Arjen tasapaino

Viimeiset viikot some on tuntunut kiehuvan jotain aivan käsittämättömästä eskaloitunutta keskustelua siitä miten miehet ovat ahtaalla parisuhteessa ja vastineita siihen, että miksi naiset kokevat, että miehet ovat toistaitoisia vätyksiä. Me ollaan miehen kanssa luettu juttuja silmät pyöreinä ja yritetty sijoittaa itseämme keskustelun janalle, tosin huonolla menestyksellä.

Että terveisiä meidän perheestä. Kuvanottohetkellä perheen miehet olivat selvinneet kolmen päivän ajan asiallisesti vaatetettuina ja ajoissa päiväkotiin, töihin ja muskariin, saaneet ruoan pöytään ja soittaneet ainoan konsultointipuhelun siinä kohtaa kun päiväkodista tuli kaverisynttärikutsu samalle päivälle kun oltiin jo sovittu kaveriperheen kanssa brunssista. Asia, jonka nettikirjoittelun perusteella pitäisi olla käytännössä mahdottomuus.

En tiedä onko minua siunattu jotenkin erityisen aikaansaavalla aviomiehellä vai olenko itse niin mukavuudenhaluinen etten vahingossakaan pystyynpassaa ketään, mutta jotenkin meille on luontevaa, että tämä meidän Oy Perhe Ab pyörii parhaiten kun jokainen osallistuu tasapuolisesti toimintaan ja tietää suuret linjat. Ja toisaalta meillä siihen on pakko. Lapsi oli täyttänyt juuri vuoden kun minä lähdin ensimmäisen kerran kolmeksi päiväksi työmatkalle. Eli aika äkkiä jos jotain kaikkivoipaisuutta vauvavuotena olisin äitinä onnistunut kasvattamaan, se myös katosi. Esimerkiksi töihin palattuani huomasin, että loppujen lopuksi en enää yhtään tiedä mikä on optimaalinen kestovaipan täyttö, mutta mies taas täytti vaipat niin ettei koskaan tullut ohivuotoja. Että kai sitä voi sanoa, että pakko on tässäkin kohtaa tehokas muusa. Kun roolit vaihtuu niin sitä kummasti huomaa, että helpoimmalla päästään kun tehdään yhdessä töitä.

En todellakaan uskalla väittää, että jokaisessa perheessä toimisi meidän kaltainen työjako, koska ymmärrän, että useampilapsisissa perheissä usein jo ihan imetysteknisistä syistä äidit ovat voittopuolisesti kotona, mutta sen voin ainakin varmaksi sanoa, että tässä nyt on sellainen juttu, että homma ei ainakaan helpotu sillä, että perheen aikuiset kaivautuvat poteroihinsa taistelemaan siitä kummalla on paskempi olla. Koska pahimmillaan ne pikkulapsivuodet on ihan yhtä paskaa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin, mutta ei se ongelmapuhe, puhumattakaan siitä että vertaillaan kummalla on isompia ongelmia, auta tilannetta mitenkään, koska loppujen lopuksi ne ongelmat ovat koko perheen yhteisiä. Aika pitkälle tässäkin päästään jo sillä, että vain puhuttaisiin ongelmista, kiitettäisiin kun on aiheitta ja kunnioitettaisiin puolisoa sen asemasta, että puheilla vahvistettaisiin isien asemaa äidin pikku apureina ja äitien rooleja nalkuttavina Justiinoina. Jokainen meistä on kuitenkin yksilönä vastuussa omasta tekemisestämme ja siihen kuulu myös oman hyvinvoinnin lisäksi oman perheen hyvinvoinnista huolehtimista.

Täysin ongelma ei kuitenkaan ole vain perheiden ja pariskuntien sisällä. Asennemuutosta tarvittaisiin monessa kohtaa myös viranomaisten kohdalla. Neuvolan järjestämässä perhevalmennuksessa isän paikka oli juurikin äidin pikkuappurina ja vanha hoitaja nauroi kun naivisti kerroin valmennuksessa, että imetystä lukuunottamatta voitaisiin asiat jakaa mahdollisimman tasan. Kun ei se edes kuulemma ole isän tehtävä tuoda vesilasia imettävälle äidille. Lapsen synnyttyä ei kertakaan kukaan kysynyt miten mies jaksaa muutoksen. Ensimmäisestä päiväkodista soitettiin lapsen sairastuttua minulle vaikka isä oli lapsen vienyt päiväkotiin ja kertoi minun olevan työmatkalla. Ilmeisesti kaikkivoipa äiti on parempi ihminen ratkaisemaan ongelman jostain ranualaisen maantien poskesta kuin 12 kilometrin päässä päiväkodista oleva isä. Kun kaupunki lähettää ennakkotiedon eskari-ilmoittautumisen alkamisesta sekin osoitetaan äidille. Ei ihme, että lapsen päästyä oppivelvollisuusikään aika monessa perheessä ollaan jo alistuttu siihen, että isä näyttelee tässä tarinassa sivuosaa suuren yleisön silmissä.

Suuret linjat vaativat muutosta koko yhteiskunnan tasolla, mutta koska yhteiskunta on osastensa summa niin meistä jokainen voi vaikuttaa asiaan. Ja jos oikeasti tuntuu, että se puoliso kaikkien vuosien jälkeen näyttäisi kuolevan jauhosäkki sylissä nälkään tai ei ole sanonut sitten hääpäivän yhtään kaunista sanaa, niin ei siihen liittoon ole mikään pakko jäädä. Se kärsijä kun harvemmin tässä elämässä sitä kirkkainta kruunua saa ja pelkästään lapsien vuoksi ei kannata yhdessä pystellä. Paitsi jos vihaa niitä lapsiaankin niin paljon, että haluaa opettaa niille täysin kieroutuneen mallin ihmissuhteesta.

Tie jouluun dinosaurusten matkassa

Hyvää joulun aikaa sekä dinosaurusten että kirjoittajan puolesta!

Menevätkö nallekarkit tasan?

Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ovat itselleni arvoina merkittäviä, mutta vanhempana niiden opettaminen lapselle ei aina ole yksinkertaista, koska usein teemojen hahmottaminen menee hyvinkin abstraktin ajattelun puolelle. Lapsi on myös vielä hyvin vahvasti siinä iässä, että järki jää aina tunteen jalkoihin ja valitettavasti lapsi on vähän ahneuteen taipuvainen. Tai no sanotaanko näin, että lapsi ainakin nauttii jos se saa omistaa asioita.

