Kaapin perältä kaivettua

Tästä tunnustuksesta ei varmaan jaeta vuoden lapsiperhe palkintoja, mutta eilen kun tulimme lapsen kanssa kotiin Turusta jääkaapissa odotti lähinnä valo ja vihanneslokerossa muutama onneton juures ja yksi sipuli. Arvoin pitäisikö jaksaa vääntäytyä lapsen kanssa ruokakauppaan, mutta lopulta laiskuus voitti.

Viisi pottua, kolme porkkanaa ja sipuli saivat kavereikseen linssejä ja tuorejuuston jämät ja puoli tuntia myöhemmin pöytään kannettiin sosekeittoa.

Sosekeitton on siitä metka ruoka, että lapsi päätyy syömään siinä tyytyväinä paljon sellaisia ruokia, joihin se ei koskisi muuten pitkällä tikullakaan. Kuvassa näkyvistä ruokalajeista keitettynä uppoaisi peruna ja raakana porkkana. Keitettynä ja soseutettuja uppoaa kuitenkin kaikki ja päälle vielä kehutaan hyvää makua. Tavallaan ymmärrän lasta. Aina ei auta vaikka maku olisi hyvä jos koostumus ei istu. En pidä itseäni järin erityisherkkänä, mutta tuon piirteen tunnistan hyvin erityisherkkyydelle ominaisista piirteistä puhuttaessa. Esimerkiksi silakkapihvit ovat asia, jotka toimivat minulla vain teorian tasolla. Pidän niin mausta ja hajusta, mutten saa niitä nieltyä. Vaikka miten yritän niin en vain saa kalapalaa alas kurkustani. Eli sinäänsä en yhtään ihmettele ettei keitetty sipuli kuulosta lapsen mielestä suuhun sopivalta.

Me vanhemmat tosin nyt otetaan kaikki ilo irti sosekeitoista ja ängetään niihin kaikkia muuten epäilyttävien kastiin kuuluvia kasviksia. Ainakin maut tulevat tutuksi ja samalla voi myös hyödyntää sesongin raaka-aineita. Mutageenisoppa katoaa iloisesti suuhun vaikka väri tuleekin parjatuista parsakaaleista ja seuraavaksi ajattelin kokeilla onneani punajuuren kanssa. Pitää vain miettiä mitä muuta soppaan tungetaan, jotta saadaan toimiva makukokonaisuus aikaan.

 

Mutageenisoppaa

Meillä asuva lapsi on siitä metka outus, että sillä on vahvoja ennakkoluuloja tiettyjä ruokia kohtaan. Esimerkiksi parsakaali ei lapsesta muistuta ihmisten ruokaa sitten lainkaan. Kuitenkin lapsi saadessaan esittää toiveen lämpimästä ruoasta lausui hetkeäkään epäröimättä haluavansa mutageenin väristä soppaa.

Arvatkaapa mikä on keiton salainen ainesosa. Parsakaali luonnollisesti. Höystettynä liki yhtä epäilyttävillä pakasteherneillä ja kevätsipulilla.

Tosin ymmärrän kyllä lasta. Ei se kypsän parsakaalin ongelma oli maku vaan se on koostumus. Lapsen suussa se outous tulee parsakaalista, itse en taas nieltyä silakkapihviä vaikka miten yrittäisin. Tuoksun ja maun osalta silakka kuulostaa täydelliseltä, mutta ne pienet pehmeät piikit eivät vain mene nielustani läpi.

Onneksi sosekeitoista on tullut nykyään ihan salonkikelpoista ruokaa, joten niitä me sitten syödään. Sopat tulevat nopeasti valmiiksi ja lämmin keitto uppoaa lapseen yleensä paremmin kuin hyvin iltapäivän ulkoilun jälkeen. Samalla tulee myös monipuolisesti syötyä kasviksia, joten lopulta kaikki voittavat.

 

Anteeksi mitähän mahdoin syödä?

