteella ajattelin, että voisi katsoa kirjastosta löytyisikö tarinoita enemmänkin luettavaksi. Lapsikin kuunteli tyytyväisenä tarinan, mutta lopuksi iski harmistus.

Kansikuvan perusteella lapsi oli odottanut nimittäin saavansa jännitystä.

Kannen kuva ei kuitenkaan löytynyt itse tarinasta. Toki sen voisi sijoittaa pätkään jossa kuvattiin lasten koti-ikävää, mutta lapsi oli tulkinnut ilmeet peloksi tai jännitykseksi selvästi huomasi, että lapsi tunsi itsensä lähinnä koijatuksi apinaksi. Ennen silmien sulkeutumista pitikin käydä keskustelua siitä, että voiko aina luottaa siihen mitä paketissa tai kannessa luvataan. Lukijana kyllä tunnistan kuitenkin lapsen fiiliksen. Monikaan asia ei keljuta yhtä pahasti kuin se, että huomaat, että tarjolla olleiden tietojen varassa valittu kirja osoittautuukin joksikin aivan muuksi.

60-sivuinen kirja toimi iltasatukirjana hyvin, koska sanoja aukeamalla ei ollut kuin kolmisenkymmentä ja teksti oli nopealukuista. Vasta lukemaan oppineelle lapselle kirja on varmaankin hyvin passeli, koska tekstin määrä on vaatimaton ja tarina ei uuvuta lukijaansa. Pitääkin tutustua enemmän noihin ekaluokkalaisten lukulistoihin. Sieltä löytyisi varmasti muutenkin kivoja välipalakirjoja iltasaduiksi. Lapsi tykkää kuunneella Muumeja, Risto Räppääjiä, Heinähattua ja Vilttitossua sekä Maukkaa ja Väykkää, mutta pidempien tarinoiden välissä olisi kiva lukea lyhyempiä tarinoita, koska monta pitkää tarinaa putkeen tuntuu väähn puuduttavalta lukijallekin. Puhumattakaan siitä, että näin työreissujen täyttäessä kalenteria olisi jompi kumpi vanhemmista aina kuutamolla siitä mitä reissun aikana tarinassa on tapahtunut.

 

Onnelin ja Annelin talvi

Pyhäpäivän aatto tietää työpaikallani kahdelta loppuvaa työpäivää, joten kerrankin oli hyvä mahdollisuus lähteä elokuviin. Poika oli jo tovin ehtinyt pyydellä, että menisimme katsomaan Onnelin ja Annelin talven, joten nielin vastenmielisyyteni lapset näyttelevät lapsille -elokuvia kohtaan ja ostin liput iltapäivänäytökseen.

Ja onneksi mentiin. En voi väittää, että olisin hulluna tykännyt pääkaksikon näyttelystä. Kemia ilmeisesti valkokankaan ulkopuolellakin ystäviä olevilla tytöillä toimi, mutta joku näyttelyssä tökki. Tai sitten vika oli dialogissa, joka oli jotenkin oudon töksähtelevää. Elokuva itsessään kuitenkin oli erinomaisesti toteutettu lastenelokuva ja siksi se kannattaa mennä katsomaan.

Parasta antia leffassa olivat sen visuaalinen ilme sekä erittäin ajankohtainen tarina siitä miten kohdataan erillaisuutta ja miten tärkeää on tarjota apua. Jälkimmäinen vielä oli saatu tarinaan upotettua niin, että se upposi myös viisivuotiaalle ja elokuvan jälkeen ravintolassa poika työsti hartaasti ajatusta purkassaan elokuvan tapahtumia isälleen.

Itselleni elokuvien visuaalinen anti on tärkeää ja vaikka Onnelin ja Annelin kermakakkuisa maailma ei omaa tyyliä edustakaan, nautin valtavasti tarinan puitteista. Tekijätiimi oli kiinnittänyt upeasti huomiota yksityiskohtiin ja varsinkin nukkekotikohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Elokuva myös houkutti tarttunaan virkkuukoukkuun. Sen verran ihania asusteita elokuvassa saatiin nähdä. Virkattu tonttulakki olisi tehdä lapselle jouluksi, mutta veikkaan ettei sitä suostuttaisi pitämään päässä edes niin pitkää aikaa, että saisin kuvat napattua.