Tänään kuitenkin tuli vähän kuin vahingossa työstettyä näitä teemoja. Mies toi taannoiselta Saksankeikalta Ryhmä Hau-yllätyspusseja neljä kappaletta, yhden pojalle ja kolme naapurin lapsien joulumuistamiseksi. Tänään tuli ajankohtaiseksi joulumuistamisten pakkaaminen ja päädyimme käymään pitkän keskustelun siitä miksi meistä vanhemmista on reilua että neljästä ulkomailta tuodusta lelusta yksi jää meille ja kolme menee naapuriin. Lapsi yritti tingata vastaan. Hänestä reilua olisi ollut, että pennut olisi pantu puoliksi. Kaksi pentua meille ja kaksi naapurin pojille. Me vanhemmat pidimme kiinni ajatuksesta että neljä pentua menee neljälle pojalle ja pentujen jaksaminen kahtia olisi ollut epäreilua, koska silloin joku naapurin pojista jäisi ilman. Lopulta kaivoin jopa esiin somessa kiertäneen tasa-arvo ei ole oikeudenmukaisuutta -meemin. Järjellä lapsi tajusi kyllä mistä oli kyse, mutta tunneasiana hän koki jäävänsä vähemmälle, koska muut saivat mahdollisuuden leikkiä kolmella pennulla ja hän yhdellä (viis siitä että he kyllä onnistuvat normaalisti hyvinkin vaihtelemaan leluja leikissä koko porukan voimin).

Lopulta lapsi sitoutui meidän mielipiteeseen ja pennut muuttivat naapuriin. Veikkaan, että tämä opetus jäi nyt lapsella takaraivoon itämään ja toivon aidosti, että se alkaa kantaa hedelmää. Tärkeintä ei ole saa omistaa itse paljon vaan että jokaiselle riittäisi tarpeen mukaan. Katsotaanpa millaisia ajatuksia joulun jälkeen lapsella asian tiimoilta nousee pintaan. Veikaan että melko paljon, koska kasvatuskokeilut eivät loppuneet tavaroiden jakoon. Lapsi joutui krokotiilinkyyneleitä vuodattaen istumaan auton takapenkillä kotimatkan kummien luota joululahjakassi vieressään. Paketti poltteli näpeissä, mutta nyt tässä kasvatetaan itsehillintää. Papereista lahja ei nimittäin ennen aattoiltaa kääriydy. Sen verran tosin kaukaaviisaita olimme miehen kanssa, että sovimme aattoaamuun treffit anopin kanssa, jolloin lapsi saa riehua pahimmat jännitysenergiansa pois koirien kanssa. Muuten päivästä voisi tulla kohtalaisen pitkä. Niin ja uhkasimme myös että jokaisesta joululahjakysymyksestä alamme miehen kanssa laulaa Kätyrien Banana-laulua. Ilmeisesti stemmalaulantamme on niin kamalaa kuunneltavaa, että illalla lapsi hipsi nukkumaan ilman suurempia vastaväitteitä.

Versoaako lastenhuoneesta nero?

Tänään pitää kääntää telkkari kakkosella lapsen mentyä nukkumaan ja katsoa Maria Hintikka Live. Aiheena on jo ennakkoon blogeissa näkyvyyttä kerännyt "Näin kasvatat lapsesta neron" ja ääneen pääsee myös Leluteekin Emilia, jonka filosofiakahvilat ovat lapsen top 3 harrastuslistalla muskarin ja arkkitehtikoulun kanssa.

Äkkiseltään voisi siis ajatella, että meillä tosiaankin on miehen kanssa pyrkimys kasvattaa lapsestamme nero tai ainakin muuten vain vähän parempi kansalainen, mutta en minä nyt oikein tiedä. Lapsen harrastukset ovat pitkälti valikoituneet lapsen omien kiinnostuksenkohteiden perusteella. Toki me vanhemmat olemme lähtökohtaisesti yrittäneet tarjota niitä juttuja joista itse ollaan pidetty, mutta aika pienestä näki, että esimerkiksi kuvataide on lapselle luontainen ilmaisukeino ja minä vahvojen käsityöperinteen suvusta ponnistavana tykkään tuhtata lapsen kanssa tuollaisia juttuja.

Musiikki taas harrastuksena minusta menee yleissivistykseen. Työssäni koulutan aikuisia omien vahvuuksien tunnistamisessa ja kiitos perus- ja kansakoulun meillä näyttäisi olevan melkoinen lauma ihmisiä joilla on vankka rajoittava uskomus siitä etteivät he osaa laulaa tai soittaa. Itse en haluaisi lapseni liittyvän näiden ihmisten sankkaan joukkoon. Toki on luontaista musikaalista lahjakkuutta, mutta väittäisin että vähemmän löytyy täyttä luontaista musiikillista kyvyttömyyttä. Nämäkin ovat asioita, joita voi oppia ja rytmitajun kehittämisestä on hyötyä monella muullakin saralla. Lapsi itse tykkää rokkimuskaristaan ja haaveilee koululaisena käyvänsä kitaratunneilla.

Filosofiakahvilaan menimme tutustumaan oikeastaan puhtaasta uteliaisuudesta. Konsepti kuulosti minusta mahtavalta, koska juttu kuulosti siltä ettei siinä ainakaan aliarvoida lasten älykkyyttä. Ja vähän kieli poskessa todettiin, että varmistetaan lapselle ainakin hyvät edellytykset pariutumismarkkinoilla kun harvemmin ne kitaraasoittavat jotain ajatuksia suustaan ulos saavat tyypit tässä maailmassa yksin jäävät. Harrastus kuitenkin kolahti lapseen ja hitaasti lämpiävä jälkeläinen löysi monessa suhteessa oman äänensä.

Harrastuksista kuitenkin tavallaan kaikki ovat sellaisia, että vaikka emme niissä kävisi, niin tavalla tai toisella ne olisivat läsnä arjessa ja niin sen näiden lasten kohdalla pitäisi mennä. Meillä nimittäin tämä neroksi kasvattaminen tyssää siihen, että enimmäkseen me teemme asioita, jotka ovat meistä kivoja. Me luemme, askartelemme ja käymme paikoissa, jotka kiinnostavat koko perhettä.

Me pelataan aika paljon, luetaan päivittäin ja sitten ihan vain jutellaan ja ihmetellään. Mutta yksi asia mitä me emme missään nimessä tee, on opeta lasta lukemaan. Kyllä se lapsi viimeistään koulussa oppii ja jos on herkkyyskausi aikaisemmin niin sitten oppii itsestään ja kyllä lapsessa selvästi tunnistaa herkkyyskausia tämäkin suhteen. Toki me lapsen kanssa käymme läpi kirjainleikkejä ja -pelejä. Ihan vain jo puheterapiassa saatujen harjoitusten vuoksi. Lapsi tykkää myös tutkia vanhaa aapistani ja pelaa mielellään esim. Ekapeliä. En vain jotenkin usko, että lapsen aikainen lukemaan oppiminen olisi tae mistään suuremmasta älykkyydestä. Älykkyys on niin paljon muutakin ja lapsen saadessa toteuttaa itseään se luontainen uteliaisuus innostaa oppimaan. Ja toisaalta itseriittoisesti todettuna niin kyllä minä tiedän, että lapseni ainakin jollain mittareilla mitattuna on älykäs. Se ei ehkä ole sosiaalisesti taitavin tyyppi, mutta tietää jo nyt enemmän meribiologiasta kuin suurin osa tuntemistaan aikuisista ihmisistä.