Päätin eilen tämän viikon koulutusrupeaman työpaikkani alakerran koulutustilassa. Mukavaa vaihtelua oli päästä kerrankin istumaan takapenkin pahikseksi. Normaalisti kun tuossa tilassa seison tietokoneen ja valkokankaan välissä. Vaihtelua oli myös päivän lounas. Siitä, en tosin tiedä oliko se mukavaa. Hämmentävää ainakin. Ja tavallaan ihan hyvänmakuista.

En vaan kuollaksenikaan tiedä mitä mahdoin syödä.

Tomaattipyrettä siinä oli päällä ja koostumus oli ainakin joltain osin raastemainen. Olisikohan siinä ollut porkkanaa ja kesäkurpitsaa. Haju tosin oli vähän lanttulaatikkomainen, mutta maku taas miedompi ja lähinnä mausteinen. Mitään proteiinia muistutta tuosta ei löytynyt ja kuudelta kun pääsin kotiin olin jo valmis syömään oikeastaan mitä tahansa nenän eteen kannetaan. Mies tosin onneksi oli ollut ajatustenlukija oli ostanut vuohenmaitojuustoa ja loihti nenän eteen salaatin.

Sinäänsä ei pitäisi olla yllättynyt. Koulutuksissa ja työreissuilla kun ruokavalioksi ilmoittaa maidoton, pähkinätön kala tai kasvis, tuppaa eteen tulemaan yleensä joko pala lohta rehuilla (ihan jees) tai joku ylläolevan kaltainen ylläri. Kertalleen muiden syödessä poronkäristystä minä sain eteeni tofu-nuudeliwokin, jonka vahvasti epäilen tulleen hotellin viereisestä etnisestä ravintolasta.

Pitkään ilmoitin reissuihin ruokavalioksi vain pähkinäallergian. Siinä kyse oli kuitenkin hengenlähdöstä. Kyllästyin kuitenkin voimaan huonosti ja lisäämään kierroksia astmalääkitykseen ja päädyin poistamaan myös maidon ja pahimmillaan kun reissussa on useita päiviä viikossa en halua myöskään syödä lihaa niin monena päivänä viikossa. Oikeasti astma tykkäisi myös siitä, että poistaisin viljat, mutta sen jälkeen jäljelle jäisi lähinnä sipulikeitto ja hedelmäsalaatti. Ja rehellisesti sanottuna kun proteiinien kanssa noissa ruoissa tuppaa olemaan vähän niin ja näin niin ainakin sentään saan huonoja hiilareita pitämään nälkää kurissa.

Mutta silti kiinnostaisi tietää mitä mahdoin lauantaina syödä. Pitää varmaan käydä Amicassa kysymässä, että mistä ihmeestä mahdoi olla kyse. Meinaan, jos tuohon lisäisi vaikka vähän tofua sekaan niin tuosta saisi maukkaan ja myös nälkää pitävän vaihtoehdon. Koostumuskin oli sellainen, että se saattaisi upota lapseenkin.

 

Arjen kampittama

Vaikka loma hätinä saatu lopeteltua tuntuu, että arki on rynninyt niskaan ihan erityisellä vauhdilla tänävuonna ja sen jalkoihin on jäänyt myös lapsiparan synttärit. Kaverisynttärit edelleen odottavat järjestäjäänsä, mutta sukulaiset sentään saatiin juhlittua, mutta tarjoiluissa mentiin siitä mistä aita on matalin.

Kaupan einestiskin Riitan Herkun senttipitsa sai päälleen salaattia, parmesania, kirsikkatomaatteja sekä pinjansiemeniä. Ja tässä kohtaa riman alta ryömiminen kannatti kokonaisuuden ollessa yllättävänkin maukas.