Lapsi nautti tarinasta suuresti ja toisin kuin luulin ei elokuvan missään vaiheessa viereisellä penkillä pyöritty kärsimättömänä. Arviossaan poika totesi, että oli kiva katsoa elokuvaa, jossa ei ollut mitään hurjaa. Pari vähän jännää kohtausta oli muttei kuulemma mitään liian jännää. Itse tykkäsin siitä, että pystyin tarjoamaan lapselle katsottavaksi elokuvan, jossa keskeisinä toimijoina olivat tytöt. Turhan usein edelleen populaarikulttuurissa poikahahmot hallitsevat kaikkien katsottavaksi tarkoitettuja tarinoita.

Metsään meni

Perjantaina varusteet eivät antaneet myöten kunnon kalliokiipeilylle, joten tänään otettiin vahinko takaisin koko perheen voimin. Kunnollisten kiipeilyvarusteiden lisäksi mukaan pakattiin eväät ja kevään Lapsimessuilta ostettu Oppi & Ilo -sarjan Luontoretki-pakka.

Tuo pakka tuli tarpeeseen meille vanhemmille, koska ala-astevuosien biologian oppimäärä on selvästi kuulunut hylkyyn joutuneiden muistokuulien joukkoon kummankin vanhemman päässä (aukeaa varmaan kaikille, jotka ovat nähneet InsideOutin).

Syksyinen märkä metsä tarjoaa paljon ihmeteltävää ja pari tuntia metsässä teki kyllä ihmeitä sekä keholle että mielelle. Meiltä ei olisi Keskuspuistoonkaan kuin kivenheitto, mutta itse suuntaan ennemmin retkille näihin meidän lähimetsiin, koska siellä on muutamia mahtavia kallioita ja siirtolohkareita, joiden kohdalla voidaan ihmetellä lapsen kanssa jään voimaa. Asuin lapsuuteni jättikokoisen siirtolohkareen vieressä ja noiden isojen kivien lähellä tunnen oloni aina jotenkin kotoisaksi.

Sinäänsä jännä mitkä asiat asumisympäristössä muodostuvat tärkeiksi. Kotimme lähellä on yksi metsäinen puistikko, jonka läpi kulkee kevyenliikenteenväylä juna-asemalla. Kuuden vuoden asumisen jälkeen puistikko on ollut lähinnä minusta vastenmielinen. Se on ilta-aikaan pimeä ja siellä notkuu vähän turhan epämääräistä jengiä. Alueen pienet koululaiset pelkäävät penkeillä hovia pitäviä humalaisia aikuisia ja niiden isoja huonosti kasvatteuja koiria ja isot puut varjostavat puistoa, mutta alue ei ole kuitenkaan selkän metsäinenkään vaan näyttää lähinnä umpeen kasvaneelta joutomaalta.

Pari viikkoa sitten metsässä kuitenkin alkoi harvennushakkuut ja puistoalueella on tarkoitus tehdä muutoksia, jotta se palvelisi paremmin läheisien palvelutalojen asukkaita, joille maasto on nyt liian haastavaa. Hakkuiden alattua räjähti kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Keskustelunavaus toisensa jälkeen ihmiset itkevät tuon ryteikön perään. Alueelta ei suinkaan kaadettu kaikkia puita ja suunnitelmissa on istuttaa uusia, mutta ihmiset itkevät metsänsä perään ja kuulemma muut metsät ovat liian kaukana, koska ilmeisesti puolen kilometrin päässä oleva kunnon hyväkuntoinen metsä on liian kaukana.

Noh, tosin mikä minä olen toisten ryteikkökaipuuta arvostelemaan. Ihmiselle, jolle kodin tekee jääkauden siirtelemät kivet, ei taida olla juurikaan olla varaa arvostella muiden arvoja.