Myöskin taas työni kautta olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan parasta olisi jos lapsensa voisi kasvattaa ameebaksi. Koska elämässä nyt vaan helpoimmalla pääsee ne jotka osaavat muokautua ja muuttua. Olisihan se komeaa jos lapsi löytäisi ratkaisun nälänhätään, mutta tässä ja nyt kuitekin koen jotenkin tärkemmäksi, että lapsesta tulisi luova ongelmanratkaisija.

Tämä kirjoitus ei valmistunut ennen lähetyksen alkua, koska onnistuin iltapesuajasta käyttämään ison siivun haaveiluun, mutta tässä lähetystä kuunnellessa on voinut todeta että eipä tuo keskustelu omaa ajatteluani ole muuttanut. Minun makuuni Nordinin Maria on vähän turhan hörhö, mutta en oikein pidä Jennyn lapsiaan vähättelevästä asenteesta. Parhaiten minuun kolahti Emilian kommenttipuheenvuoro. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden oppia ajattelemaan paremmin. Ja itse jotenkin ajattelen sen ajattelun yksi suurimpia esteitä ovat vanhemmat. Olivat he sitten niitä tiikerivanhempia tai väliinpitämättömiä. Molemmilta kun tuppaa helposti jäämään huomioimatta se mistä lapsi on itse aidosti kiinnostunut. Eiköhän sen neron tai vähemmän neron kasvattaminen onnistu helpoiten kun on läsnä ja kuuntelee.

 

Kortti isänpäiväksi

Rasti seinään. Ollaan vasta tiistaissa, mutta isoisäosaston isänpäiväkortit ovat askarreltuna ja roikkuvat mageneeteilla jääkaapin oveen kiinnitettynä kuivumassa.

Lapsen oman isän eli mieheni lahjomisen suhteen luotan päiväkodin väen ponnistuksiin, mutta isoisäosaston korteissa päätin avittaa vaikka kumpikaan isoisistä ei minun isäni olekaan. Kortit tehtiin siis lapsen vaarille ja papalle eli mieheni isälle ja isäpuolelle, joista kumpikaan ei minulle ole reilun kymmenen vuoden aikana muodostunut järin läheiseksi, mutta ehkäpä tässä nyt sitten ollaan meidän perheen metatyön äärellä, koska vahvasti epäilen, että muuten sunnuntaina hypättäisiin junan kyytiin tyhjin käsin, jos en olisi korttiaskarteluihin lasta agitoinut.

Kortti-ideaa lähdettiin etsimään Pinterestistä. Lapsi on jo aika kokenut ideoiden selaaja varsinkin synttärien alla suunnittelu oli lähteä lapasesta täysin. Tällä kertaa lapsi lukitsi aika nopeasti ajatuksen kuumailmapallosta ja parin eri version pohjalta lähdettiin tätä toteuttamaan. Korttia oli kiva askarrella lapsen kanssa, koska eri vaiheet tarjosivat lapselle paljon tekemistä. Pilvet lapsi piirsi valkoisella vahaliidulla (kaikki kunnia minun ekaluokalla saamille Caran D'acheille, joilla edelleen piirtää hyvin), pallo tehtiin leikkaamalla leikkurilla kolme eriväristä ympyrää ja liimaamalla ne toisiinsa ja korit lapsi piirsi ja leikkasi itse Ikean softiksen tapaisesta. Yksityiskohdat lapsi lisäsi vielä lopulta tussilla ja kerrankin hyvin kriittisesti omiin kädenjälkiinsä suhtautuva lapsi oli tyytyväinen lopputulokseen. Vasemmanpuoleinen lähtee postin kyydillä kohti pappaa eli mieheni isäpuolta ja oikeanpuoleinen reissaa sunnuntaina junalla Turkuun appiukon isänpäiväpäivälliselle.

Ei ehkä perinteisin isänpäiväkortti, mutta itse en jotenkin lämpene hyvin stereotyyppisille korteille eli juuri kaikille kravaateille ja moottoriajoneuvoille. Ideakuvista löytyi myös käsittämätön määrä erilaisia kännykkää tai tablettia varioivia kortteja. Jotenkin noita kortti-ideoita selatessa tuli taas hyvin selväksi miten kapea se maailmanetuoikeutetuimman yksilön eli valkoisen länsimaisen heteromiehen sallittu vaihteluväli onkaan. Me olemme onneksi päiväkodista saaneet tähän asti ainakin kortteja, joissa ei isää ole asetettu kraka kaulassa, kännykkä kourassa autoa ajavaksi yksilöksi. Toivottavasti sama linjaa jatkuu tänäkin vuonna.

 

Viikkon saldo

Jos olisi perjantaina kysytty viikon saldoa olisin tunnejana ollut pahasti pakkasen puolella. Olin nähnyt lasta hereillä pari hassua hetkeä koko viikon aikana ja kolme iltaa olin käyttänyt iltatöissä, jotka kyllä olivat mielekkäitä, mutta rehellisesti sanottuna pirun raskaita. Ja yhteiskunnallinen keskustelukaan ei varsinaisesti antanut aihetta hurraamiiseen. Hallituksen toimista en edes jaksa aloittaa ja pakolaistilannekaan ei varsinaisesti anna aihetta hymyyn.

Perjantaina aloin tunnistaa turhan tuttuja vaikeuksia. Tajusin, että olen taas ajamassa itseäni siihen pisteeseen, jossa asiat ovat vain olemassa jos ne kirjoitetaan kalenteriin. Totesin tarvitsevani irtiottoa kalenterista, irtiottoa yhteiskunnallisesta keskustelusta ja kipeästi aikaa yhdessä perheeni kanssa. Ja kerrankin sain sitä mitä tilasin.

Tänään iltapäivällä tivolin maailmanpyörässä sekä pää että sydän tuntuivat pitkästä aikaa kevyeltä.

Mitä minä sitten viikonloppuna tein? Pyöräilin lapsi kuormapyörän tarakalla 40 kilometriä. Tein yhdessä lapsen kanssa asioita käsin. Ensin arkkitehtikoulussa eilen ja tänään Kattilahallin työpajoissa. Totesin jälleen kerran, että valkoisilla Legoilla rakentelu on parasta mahdollista terapiaa ja suunnittelin jo investoivani koko perheen joululahjaksi läjän valkoisia muovikuutioita.

Istuin useammalla puistonpenkillä molempina päivinä katsoen miten lapsi ylitti itsensä kiipeilytelineissä. Nautin ulkokahveista katsoen Töölönlahtea auringossa ja söin Ärrän tarjouspullaa tihkusateessa leikkipuiston katoksessa. Puhuin miehen kanssa ja kuuntelin kun mies puhui. Paistoin viimeiset pakastimesta löytyvät äitini kalastamat kuhat ja nautin siitä kun ruokailun aikana lasta ei kertaakaan tarvinnut patistaa syömään.

Tartuin pitkään välttelemääni kirjaan jota minulle oli kehuttu ja luin sen kertaistumalla loppuun. Juttelin ystävieni kanssa WA:ssa ja tunsin pitäkästä aikaa ettei matka Helsingistä Turkuun olekaan kestämätön. Luin Bloglovinista kaikkien seuraamieni blogien uudet postaukset. Tai no luin ja luin. Ainakin poimin sieltä parhaat palat.