En ehkä muutenkaan ole kärkikahinoissa kun vuoden miniä -palkintoa jaetaan, mutta sentään rehellisesti tunnustan syöttäväni appiukolleni eineksiä kun tämä kerran vuodessa tulee kylään. Joskus on vain pakko myöntää että paukkuja on tarjolla rajallisesti ja jos jo elokuun puolivälissä kurotellaan pussin pohjaa taitaa olla parempi olla turhia pingottamatta. Kaverisynttäreille ajattelin kuitata tarjoilut parilla jäätelölitralla ja tykötarpeilla sekä kaupan valmiilla hodarisämpylöillä ja nakeilla. Ei ne muksut kuitenkaan tule kokkailujani tänne arvostelemaan vaan ennemminkin juoksemaan ympyrää ja kippaamaan jokaisen lelulaatikon ympäri.

 

Viikon ruokalista

Olimme pitkään miehen kanssa puhuneet siitä, että pitäisi joku kerta nähdä vaiva ja tehdä taulukko, johon on merkitty sekä päiväkodin kiertävä ruokalista ja sen rinnalle miettiä valmiiksi mitä syömme kotona. Tähän asti turhan usein lapsi ilmoittaa makaronilaatikon eteentullessa, että tätä oli päiväkodissakin. Ja ylipäätään jos enme yhtään suunnittele etukäteen päädymme tilanteeseen, jossa lapsemme elää lähinnä erilaisilla makaronivalmisteilla.

Noh, ensimmäiseen viikkoon osuu silti makaronia, muttei sentään samoihin päiviin päiväkodin tarjonnan kanssa.

Ruokalistan runko menee niin, että useimpina viikkoina tiistaisin ja torstaisin syödään samaa laatikkoruokaa, maanantai on jokerikortti ja keskiviikot muuttuvat hyvin nopeasti ns. eväspäiviksi koska muskari oletettavasti jatkuu keskiviikkona. Normaalisti perjantaille on varattu jotain mukavaa yhdessä kokkailtavaa ruokaa, mutta ensi viikolla lähdemme perjantaina mökille, koska sunnuntaina juhlimme lähimpien kanssa lasta ja siinä siivellä myös minua, koska näppäränä naisena järjestin lapsen sukulaissynttärit omaan syntymäpäivääni.

Tällä kertaa viikko siis aloitetaan linsseista proteiinia ammentavalla kasvissosekeitolla ja jatketaan palkokasvilinjalla myös makaronilaatikon kanssa. Meille ei siis kannata tulla syömään, jos on taipumusta ärtyvään suoleen. Lounasruokien suhteen olemme sekasyöjiä, mutta kotona syömme lähinnä kala- ja kasvisruokaa. Itseasiassa tähän kuuden viikon valmiiseen listaan ei tainnut tulla yhtään liharuokaa eli jatkossa liha taitaa vierailla meillä pöydässä vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Ensimmäisen kuuden viikon jälkeen varmasti katsotaan listaa uudelleen ja mietitään mitä tilalle voisi tuoda. Nyt listalla on keittoja, uuniruokia ja yhdenpannun wokkeja. Ruokaa jonka voi valmistaa jo edellisenä iltana valmiiksi tai joka valmistuu siinä sivussa kun lapsi katsoo Pikku kakkosta.

 

Ruoka ihan oikea

Sen jälkeen kun muutin omilleni meni varmaan kymmenen vuotta niin, että pystyi laskemaan sormilla ne kerrat kun ostin perunoita kotiin. Elin opiskelija- sekä työpaikkaravintoloiden ruoilla ja kotona söin lähinnä pastaa ja leipää. Lapsen myötä kuitenkin peruna teki paluun ruokavalioon ja hiljattain tartuimme klassikkoruokalajiin, joka ehkä syyttä kärsi liikaa kahdeksankymmentäluvun ja Matti Vanhasen huonon naismaun aiheuttamasta taakasta eli uuniperunaan.

Eräs kavereistani on intohimoinen uuniperunaihminen (silleen hyvällä, ei mattivanhasmaisella, tavalla) ja sai minutkin vakuuttumaan että perunoita olisi syytä kokeilla. Potut lykättiin uuniin (päätimme olla ei folioita -koulukuntaa) ja täytteeksi valmistettiin klassista savulohitäytettä ja ruoan 2000-luvulle tuovaa avokadotäytettä. Ja ai että oli hyvää. Tosin tuossa olisi saanut olla jo melkoisen pahasti peukalo keskellä kämmentä, että ruoan olisi saanut sössittyä.