 

Iltapäivä Kirjamessuilla

Lauantaiaamun Arkkitehtikoulun jälkeen suuntasimme Kirjamessuille. Pääsimme perille vähän ennen yhtä ja nettikaupasta pihalla ostettujen lippujen ansiosta ohitimme pitkin messukeskuksen pihaa kiemurtelevan jonon. Kotiin lähdimme reilut neljä tuntia myöhemmin ja todettiin, että messuille pitäisi varata koko päivä. Emme nimittäin edes ehtineet pistäytyä Ruokamessujen puolelle.

Nämä olivat itseasiassa minulle ensimmäiset kirjamessut aikoihin. Yllättävän monta vuotta olen ollut aina tämän viikonlopun töissä pitämässä koulutuksia yleensä mahdollisimman kaukana Messukeskuksesta.

Messuille, kuten nyt käytännössä kaikkialle muuallekin, suunnattiin koko perheen voimin. Kirjamessut on tilaisuus, joka noin pääpiirteittäin toimii myös lapsien kanssa ainakin niin kauan kun Sarasvuon Jari ei päätä alkaa kiroilla messulavalla mikrofoniin niin, että varmasti jokainen lapsi pääsi kajareiden kautta imemään vaikutuksia. Tosin samaan aikaan ohi kulkenut mies iski suoraan lasta päähän kassilla eli iskun jälkeen ehkä olimme suunnilleen nollatilanteessa ja Sarasvuon rasittava hölinäkin jäi omassa päässä taka-alalle kun piti tuota kupeitten hedelmää hoivata.

Itselleni parasta Kirjamessuissa on uusien asioiden löytäminen. Olen huono kuuntelemaan esityksiä (eli siksi se lapsikaan ei menoa haittaa). Käytimme valtaosan ajasta tutkien kirjaimellisesti sitä mitä tarjolla on ja varsinkin messuhallin nörttikulmauksen ständeillä sai kulumaan aikaa kun voimme kehua onnistuneemme kasvatuksessa ja lapsi oli vähintään yhtä innokkaasti tutkimassa paikkoja.

Lapseen suuren vaikutuksen teki muistaakseni Sarjakuvaseuran ständiltä löydetty 3D-printattu sarjakuvastrippi. Ja muutenkin nuo rauhalliset nörtit olivat messuseurana lapsen makuun enemmän kuin kustantamojen näyttelyalueiden hälinä. Lapsen onneksi isänsä tyytyväisenä tonki sarjakuvalaareja joten saimme vältettyä pahimmat ruuhkat hyvin tuolla hiljaisemmalla alueella ja lasten tapahtuma-aluelavan luona huilaamalla.

Lopulta ainoa ohjelma, jota oikeasti istuimme kuulemaan oli Lasten lavalla ääneen luettu Oppi&Ilo-sarjan Elsa ja Lauri matkustavat. Tarina oli mainio. Siinä käytiin läpi matkalle lähtöä, valmisteluja, lentokentän toimintaa ja lentämistä. Tarina oli kirjoitettu lasten tasoisesti ilman ettei sorruttu lässyttämään. Suosittelen kirjaa ehdottomasti jos lentomatka on tiedossa ja lapset eivät ole kokeneita lentäjiä. Satuhetken jälkeen askarreltiin vielä paperiliidokkeja ja taas tuli huomattua, että usein ne käpylehmäkoulukunnan jutut vain ovat lapsille parhaita. Vähän väripapereita tusseilla koristeltuna ja alue oli täynnä iloisia lapsia.