Toki tähänkin viikonloppuun mahtui käsittämättömän raivarin heittänyt lapsi, hillitön päänsärky oikeassa ohimossa, turhan aikaisin aamulla herättämään tullut kissa ja niskaan osunut sadekuuro, kun mukana ei kolmihenkiselle perheelle ollut kuin yksi sadetakki ja sekin kestää vain pisaroivaa kosteutta. Mutta eiköhän tämän viikonlopun voimin silti päästä hyvällä fiiliksellä uuteen viikkoon ja tiistaina taas uudelle työmatkalle. Onneksi tällä kertaa työviikko on vain nelipäiväinen. Kahden reissaavan viikon jälkeen sentään tajusin ottaa perjantain vapaaksi.

 

Arjen kampittama

Vaikka loma hätinä saatu lopeteltua tuntuu, että arki on rynninyt niskaan ihan erityisellä vauhdilla tänävuonna ja sen jalkoihin on jäänyt myös lapsiparan synttärit. Kaverisynttärit edelleen odottavat järjestäjäänsä, mutta sukulaiset sentään saatiin juhlittua, mutta tarjoiluissa mentiin siitä mistä aita on matalin.

Kaupan einestiskin Riitan Herkun senttipitsa sai päälleen salaattia, parmesania, kirsikkatomaatteja sekä pinjansiemeniä. Ja tässä kohtaa riman alta ryömiminen kannatti kokonaisuuden ollessa yllättävänkin maukas.

En ehkä muutenkaan ole kärkikahinoissa kun vuoden miniä -palkintoa jaetaan, mutta sentään rehellisesti tunnustan syöttäväni appiukolleni eineksiä kun tämä kerran vuodessa tulee kylään. Joskus on vain pakko myöntää että paukkuja on tarjolla rajallisesti ja jos jo elokuun puolivälissä kurotellaan pussin pohjaa taitaa olla parempi olla turhia pingottamatta. Kaverisynttäreille ajattelin kuitata tarjoilut parilla jäätelölitralla ja tykötarpeilla sekä kaupan valmiilla hodarisämpylöillä ja nakeilla. Ei ne muksut kuitenkaan tule kokkailujani tänne arvostelemaan vaan ennemminkin juoksemaan ympyrää ja kippaamaan jokaisen lelulaatikon ympäri.

 

Ihan vasemmalla kädellä

Huomenna olisi meidän perheessä perheessämme syytä juhlaa. Huomenna juhlitaan nimittäin vasenkätisiä kansainvälisenä vasenkätisten päivänä ja meidän perheessä vasenkätisten osuus talouden ihmisistä on 100 %. Sinäänsä ei ole ihme, että lapsi on vasenkätinen molempien vanhempien ollessa vasenkätisiä, mutta ainakin voidaan todeta, että tämä vasenkätisyys on meidän juttumme.

Loogisesti taloudessa, jossa asuu vain vasenkätisiä, löytyy desimitta, jonka merkinnät näkyvät vain kun mittaa käyttää oikeakätisesti (tai kääntää koko mitan ympäri).

Vasenkätisyys ei juuri minulla ole vaikeuttanut elämää. Tosin taidan olla melko molempitinen. Kirjoitan vasemmalla, teen käsityöt oikealla enkä heitä palloa kunnolla kummallakaan. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, joka todennäköisesti tuotantotöissä joutuisi työtapaturmaan, koska toimintani ei olisi kovinkaan ennakoitavissaolevaa hätäseis-napin sijoittajalle. Mies taas on umpivasuri ja jännityksellä odotetaan miten pojan kohdalla asia lähtee menemään. Veikkaisin, että lapsi on ainakin isäänsä kaksikätisempi, koska päiväkodissa lapsi käytti pienempänä myös oikeaa kättä enemmän ottaessaan mallia ilmeisesti muista lapsista ja aikuisista ja tovin pohdimmekin onko kotivasenkätisyys vanhempien mallista tapahtuvaa tai sitä, että tarjoamme lapselle alitajuntaisesti vasempaan käteen asioita. Kuitenkin nyt selvästi kynä on vasempaan käteen jäänyt ja lapsi itsekin osaa kertoa olevansa vasenkätinen.

Käytännön arjessa vasenkätisyys ei niinkään näy. Lapsena muistan turhautuneeni saksien kanssa, koska leikkaaminen oli vaikeaa aluksi oikeakätisten saksilla ja olin paljon muita lapsia hitaampi. Käsin kirjoittaessa sai kämmensyrjän mustaksi ja liitutaululle kirjoittaminen oli vaikeaa ja vieläkin minulla töissä käytössä tussitauluranne, jossa käännän käteni ihan hulluun kulmaan kirjoittaessani. Toki aina välillä vastaan tulee noita desimitan kaltaisia esineitä, joiden käyttö vaatii kikkailua, mutta noin pääsääntöisesti asiaa ei huomaa. Tai no, mehän elämme täällä kirjaimellisessa vasemmistokuplassa, joten olemme ehkä muokanneet keittiömmekin vasenkätisille sopivaan muotoon.

Huomenna olisi myös muutenkin syytä juhlaa. Taloudemme kaksi vanhinta vasenkätistä on ollut kihloissa kymmenen vuotta huomenna. Päivän valinta tosin oli ihan puhdas sattuma, mutta sentään hauska sellainen.

 

Viisi vuotta vanhempana

Viisi vuotta sitten tänä iltana iski ukkonen Helsinkiin ja loppuraskaudesta mielenkiintoisen tehnyt hellekausi päättyi. Hoitajien juostessa ympäri Kättärin käytäviä minä istuin miehen lähdettyä kotiin yksin ihmettelemässä, että mitähän tuolle puolimetriselle tyypille pitäisi tehdä. Tänäiltana taiteilin jääkaappiin jähmettymään juustokakkua ja yritin pitää pokkaa kun lapsi suurella vakavuudella yritti vakuuttaa ettei voi mennä iltapissalle, koska ei saa koskaan olla äidin kainalossa.

Jos alku olikin vähän hämmentynyt niin siitä eteenpäin meno on sen kuin parantunut. Toki lapsen kasvaminen tuo ihan uusia murheita, mutta vaikka noin yleisellä tasolla olen hullu vauvojen syliinhaalija niin vanhempana oma erityisalani on kyllä olla vanhempi vähän vanhemmalle lapselle.

Parasta vanhemmuudessa näin viiden vuoden kohdalla on se miten lapsen kanssa tuntuu, että voin elää juuri sellaista elämää mitä haluankin. Toki lapsi asettaa rajotteita, mutta koen, ettei lapsi rajoita valintojani ja useimmat asiat, joita haluan tehdä ovat sellaia, että lapsi sujahtaa mukaan täysin kivuttomasti. Lapsen kanssa on helppo lähteä matkalle, koska vielä emme ole törmänneet sellaiseen museoon josta lapsi ei viihtyisi. Pyöräretkillä lapsi on yleensä innokkain pitämään tauon luontopolun kohdalla ja lapsen valinta hyväksi lauantaiohjelmaksi on yhdessä valmistettu ruoka ja leffa.