Uuniperunoiden ehkä paras puoli oli kuitenkin se, että se oli ruokalaji, jonka lapsi veteli kitusiinsa ilman mitään valituksia. Tokikin hänen perunansa vieressä lohi oli palana ja avokado ja tomaatti toisena ja kolmantena ja perunan kastikkeena toimi vain pieni nokare voita, mutta kaikki upposi kitusiin ilman yhtäkään epäilevää sanaa ja siitä riemusta olisin valmis pitämään uuniperunapäiviä vaikka kerran viikossa.

Seuraavaksi vain pitäisi lähteä miettimään minkälaisia täytteitä perunalle tekisi. Lohi nyt on klassikko, mutta varsinkin kasvistäytteitä pitää pohtia jotta saa niihin myös proteiinia mukaan. Ja pian alkavan uusien perunoiden sesoonkin nuo täytteet passaavat ihan mukavasti, varsinkin jos, tai meidän tapauksessa kun, perunoita keittää niin että seuraavana päivänä ne voi nakata pannulle paistumaan.

 

Ruuhkavuosipastaa

Tässä vaiheessa kevättä alkaa perheemme kiintiö laatikkoruokia olla täynnä. Ei enää yhtään makaronilaatikkoa tai kiusausta ennen ensi syksyä. Laatikkoruoat jättivät jälkeensä kuitenkin melkoisen aukon kun pöytään pitää nopeasti päiväkotipäivän jälkeen saada pöperöä.

Jossain netin uumenissa törmäsin yhden pannun pastaan ja tänään otimme ruoan kokeiluun ja lopputuloksena oli täydellinen ruuhkavuosipasta, jossa kaikki ainekset kipataan yhdelle pannulle ja varttia myöhemmin pastaa lapioidaan ääntä kohti parmesanlastuilla kuorrutettuna.
Pannupastaan tulee puoli litraa vettä ja 150 grammaa pastaa ja lisäksi pannuun lätkitään mitä kaapin perältä löytyy. Meidän tapauksessamme pakastimesta löytyneet Luomu nokan rintafileet, paprikaa ja pestoa. Ensi kerralla taidan haluta tomaattia ja herkkusieniä. Jotta spagetti ei kiehahda klöntiksi pitää pannun sisältöä hämmennellä, mutta muuten ruoka valmistaa itsensä kuta kuinkin itsestään ja tiskiin ei joudu kuin pannu tai kattila, jossa pöperö valmistetaan.
Ei tämä ehkä ole kaunein mahdollinen ruoka, mutta nopeasta valmistusajasta ei voi kuin antaa plussaa niinä hetkinä kun päiväkodin pihan kuralätäköissä kylpenyt jälkeläinen tekee nälkäkuolemaa sohvalla. Makukin meni kohdilleen ja itseasiassa paprika toimi todella hyvin peston ja paistovaiheessa valkosipulilla maustetun broilerin kaverina.

Laitosklassikkoa kotihellalta

Lapsi on päässyt laitosruoan makuun. Tähän asti lapsi on esittänyt toiveena viikonlopun ruokalistalle joko lohta ja muussia tai spagettia kirsikkatomaatin puolikkailla, parmesanlastuilla ja ketsupilla, mutta nyt toiveeksi esitettiin riisiä ja keltaista kanakastiketta. Ihan kuin päiväkodissakin.

Tarkempin tutustuminen kertoi, että keltainen kanakastike on kanaviilokkia, jolla tosin ei taida olla mitään tekemistä oikean viillokin kanssa. Ruoka joka myös kelpasi hyvin minulle aikanaan. Tosin pidin myös tillilihasta, läskisoosista, veriletuista ja maksapalakastikkeesta, joten ehkä minua ei kannata ottaa vertailuyksilöksi. Ja näin jälkikäteen voi myös miettiä, että miksi olen nauttinut nirson lapsen maineesta maksapaloineni. No viillokkihommmiin kuitenkin päätettiin ryhtyä. Yritämme, että söisimme kotona mahdollisimman vähän lihaa joten hain lähi koosta pussillisen quornpaloja ja valmistin niiden kylkeen keltaisen räkämäisen kastikkeen.