Kotimatkalle suunnattiin vähän viiden jälkeen kassit täynnä tavaraa. Onnistuimme hämäämään poikaa ruuhkassa sen verran hyvin, ettei lapsi lainkaan tajunnut että Tacticin ständiltä mukaan lähti romassa tarjouksessa ollut lautapeli, jota lapsi oli toivonut joululahjaksi ja samaan tarjoukseen ostettiin myös pari peliä varastoon kaverisynttäreiden lahjoiksi. Muutenkin joululahjasaldo saatiin avattua kummilasten lahjojen kanssa vaikka hetken pitikin äimistellä, että mitähän ne kymmenvuotiaat nykyään lukevat. Mies ehti täyttää kasseja sarjakuvilla ja itse hyödynsin messutarjouksia muutamien romaanien ja jo tovin himoitsemani Mekkotehtaan kohdalla. Eli jälleen kerran onnistuneet messut. Aikaa tosin olisi saanut olla enemmän niin oltaisiin ehditty käydä ruokapuolellakin pyörimässä.

 

Inside Out

Sunnuntaina oli vuorossa koko perheen leffareissu ja arvosteluissa hillitöntä menestystä saanut Inside Out. Virallisen äitibarometrin mukaan leffassa olisi pitänyt itkeä räkä poskella, mutta vaikka elokuva oli minusta äärettömän hyvä ja tarina kulki hienolla kaarella niin ei tuo kyllä itkettämään pistänyt.

Elokuvahan kertoo siis ihmisen tunteista ja siitä miten ne ohjaavat ihmisen käytöstä, muistoista, muistojen ja tunteiden suhteesta sekä siitä miten kaikki mitä olemme kokeneet muodostaa sen ihmisen, joka me olemme. Elokuvan keskushahmo, Riley, on tyttö, jonka elämässä Ilo oli ollut dominoiva tunne. Tarinassa sekä Riley että Ilo joutuvat käymään läpi muutoksen. Kasvaminen ja elämän muutokset pakottavat näkemään sen, että kaikilla tunteilla on sijansa ja niitä myös tarvitaan jotta tunteiden kaikki vahvuudet saadaan käyttöön.

Viisivuotiaalle (tai ainakin meidän viisivuotiaalle) elokuva oli hyvin abstrakti. Leffa kyllä naulitsi penkkiin, mutta aika monta asiaa meni tyypillä yli hilseen ja paheman kerran. Toisaalta hyvän tarinan merkkihän on se, että se pystyy puhuttelemaan eri tasoisia katsojia. Elokuva kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, mutta pelkkä katsominen ei ehkä lapselle riitä vaan tarinasta pitää käydä melkoisia keskusteluja leffan jälkeen, jotta tarina aukesi kunnolla. Lapsen puheessa esim. tunteet olivat ensin kummituksia, jotka asuvat päässä ja muistot olivat tarinoita, joten termeissä saatiin käydä vähän jumppaa, jotta olimme samalla sivulla.

Parhaiten elokuva toimisi todennäköisesti alakouluikäisille, niille suunnilleen keskushahmo Rileyn ikäisille tyypeille, joilla varmasti päässä pyörii jo monia hämmentäviä asioita ja tunteiden sanoittaminen ja ymmärtäminen voi olla vaikeaa murrosiän varoitellessa jo itsestään. Hyviä keskusteluja saimme leffasta kuitenkin viisivuotiaankin kanssa aikaan. Tosin parhaiten mieleen tuntui jäävän lapselle leffan lopussa ollut kevennys siitä miltä kissan pään sisäiset tunteet näyttävät. Muistoista ja ydinmuistoista lapsi kuitenkin innostui miettimään mitä esimerkiksi eilisestä itselle kertyy muistokuulina varastoon.

Ehdottomasti kuitenkin suosittelen elokuvaa katsottavaksi ja tervehdin myös ilolla sitä, että on tehty elokuva, jossa toiminta, toiminnallisuus ja seikkailu on rakennettu feminiisten hahmojen varaan. Tosin melkeinpä olisin kaivannut tunteiden kuvaamiseen vielä sukupuolettomampaa otetta, mutta toimihan se näinkin.

Joulu syksyn keskellä

Minulle riittää joulukuu joulun juhlimisiseen, mutta lapsen mielestä joulu on ajankohtainen aihe myös syyskuussa. Tai ajankohtaisuutta varmasti auttoi myös se, että joulun lisäksi samaan pakettiin on paketoitu Tatu ja Patu.