Viiden vuoden jälkeen tuntuu, että olen hyvinkin sinut oman vanhemmuuteni kanssa. Toki voisin olla pidemmällä pinnalla varustettu, mutta ei sitä lastakaan kovin pitkällä pinnalla ole varustettu, joten ääntä kuuluu tasaisesti sekä äidistä että pojasta. Olen tyytyväinen siihen miten arkemme rullaa vaikka se välillä onkin melkoista nuorallatanssia. Olemme myös vanhempina löytäneet yhteisen sävelen siitä mitkä meille on kynnyskysymyksiä. Meillä ei lapsen kohdalla pingoteta ruutuajasta eikä ole karkkipäivää, mutta tuijotetaan ikärajoja eikä osteta megapussia irtokarkkia eikä juoda limpparia.

Viisi vuotta vanhempana on myös kasvattanut minua. Itseasiassa varmaan enemmän mitä lasta. Vaikka en vieläkään ole maailman kärsivällisin osaan sentään vähän valita taistelujani. Suhtaudun myös suurella innolla seuraavaan viisivuotiskauteen vaikka koulun aloitus ja muut isot muutokset tuovatkin omat jännityksenaiheensa.

 

Kostea keskikesän juhla

Yleensä juhannussade iskee aattona juuri silloin kun mies yrittää grillin vieressä taistella ruokaa valmiiksi perheelleen. Tällä kertaa sade säästi grillaajaan, mutta muuten vettä sitten saatiinkin koko rahan edestä. Pioniparatkin olivat ihan nuupallaan.

Eihän se sade varsinaisesti mökilläoloa haittaa. Neliöitä on niin paljon, että kurjallakin ilmalla tilaa riittää sen verran ettei tarvitse ihan kylki kyljessä istua ja varsinkin vintillä sadepäivinä on leppoisa kuunnella sateen ropinaa kattoon. Kuitenkin nyt sade joten pilasi fiilistä ja lopulta päädyimme lounaan jälkeen nostamaan pyörät auton kyytiin ja ajamaan Turkuun.

Ei se keli Turussakaan päätä huumannut ja päädyimme lapsen kanssa tonkimaan äitini varastosta vanhoja lelujani leikkeihin. Illalla sadekin taukosi ja pääsin pienelle iltalenkille ystävän kanssa. Nyt sitten kelpaa maata sohvalla ja katsoa miljoonatta kertaa Mamma Miaa. Jos maailman parhaimpiin populaarikulttuuri-ilmiöihin kuuluvat sekä Abba että musikaalit ei voida Abba-musikaalilla mennä metsään.

 

Kesäloma

Perheestä 2/3 kesälomalla ja tyypilliseen tapaan lomalle jääminen ei ollut aivan niin yksinkertainen operaatio kuin kuvittelin. Viikonlopulta kesälomansa aloittanut poika starttasi lomaan nimittäin vatsataudille. Viisi tuntia sinnikästä oksentelua ja tietenkin lapsi oli mummin kanssa mökillä ja itämisajan puitteissa mekin miehen kanssa oltiin taudille altistuttu.

Töissä kahden työpäivän tehtävälista oli punaisella, mutta onneksi vastustuskyvyn jumalat olivat asialla ja tauti ei iskenyt työpäivien aikana ja sain kuin sainkin kaikki paperit pois käsistäni, muistin laittaa poissaoloviestit, teipata oven pieleen ärsyttävän lomalapun ja vielä pakata työhuoneen muuttolaatikoihin, jotta remonttimiehet pääsevät loman aikana riehumaan huoneessani.

Reilun viikon päästä jää myös mies lomalle. Lomasuunnitelmissa tänä vuonna on pyöräretkeä, Tukholmaa sekä julkisivuremonttia. Kesä on parasta aikaa painaa pitkää päivää joten työmaakokoukset vaativat oman aikansa. Onneksi mökki on lähellä niin tarvittaessa riittää että käväistään vain pikaisesti kokouksessa ja katsomassa, että kaikki on kunnossa. Sitä ennen kuitenkin nautitaan kaupungin kesästä. Puistoruokailuja, eväsretkiä ja lomahengailua olisi ainakin minun listallani. Viime viikolla aiheesta haastateltu poika suunnitteli nukkuvansa. Sekin lomasuunnitelma kyllä kelpaisi minulle.

 

Tikulla paakelsia

En oikeastaan ole kovin hyvä puhumaan puhelimessa. Ainoa kenen kanssa säännöllisesti soittelen on veljeni ja perjantaina iltasatujuttuja sivutessamme tuli mieleen, että pitäisi katsoa löytyisikö lapsuudenkodistamme vielä joku niistä vanhoista c-kaseteista, joille isäni luki minulle tarinoita. Kumpikaan meistä ei nimittäin enää muista miltä isä kuulosti. Ja itseasiassa myös isän kasvot tulevat mieleen oikeastaan enää vain valokuvattujen tilanteiden kanssa. Kuollut ihminen tulee mieleen kuitenkin välillä oudoistakin asioista. Kirjastossa viereeni osuneella miehellä oli isän partavettä ja tuoksumuisti toimi heti, veli oli nähnyt kaupungilla miehen jonka kävelytyyli oli kuin isällä ja äitini huomasi vasta isän kuoltua että jos huolettomasti potkaisen kengät jalastani jäävät ne lattialle juuri samaan asentoon kuin isälläkin.

Näitä pieniä irrallisia muistoja tulee mieleen myös muista kuolleista läheisistä. Olin yhdentoista kun isoäitini kuoli ja edelleen joka kerta kun leivon mamma tulee minun mieleeni.

Paakelsia cocktailtikulla tökkiessani muistan nimittäin aina miten mammalla oli todella hieno kuorittu varpu, jolla testattiin kuivakakkujen kypsyyttä. Samaisen mamman oppien mukaan myös koputtelen leipien pohjia kypsyyden tsekkaamiseksi. En tosiaankaan enää aktiivisesti muista miltä mamma näytti tai kuulosti, mutta leivonnaisten tikulla tökkiminen ei taida ihan äkkiä unohtua.

Itseassa kuvassa taustalla näkyvä maatuskanukkekin menee samaan sarjaan. Se jäi keittiön tasolle apukokiksi tulleen pojan toimesta, mutta nuken alkuperäinen tarina liittyy toiseen isoäitiini. Mummoni toi tuon ison maatuskanuken ensimmäiseltä matkaltaan kotiin Karjalaan. Tuolloin oli vielä Neuvostoliitto voimissaan ja edellisen kerran mummo oli vanhan kotinsa nähnyt evakkoon lähtiessään. Jotenkin lohduttavaa, että poikakin tuota kautta saa kappaleen isoisoäidistään. Kuvittelisin, että mummo ja poika olisivat pitäneet kovastikin toisistaan, mutta käy se tutustuminen näinkin. Ja enköhän minä saa pojallekin siirrettyä tuon tikuilla leivonnaisten tökkimisen eteenpäin. Sehän se kai on paras tapa muistella kuolleita. Siirtää eteenpäin kaikkia niitä hyviä asioita, muistoja ja tarinoita, joita itse on heiltä saanut.