Tarjoiluehdotus oli lapsen käsialaa. Puolukkahillo kuulemma kuului asiaan ja itseasiassa se kyllä muodosti aika mainion makuparin tuon currypohjaisen kastikkeen kanssa. Jälkeläisen tuomio oli, että maistui yhtä hyvältä kuin päiväkodissa, joka siis tässä kohtaa taisi olla kohteliaisuus.

Jostain syystä meidän tulee tehtyä kotona äärettömän harvoin salaattia ruoan kylkeen. Porkkana ei vain maistu raasteena yhtä hyvältä mitä kokonaisena ja lapsi ei oikein perusta salaatin suutuntumasta, joten vähän ehkä tyhmästikin annetaan lapsen nirsoilla ja syödään kasvikset napaostelupaloina lämpimän ruoan kyljessä. Tämä taitaa juontaa siitä minun aikaisemmin mainitusta nirsoudestani. En itsekään lapsena perustanut salaatista ja jotenkin luotan että kyllä tuo tyyppi salaattia oppii syömään. Tai ainakin se säännölisesti raportoi päiväkodissa syöneensä salaattia vaikka miten puistattaa. Lapsi on tainnut periä äitinsä kriittisyyden ruoan koostumusta kohtaan. Esimerkiksi en saa vieläkään syötyä silakkapihvejä vaikka ne miten tuoksuvat herkulliselta. Se suutuntuma on vain jotain puistattavaa. Ja tiedättekö mikä vasta puistattavalta tuntuukin? Valion Hedelmäpommi-jogurtti. Ne sattumat eivät vain tahdo mennä nielusta alas. Mutta salaatti sentää uppoaa ja joskus jopa ylitän itseni ja otan lounaalla vapaaehtoisesti vihreitä papuja.

Quorn currykastikkeessa kuitenkin äänestettiin jatkoon ruokavalioomme ja se on kyllä mukavan helppo resepti toteuttaa.

Pussillinen quorn-paloja

3 rkl curryjauhetta

3 rkl vehnäjauhoja

2 rkl voita

3 dl vettä

2,5 dl kaurakermaa

Sulatetaan rasva pannulla ja lisätään joukkoon curry ja jauhot. Annetaan kuplia tovi ja kipataan sekaan vedet. Sekoitetaan huolella ja annetaan poreilla tovi. Kipataan sekaan quornit pakasteesta ja annetaan kiehahtaa. Kipataan sekaan kermapönikkä ja kiehautetaan.

Musteeksi laitoin vielä tilkan soijakastiketta, vähän hunajaa ja valkosipulia myllystä. Kastike valmistui samassa ajassa kuin lisukkeena tarjottu riisi-ohraseos ja kylkeen kannattaa lisätä vähäsokerista puolukkahilloa tai -survosta.

 

Pesisräpylän kokoinen korvapuusti

Kun lapsi on viimeiset kolme päivää lähinnä elänyt pyhällä hengellä ja pillimehulla piti tänään tarttua salaiseen aseeseen.

Leivoin korvapuustejä, joista oli kyllä tarkoitus tehdä isoja, mutta lopputuloksena tulikin vielä suurempia, suunnilleen pesäpalloräpylän kokoisia pullia. Puolikas jättipulla ja toipilaskin jaksaa kiukutella kuin vanha tekijä. Taudin selkä on siis toivottavasti taittumassa, mutta nyt sitten pitäisi tankata tyyppi täyteen ruokaa, jotta saadaan voimatkin palaamaan.