Akateemisen lastenosasto on lapselle runsaudensarvi ja tässä kohtaa myös lapsi tietää vanhempiensa heikot paikat. Nyt hyllystä sitten löytyy tämäkin Tatu ja Patu.

Tatun ja Patun ihmellisessä joulussa veljekset palaavat kiinni kuvakirjakantaan ja kuten odottaa saattaa ei veljesten jouluvisiitti Veeran perheen luokse suju kommelluksetta. Kuvitus on aikaisempien osien tapaan yksityiskohtaista ja lapsen mielikuvitusta ruokkivaa. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin parin aukeaman mittaisina lukuina, joten tarinaa jatkaa kuunnella myös perheen pienimmät, jotka eivät vielä välttämättä koko pitkää tarinaa malta kerralla istua kuuntelemassa.

Hauska yksityiskohta on myös tuo kanteen ilmestynyt Mukana myös Veera -merkki. Sukulaislasten kautta Veera tuli tutuksi jo ennen Tatua ja Patua ja vaikka veljekset nykyään nauttivatkin suurempaa kansansuosiota minulle ne ovat Veeran spin off. Tosin tässä kohtaa kyllä veljekset taisivat tehdä Frasierit. Perjantaina ostettu kirja on luettu jo kolmasti ja tahti tuskin tässä hiipuu ennen joulua. Uskallan siis suositella kirjaa sekä vanhempien että lapsen puolesta kaikille, joihin Tatun ja Patun tyyli sekä joulu iskevät. Jos pelkästään ensimmäinen iskee niin kannattaa silti kokeilla ja jos tunnustautuu vain jouluihmiseksi on ehkä paras jättää kirja hyllyyn.

 

Valintoja ja seurauksia

Tuskin kukaan on onnistunut välttymään tiedolta, että koodaus saapuu kouluihin. Miten asia toteutetaan käytännössä on oma asiansa, mutta ajatus taustalla on loistava. Siinä missä moni aikuinen tyytyväisenä on laskenut elämänsä tekniikan varaan vailla mitään ymmärrystä siitä miten asiat toimivat, saa seuraava sukupolvi asiaan paljon konkreettisemman otteen.

Vaikka itsekin olen insinööri on koodi minulle pitkälti vierasta. Sen verran kuitenkin itseäni haastoin, että osallistuin puoli vuotta sitten koodaustapahtunaan ja ostoslistalle on lisättynä Linda Liukkaan kirja Rubysta. Insinöörilogiikalla koodi sen muodostuminen on kuitenkin suhteellisen simppeliä ja perus ajatus siitä, että tietyillä valinnoilla saadaan aikaan seurauksia hahmottuu selvästi. Ajattelumalli ei kuitenkaan tule välttämättä automaattisesti, mutta sitä voi harjoitella.

Oppi ja Ilo -sarjan Robogem saapui meille perjantaina lahjapaperiin käärittynä ja lapsi, joka oli pelin perään itkenyt jo useammalla kauppareissulla oli liekeissä naapureilta saamastaan synttärilahjasta.

Pelin perusidea on miettiä ohjelmointia joilla pelaajat saavat robottinsa (eli pahvikiekot) liikkumaan kentällä niin, että oma robotti kerää mahdollisimman nopeasti kolme timanttia kyytiinsä ja palaa takaisin tukikohtaan. Peruspelin rinnalle lapsi kehitti jo oman soolopelin, johon kuului itse rakenneltu peliasetelma ja sitä varten oikein ratkaisu ohjelmointi. Yllättävän nopeasti lapsi myös keksi lisätä omaan ohjelmaansa erilaisia toiminnallisuuksia pelkän etenemisen ja kääntyilyn rinnalle. Avaruushirviöiden mätkäisymahdollisuus tuli ensin ja sen perään keksittiin että esteiden yli voi hyppiä hyppykäskyllä. Voimmekin ensi kesänä tarjota lasta konsultiki peliteollisuuteen.