Dinojuna-arki

Jokainen Dinojunaa katsellut on varmastikin huomannut, että perheen molemmat vanhemmat esiintyvät vain äärettömän harvoissa jaksoissa yhdessä. Ilmeisesti koko jengin animoiminen oli käynyt budjetin päälle, joten tyypillisesti toinen vanhemmista oli ulkoistettu tarinoista joihinkin tylsiin velvollisuuksiin. Koska niitä kustannussyistä tapahtuvia, tylsien velvollisuuksien aiheuttamia ulkoistuksia tapahtuu säännöllisesti meidänkin taloudessa, olemme alkaneet kutsua näitä hetkiä dinojunaelämäksi.

Eilen taas hyppäsimme dinojunan kyytiin kun mies lensi Seppo Rädyn paskaksi luonnehtimaan maahan pällistelemään jotain uutta tuotantovimpainta. Nämä dinojunaviikot ovat yhtä aikaa tavallaan kivoja, mutta kuitenkin kamalia. Monta päivää putkeen kahdestaan lapsen kanssa antavat paljon, mutta kyllä ne uuvuttavatkin.

Isoin poikkeus näissä viikoissa normaalirytmiin tulee pidempinä hoitopäivinä. Normaalisti minä vien pojan vasta lähempänä puoli yhdeksää hoitoon ja mies hakee jo vähän ennen neljää. Tänään päiväkodin ovikelloa soitettiin 7.59 ja päiväkodin portilla olin vasta 16.40, joka tietää reilua tuntia pidempään hoidossa. Koska hoitopäivät pitevät reissupäivinä yritämme järjestää tilanteen aina sellaiseksi, että illat olisivat mahdollisimman puuhastelusta vapaita muuten. Viikonloppuna urakoimme pyykikorin tyhjäksi ja ostimme jääkaapin täyteen ruokaa. Ruokalista näinä viikkoina muuttuu myös aika yksioikeiseksi.

Meidän perheemme supervoimiin kuuluu yhden ruoan syöminen puoli viikkoa putkeen ja tällä kertaa tuo ruoka on papumakaroonilaatikko. Poika siitä syö vain kaksi kertaa, mutta minä tyytyväisenä popsin tätä myös ainakin huomenna lounaaksi. Ja itseasiassa nuo huomiset falafelitkin löytyivät eilen koko perheen lautaselta ja tänään minun eväsboksistani.

Dinojuna-arjen ruoat ovat tyypillisesti laatikkoja, keittoja tai mikä nyt vaan kestää sen, että ruokaa lämmitellään uudelleen eikä ruoan maku muutu säilytyksessä huonompaan. Papumakaroonilaatikko on lapsen yksi lempiruoista, joten helpompaa arkea curlatakseni päädyin tuohon tällä kertaa. Tosin vain huomatakseni päiväkodin eteisessä, että huomenna muksuilla on päiväkodissakin kasvismakaroonilaatikkopäivä.

Dinojuna-arjen parhaisiin paloihin taas kuuluu se, että saan yleensä aina houkuteltua pojan nukkumaan meidän vanhempien sänkyyn. Poika ei juurikaan enää yöllä tule väliin eli tämä on poikkeus normiarkeen, mutta pidempien hoitopäivien myötä aika tärkeä siinä mielessä, että saamme tankattua päivisin vähän vajaalle jäävää läheisyyttä. Tosin sängyssä on kyllä aika ruuhkaista, koska pojan vanavedessä paikalle saapui myös liki kymmenpäinen pehmoleluposse.

Ja kieltämättä kun lapsi on mennyt nukkumaan on välillä myös kiva olla vähän kuin yksin kotona. Yleensä kun ne ilta-aikaan sijoittuvat yksinolohetket siljoittuvat hotellihuoneisiin, joka ei kuitenkaan ole se sama juttu.

Lomalla viimeinkin

Tänään se alkoi, loma, hartaasti kaivattu ja niin tarpeeseen tuleva. Minä livahdin lomalle esimiehen jouluhalausten saattelemana jo ennen kahta ja perheen miehetkin saatiin töistä ja päiväkodista nopeasti lomatunnelmiin. Päiväkodista saatiin vielä vuoden lopuksi ihana ennakkojoululahja kun kuultiin, että pojan ryhmään ei tulekaan vuodenvaihteessa henkilökuntamuutoksia. Tosin nyt olen jo laskuissa sekaisin, että peruttiinko tässä nyt 12. vai 13. uuden aikuisen tulo eli ehkä ihan aikakin että tulee pientä pysyvyyttä.

Aikainen lähtö töistä kannatti ja ehdimme Tuomaanmarkkinoille juuri ennen ruuhka-aikaa ja pääsimme maltillisella odottelulla karusellin kyytiin. Ihailimme jälleen kerran jouluikkunat ja lapsi kävi istumassa Stokkalla kaikki Artekin tuolit läpi. Loppuun vielä notkuntaa Akateemisessa sekä kahvia ja kaakaota Starbucksilta.

Kummasti tuohonkin kierrokseen saatiin kulumaan neljä tuntia kun tunteella maisteltiin markkinoilla jouluherkkuja ja pohdittiin Stockalla saisiko meidän ongelmaeteistä jotenkin järkevöitettyä. Kotimatkalla tyyppi vielä jaksoi pistää tossua toisen eteen, mutta lopulta mies sai kantaa sohvalle kainaloon kesken Peppi Pitkätossun lukemisen nukahtaneen pienen miehen sänkyyn jatkamaan unia.

Huomenna vielä on sitten luvassa viimeisiä tonttubisneksiä ja kodinlaittoa joulukuosiin. Sunnuntaina kutsuukin sitten jo Turku ja jouluvalmistelut mummilassa.

Henkilökohtaisesti

Huomenna on taas kerran lajissaan ensimmäinen päivä. Sellainen päivä, jolloin lapsen päiväkotiryhmä lähtee joulukirkkoon ja lapsi jää päiväkodille. Tähän mennessä päivähoidossa asia ei ole ollut ajankohtainen. Kaipa lapsia on pidetty liian pienenä tai vaihtoehtoisesti ryhmän vetäjä ei ole kiinnostunut kirkkopuuhista, mutta olihan se arvattavissa, että joskus tuokin päivä on edessä.
Ymmärrän, että seurakuntayhteistyöllä on pitkät perinteet, mutta vähän silti minulla silittää vastakarvaan. Tai itseasiassa ei niin vähääkään kun mietin, että samaan aikaan kun lapset päivähoidossa jaotellaan julkisesti heidän vanhempiensa uskonnon mukaan menen minä töihin ja päivitän luentomateriaaleja, joissa yksi käsiteltävä asia on se, että uskonnollisesta vakaumuksesta ei esimerkiksi työhaastattelutilanteessa sovi kysellä. Jotenkin ei vain mahdu kaaliin, että meillä on säädäntöä siitä, ettei työelämässä ole sopivaa kysellä henkilökohtaisista asioista, mutta samaan aikaan ikäluokka toisensa mukaan luokitellaan varhaiskasvatuksessa ja kouluissa henkilökohtaisen, ja vielä varsinkin pienien lasten kohdalla heidän vanhempiensa, henkilökohtaisen vakaumuksen perusteella.