Lapselle ohjelmoinnin logiikka aukesi oikeastaan samantien. Tosin kahden insinöörin lapsi on tainnut olla eturivissä muutenkin kuin loogista ongelmanratkaisukykyä on jaettu. Lauantaina taidetaan tehdä visiitti kirjakaupan lasten hyllylle ja napataan iltasaduksi Ruby matkaan. Se voisi olla hyvää vaihtelua nyt lukemisen alla olevalle Maukka, Väykkä ja Karhu Murhiselle, jonka kanssa epäilen ettei kosteilta silmiltä vältytä. Sillä kuka nyt pystyisi vastustamaan tarinaa päästäisestä, joka elää karhun veroisen elämän.

 

Puuhabussin kyydissä

Yleisradion lapsille tuottama sisältö on yksi syy miksi mielelläni maksan yleveroa. 12 kertaa viikossa televisiosta tuleva Pikku Kakkonen ja Areena ovat pelastaneet monia hetkiä ja aamuisinkaan ei tarvitse käydä keskusteluja kellon kulkemisesta kun lapsi tietää, että muovailuvahapojan tultua on aika lähteä päiväkotiin.

Pikku Kakkosen nimissä on myös tehty ihan mainiota materiaalia älylaitteille ja tänään Facebookista silmään osuneen mainoksen pohjalta päädyimme pojan kanssa pelaamaan Puuhabussia.

Eskari-ikäiselle suunnattu aineisto vaati vanhemman apua osassa osioissa, mutta pojan suosikiksi muodostui kuvakaappauksessakin näkyvä osio jossa piti jäljitellä ohjelman avaruuteen piirtämää reittiä. Kahdessa muussa osiossa laskettiin laskuja luvuilla 1-9 sekä kirjoitettiin sanoja. Noiden osioiden tyyli oli vähän samanhenkistä mitä Lola Pandassa, tosin vaativampaa siinä mielessä, että sanoista ei esim. kirjaimia oltu valittu etukäteen.

Vaikka peli vaatii kohta viisivuotiaan kohdalla (tai ainakin tämän meidän yksilön kanssa) aikuisen apua on se oikeastaan aika kiva juttu. En pidä pelaamista mitenkään pahana, itseasiassa päinvastoin, mutta pidän erittäin huolestuttavana sitä että lapset usein päätyvät pelaamaan ilman ettei vanhemmilla ole mitään käryä mitä kosketusnäytön takana tapahtuu. Lapsen käyttäessä mediaa vastuu on vanhemmalla, oli kyseessö sitten Ylen lapsille tuottamaa sisältöä tai vaikkapa Angry Birds 2, joka sekin pääsi meillä kokeiluun.

 

Tutut oudot eläimet

Jonkun kirjablogin Instakuvissa törmäsin Carlos da Cruzin ja Heikki Nevalan Tutut oudot eläimet -kirjaan ja kannen perusteella heti arvasin että tässä olisi kirja pojan makuun. Ajattelin että kirjaa pitäisi joku kerta käydä selaamassa kirjakaupassa, mutta onneksi mökkikirjasto teki taas taikansa ja kirja odotti meitä esittelyständissä.

Kuntaliitoksesta huomimatta liki mökkimme naapurissa sijaitseva kirjasto on saanut pitää ovensa auki ja valikoimansa runsaana. Käytännössä joka kesä villiinnyn kirjaston upeiden valikoimien edessä ja sama juttu on ollut jo lapsuudessa kun poljin useita kertoja viikossa äitini lapsuuden kodista kirjastolle varastoja täydentämään. Sateinen kesä kun ei onneksi ole lukutoukalle huono asia koska silloin saa hyvällä omatunnolla lukea kirjoja ja lapsi näyttää tässä lajissa tulleen perheeseensä.

Tutut oudot eläimet on meidän arviomme mukaan raikas lisäys lapsille suunnatuissa eläinkirjoissa. Kuvitus on mukavan yksityiskohtaista jolloin lukutaidotonkin lapsi pystyy tutkimaan ja tekstit on kirkoitettu sopivaati kieli poskessa ja kannessa luvatut 100+3 faktaa jäävät varmasti sekä lapsen että vanhempien mieleen.