Kun olisihan se vähän irvokas tilanne työpaikalle siirrettynä, että muun porukan lähtiessä esimiehen johdolla joululounaalle, me eriuskoiset tai uskonnottomat jäisimme katsomaan neukkariin Emmerdalea korvaavana toimintona, mutta silti kuitenkin asia on täysin arkipäivää alaikäisille lapsille.
Toivon aidosti, että yhteiskunnassamme oltaisiin pian valmiita kaikille lapsille yhteiselle katsomusaineelle. On tarpeellista, että ihmiset saavat riittävän laajat tiedot erilaisista uskonnoista ja elämänkatsomuksista, jotta he voivat arvostaa ja kunnioittaa toisten valintoja. Se, että lapset jaotellaan uskontojen mukaan ryhmiin ei ole omiaan ymmärrystä lisäämään. Uskonto, ihan kuin myös uskonnottomuus, on henkilökohtaisia valintoja ja niiden harjoittamisen tai harjoittamatta jättämisen aika ja paikka on vapaa-ajalla siinä missä poliittisten tai vaikkapa yhteiskunnallistenkin aatteidenkin kanssa. Koulun tehtävä on tarjota eväät tuon tiedon prosessointiin, mutta ei koulun tehtävänä ole jaotella lapsia heidän vanhempiensa valitseman aatteen tai katsomuksen perusteella.
Ja varhaiskasvatuksessa taso voisi olla vieläkin yleismaailmallisempi keskittyen siihen, että on erilaisia kulttuureja ja uskontoja ja kaikilla on mahdollisuus valita omansa. Kuitenkaan en näe mitään hyötyä sillä, että kolmenelivuotiaatkin jaotellaan jo uskonnon mukaan toimimaan koska heidän henkilökohtainen uskonsa on täysin vanhempien valitsema tai kuten meidän tapauksessamme, valitsematta jättämä.

Ei se ainakaan laitoksella ole vaihtunut

Subjektiivisesti äidin vaaleanpunaisten lasien läpi tarkasteluna tuo oma lapseni on yksi maailman mahtavimmista lapsista noin ylipäätään, mutta toisinaan on vain hetkiä jolloin tuo lapsi on erityisen mahtava. Nuo hetket yleensä myös ovat niitä jolloin voi iloisesti todeta, että ei tuo tyyppi ainakaan laitoksella ole vaihtunut tai jos vaikka olisikin niin ainakin saimme vaihdossa harvinaisen hyvin meille sopivan tyypin.

Raskausaikana ja oikeastaan jo sitä ennenkin minulla oli päässäni aika hyvä mielikuva siitä millainen lapsi meille olisi tulossa. Oikeastaan vain yksi asia meni pieleen. Mielikuvan lapsi oli alunperin tyttö. Kuvittelimme molemmat miehen kanssa, että olisimme pienen vaaleatukkaisen ja suurisilmäisen tytön vanhempia. Minulla oli jo nimikin valmiina. Rilla tai Virva. Tosin nyt jo nuo ajatukset tytöstä tuntuvat vieraalta. Saimme kuulla istukkabiopsian jälkeen jo heti toisen kolmanneksen alkumetreillä, että Rillan tai Virvan asemasta meille olisikin tulossa poika, joten tuohonkin tietoon olimme jo ehtineet sopeutua siihen mennessä kun rakenneultraan asti pääsimme. Oikeastaan tieto ei kylläkään muuttanut mitään muuta kuin sen, että eipähän tarvinnut käydä lobbaustaistelua nimien puolesta kun mies ei noille minun nimiehdotuksilleni lämminnyt ja pojan nimestä olimme heti alkumetreiltä yksimielisiä. Muut mielikuvat kun olivat sellaisia, että ne nyt sopivat minusta lapseen kuin lapseen sukupuoleen katsomatta.

Se meidän mielikuvalapsemme tykkäsi kirjoista ja elokuvista. Se tutki ilmiöitä ja oli utelias. Se oli oikeudenmukainen ja uskalsi pitää kiinni omista mielipiteistään. Ja meillä taisi käydä tuuri, koska yhä useammin päädymme miehen kanssa toteamaan, että kyllä tuo tyyppi vaan on kaikkea sitä mitä uskalsimme toivoa ja vielä enemmänkin.

Sen lisäksi, että lapsesta näyttäisi varttuvan kunnon populaarikulttuurinörtti, jonka kanssa on kiva reissata ympäri maailmaa, on lapsi myös perinyt vanhempiensa rakkauden luonnontieteisiin. Iltapäivällä kun lähdettiin pojan kummeilta kotimatkalle kehitti tyyppi jo ennen metroasemaa leikin, jossa hän on neulasia tutkiva professori. Koko kotimatka meillä pohdittiin neulasia. Kotiin päästyä lapsi "luki" meille vanhemmille neulasista tietoa, piti neulasiin liittyvään tietokilpailun (mikä on terävä ja niitä on monituisia? No kuusenneulanen tietysti) sekä leikki ohjelmoivansa tietokoneella erilaisia neulasten vihreitä värejä (Kaikkea ne lastenohjelmista oppivat. Pitänee varmaan opetella itsekin koodauksen alkeet ennen kuin lapsi siirtyy sanoista tekoihin). Niin ja tuossa sivussa kuulemma professori skeittasi ja taisteli vihollisia vastaan. Ilmeisesti neulastutkimus on tuottanut niin merkittäviä löydöksiä, että myös ammattirikolliset ovat aiheesta kiinnostuneet.

Nyt se professori on turvallisesti siirrettynä suihkuun isänsä kanssa. Pahiksia vastaan taistellessa sai sen verran pahan hien päälle. Minä taas taidan siirtyä tekemään mansikkarahkaa ja varaudun henkisesti iltapalapöydässä esitettyihin miten-kysymyksiin. Miksi-kausi jäi meiltä kokonaan välistä, mutta eipä tämä miten-kausikaan helpolla päästä. Viime viikkoina pohdittu muun muassa sitä miten rappukäytävän valot menevät napaista päälle, mutta sammuvat itsestään, miten hammaspeikot tekevät reikiä hampaisiin, miten ihmisen liike syntyy ja miten kuvat saa digikamerasta oikeaksi valokuvaksi. Ei ainakaan pääse tulemaan aika tylsäksi.

Perhepotretti pimeässä

Alkutalvinen pimeys ja synkkyys ei varsinaisesti inspiroi kuvaamaan. Pimeydellä kuitenkin on omat puolensa ja viikonloppuna koko perheen voimin otimme valottomuudesta ilon irti testaamalla mitä tapahtuu kun samaan kuvaan otetaan pitkä valotusaika ja taskulamppu.