Da Cruzin kuvitus vie seikkailija-biologi Floora von Hetulan ympäri maailmaa tutustumaan luonnon ihmeisiin.

Veikkaan että loman aikana kirja luetaan perusteellisesti kannesta kanteen, mutta melkein voisin harkita tuon hankkimista omaankin valikoimaan. Laadukkaita lastenkirjoja kun ei koskaan voi olla liikaa.

Kesä ja sopivasti tekemistä

Kahden yhteisen lomapäivän jälkeen olemme pojan kanssa onnistuneet pääsemään jo täydelliseen lomamoodiin. Toki Helsinkipäivä tänään kummasti helpotti rentoon fiilikseen pääsyä, kun päivän ohjelma lähinnä koostui askartelusta, Espan räsymattopiknikillä köllöttelystä, paloautojen ihmettelystä ja Vallilan katujuhlista. Mutta tällaisia ne meidän yhteiset päivät muutenkin tuppaavat olemaan. Aamulla napataan kassiin eväät ja lähdetään kavereiden kanssa kaupunkia koluamaan. Usein tilanne tuppaa vielä olemaan se, että mies töitä kotiutuessaan soittelee perään ja ihmettelee missä loput perheestä luuraavat.

Ensi viikolla jatkamme pojan kanssa vielä kahdestaan lomailua ja tänään saimme matkaamme Lasten Helsinki -kartan helpottamaan ensi viikon ohjelmien miettimistä. Eipä sieltä hirvittävästi uusia ideoita tullut paikkakuntalaiselle, mutta lapsi innostui karttaa tututkimaan ja ehdottamaan retkikohteita myös sille ajalle kun ollaan saatu vielä mieskin lomalle mukaan.

Itseasiassa olemme pojan kanssa huomennakin kahdestaan menossa. Miehellä kuvassa on ylitöitä joten me taidetaan pojan kanssa pakata itsemme pyörän selkään ja polkea kaupungille nauttimaan ainakin tämän hetkisen ennusteen suomasta lämmöstä. Julkisivuremonttimiehet nimittäin kiskaisivat muovit loppuihinkin asunnon ikkunoihin, joten tuulettamisesta taitaa olla turha haaveilla.

 

Onko sillä naamio?

Arvaa kuka taitaa olla ainakin lähipiirigallupin perusteella 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä yksi lapsuuden lempipeleistä. Minulla ei ikinä sitä omana ollut ja miehen version on joko käly vienyt tai koira syönyt, joten peliä ei valmiina parisuhteeseen tuotu ja eikä peli myöskään tuntunut häidemme aikaan niin ajankohtaiselta, että olisimme sen lahjalistalle laittaneet. Voin muuten kertoa, että kun heiluu Stockan leluosastolla lahjalistarekisteröintilaitteen kanssa saa melkoisen pitkiä katseita. Joka tapauksessa lapsen synnyttyä peli tuli mieleen ja kun pari vuotta sitten kaupunkiosajuhlien pihamarkkinoilta löytyi peli ja vielä Marvel Superheros-versiona oli ostopäätös helppo.

Tällä viikolla poika kaivoi pelin esiin ja pääsi yllättävän nopeasti juonesta kiinni. Tosin välillä joudutaan muistuttamaan, että kysymykset pitäisi esittää niin, että niillä saa karsittua valintoja vaikka kuinka tekisi mieli kysyä onko sillä suomuja. Lisäksi meillä on tiukkoja tulkinnallisia eroja siitä, että käyttääkö Kapteeni Amerikka kypärää vaiko ei. Niin ja sovittiin jo heti kättelyssä, ettei saa kysyä kuuluuko hahmo hyviksiin tai pahiksiin.

Marvelversiota pelistä on vaikeampi löytää, mutta muuten kyllä suosittelen lämpimästi tätä muihinkin lapsiperheisiin. Havainnointipelillä on hyvä myös valmistaa, että muutaman vuoden päästä minulla on joku kenen kanssa pelata Cluedoa.