En tosiaankaan ole kaksinen valokuvaaja ja opettelen järkkärin säätöjä hävettävän laiskasti. Kuitenkin välillä on hauska lähteä vain kokeilemaan mitä tapahtuu kun kameran säätöjä kääntelee uuteen asentoon. Inspiraatio valomaalaukseen tuli lapsen päiväkodista ja muistikortille tallentui myös nippu erinäköisiä jeditaistelukuvia. Seuraavaksi pitäisi sitten tutustua kuulemma sumuninjakuvaukseen. Kuulostaa sekin täydelliseltä valokuvauksen lajilta perheelle, joka ei halua liiaksi naamojaan blogissa esitellä.

Miltä se mamma nyt sitten näyttää?

Tänään oli vaikea päivä. Kävimme jättämässä jäähyväiset suvun vanhimmalle. Lapselle nämä olivat ensimmäiset hautajaiset lajissaan ja voin myöntää suoraan, että hirvitti melkoisesti kun kirkkonmäkeä ylös vaelsimme. Olimme varustaneet lasta aiheeseen, mutta tuntui, että yhtä hyvin olisimme voineet selittää lapselle fysikaalisia kaavoja. Tuntui, että tilanne konkretisoitui lapselle vasta kun kävelimme kirkkoon ja näimme arkun alttarilla.

Tyypilliseen tapaan lapsi oli täynnä kysymyksiä. Miltä se mamma nyt sitten näyttää? Voinko nähdä mamman? Otetaanko mamma pois arkusta sitten kun mennään haudalle? Miksi isä kanssa arkkua ja miksi meidän pitää odottaa? Miksi minun pitää kantaa tyhmää ruusua?

Eli kun vertaa serkun kesäiseen konfirmaatioon juttu pysyi hyvin kuosissa ja musiikille herkkä tyyppi tajusi alkusoittona kuullusta Adagiosta, että mikä on jutun juoni. Kuitenkaan se, että kysymykset olivat aiheellisia ei se tehnyt niihin vastaamista yhtään helpommaksi. Kuoleman edessä toivoin, että olisimme edes jossain määrin hengellisiä jotta pystyisi tarjoamaan vähän lohdullisempaa käsitystä. Nyt oli vaina pakko selittää, että mamma näyttää nukkuvalta, mutta arkkua ei nyt kyllä enää voi avata ja että vanhalle ja sairaalle ihmiselle kuolema on jo odotettu vieras kun on ehtinyt elää pitkän elämän. Ja, että hautajaisiin kuuluu tiettyjä tapoja kuten se, että isä menee kantamaan arkkua ja sitten se tyhmä ruusukin heitetään sinne hautaan perään.

Kirkon ja arkun vierautta onneksi helpotti se, että lapsi on kuitenkin ikäisekseen kokenut hautausmaakävijä ja suvun innokkain haudanhoitaja heti isoäitinsä jälkeen ja haudat olivat lapselle jo valmiiksi tuttu käsite. Lapselle tuotti myös selvästi iloa ajatus siitä, että jatkossa voi käydä haudalla nyt kun ei enää päästä kylään mamman luokse ja hän jo toivoi, että saisi kesällä tuoda haudalle kukkia. Veikkaan kuitenkin että muutaman nukutun yön jälkeen saattaa vielä tulla kysymyksiä, joista osa on varmasti vielä vaikeampia. Oletettavasti kuitenkin tästä se elämän rajallisuuden pohtiminen käynnistyy ihan eri tavalla mitä tähän asti.

Ihan kiva, 8 1/2

Yöunet tekevät ihmeitä. Yhdeksän tuntia edellisyönä palautti toimintatason jo melkein normaaliksi. Tosin koska olen näin keski-iän koputellessa kulman takana huomannut kanavoivani yhä useammin äitiäni käytin kaikki paukut massiiviseen huonekalujen uudelleensijoitus- ja raivausprojektiin. Projektihan ei tietenkään valmistunut eilisen puitteissa, lapsi sairastui viime yönä joten yöunetkin jäivät taas vähiin ja nääpiön sairastuttua suunnitelmat siirtää perhe ulkoruokintaan isänpäivän kunniaksi ei nyt ihan onnistunutkaan.

Ja kukatkin olivat kuolleet maljakkoon.

Ehkä nyt juon toisen kupin teetä ja yritän keksiä miten tuon perheeni ruokin. Juhlakalu esitti vienon toiveen, että jos jotain muuta kuin jääkaapista löytyvää nakkikeittoa. Saisikohan turkkilaisesta jogurtista ja kanttarelleista jonkun sortin pastasoosin aikaiseksi? Sitten selvittäisiin ilman, ettei tarvitsisi lähteä metsästämään avoinna olevaa kauppaa.

Mutta se on sentään kivaa, että kerrankaan ei ole mihinkään kiire ja lapsikin vaikuttaa melko pirteältä. Ja sitten kun ollaan saatu viimeisetkin tavarat paikoilleen on tämä meidän 71 neliötä taas paljon neliöitään suurempi. Että kyllä tässä kuitenkin plussan puolelle jäädään.

Insinööristä ihmiseksi

Takavuosina osallistuin töiden puitteissa tulevaisuustyöpajaan, jossa pohdittiin erään teknisen alan tulevaisuuskuvia. Päivän lopputuloksena tultiin siihen (vähän mutkia oikoen) että isoin ongelma on se, että insinöörit ovat vähän vieraantuneita ihmisistä. Pidin lopputulosta vähän turhan kärjistävänä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää, että ehkä tuossa oli sittenkin joku totuus. Tosin voisin silti sanoa, että ihmiskunnan olisi syytä ottaa oppia myös meistä insinööreistä.

Ei ikäviä yllätyksiä lentokentällä kun laukun etukäteispunnitus on tehty vaalla, jonka systemaattinen virhe tarkistuspunnituksissa selvitetty.

Insinöörinä myös lapsenhoito on tehty helpoksi. Kovilla pakkasilla vaunukoppaan ängettiin paitsi talvivermeisiin topattu lapsi myös lämpömittari, joka kertoi, että vaunukopassa oli lämpötila edelleen plussan puolella parin tunnin kävelyn jälkeen kunhan vaunukopan suu on osittain suojattu. Ja puhumattakaan meidän tekemästä kestovaippojen imuoptimoinnista. Mittalasilla kun liruttaa vettä kestoimuun pystyi hyvin päättelemään, koska uudet imut olivat riittävän hyvin käyttöönottopestyt.

Perhedynamiikan onneksi lapsi näyttää löytäneen luontaisen kutsumuksensa jo varhaisilla vuosilla. Valitettavasti kuitenkin tämä perheemmeinsinöörisukupolvi2.0 näyttää olevan yhtä vieraantunut ihmiskunnasta mitä kaikki aikaisemmatkin polvet. Eilen lapsi nimittäin tuli kertomaan vitsin.

Kuusi liskoa meni viikinkilaivaan ja niistä kaksi meni piiloon.

Kuinka monta liskoa jäi jäljelle?

Ehkä joudumme vielä käymään läpi keskustelun siitä mikä ero on vitsillä ja sanallisella päässälaskutehtävällä, jotta ihmiskuntaan integroitumiselle olisi edes teoreettinen mahdollisuus.