Annoimme lapsen toivoa ruokia ja tänään listalle tuli niinkin haastava ruokalaji kuin keitetty makroni, jonka sekaan on lisätty puolitettuja kirsikkatomaatteja, kuutioitua avokadoa ja parmesania. Eli vähän parempaan luokaan päivitetty versio oman lapsuuteni lohturuoasta, makaroneista ketsupilla... Huomenna syödään sitten lohta ja perunamuusia sekä haudutettua kaalia. Tosin veikkaan, että saan syödä kaalit ihan korkeamman omanapaisesti kun perinteisesti perheen miehiin kaali ei ole tippunut ja toisaalta lapsen tyhjähköön mahaan se kaali ei ehkä ole paras ruoka.

Kuume on onneksi tänään ollut jo poissa eli eiköhän tästä pian jalkeille päästä. Lapsella tuntuu seinät jo kaatuvan niskaan eli pieni ulkoilu voisi huomenna tehdä terää vaikka muuten vielä huilattaisiinkin.

Dinojuna-arki

Jokainen Dinojunaa katsellut on varmastikin huomannut, että perheen molemmat vanhemmat esiintyvät vain äärettömän harvoissa jaksoissa yhdessä. Ilmeisesti koko jengin animoiminen oli käynyt budjetin päälle, joten tyypillisesti toinen vanhemmista oli ulkoistettu tarinoista joihinkin tylsiin velvollisuuksiin. Koska niitä kustannussyistä tapahtuvia, tylsien velvollisuuksien aiheuttamia ulkoistuksia tapahtuu säännöllisesti meidänkin taloudessa, olemme alkaneet kutsua näitä hetkiä dinojunaelämäksi.

Eilen taas hyppäsimme dinojunan kyytiin kun mies lensi Seppo Rädyn paskaksi luonnehtimaan maahan pällistelemään jotain uutta tuotantovimpainta. Nämä dinojunaviikot ovat yhtä aikaa tavallaan kivoja, mutta kuitenkin kamalia. Monta päivää putkeen kahdestaan lapsen kanssa antavat paljon, mutta kyllä ne uuvuttavatkin.

Isoin poikkeus näissä viikoissa normaalirytmiin tulee pidempinä hoitopäivinä. Normaalisti minä vien pojan vasta lähempänä puoli yhdeksää hoitoon ja mies hakee jo vähän ennen neljää. Tänään päiväkodin ovikelloa soitettiin 7.59 ja päiväkodin portilla olin vasta 16.40, joka tietää reilua tuntia pidempään hoidossa. Koska hoitopäivät pitevät reissupäivinä yritämme järjestää tilanteen aina sellaiseksi, että illat olisivat mahdollisimman puuhastelusta vapaita muuten. Viikonloppuna urakoimme pyykikorin tyhjäksi ja ostimme jääkaapin täyteen ruokaa. Ruokalista näinä viikkoina muuttuu myös aika yksioikeiseksi.

Meidän perheemme supervoimiin kuuluu yhden ruoan syöminen puoli viikkoa putkeen ja tällä kertaa tuo ruoka on papumakaroonilaatikko. Poika siitä syö vain kaksi kertaa, mutta minä tyytyväisenä popsin tätä myös ainakin huomenna lounaaksi. Ja itseasiassa nuo huomiset falafelitkin löytyivät eilen koko perheen lautaselta ja tänään minun eväsboksistani.

Dinojuna-arjen ruoat ovat tyypillisesti laatikkoja, keittoja tai mikä nyt vaan kestää sen, että ruokaa lämmitellään uudelleen eikä ruoan maku muutu säilytyksessä huonompaan. Papumakaroonilaatikko on lapsen yksi lempiruoista, joten helpompaa arkea curlatakseni päädyin tuohon tällä kertaa. Tosin vain huomatakseni päiväkodin eteisessä, että huomenna muksuilla on päiväkodissakin kasvismakaroonilaatikkopäivä.

Dinojuna-arjen parhaisiin paloihin taas kuuluu se, että saan yleensä aina houkuteltua pojan nukkumaan meidän vanhempien sänkyyn. Poika ei juurikaan enää yöllä tule väliin eli tämä on poikkeus normiarkeen, mutta pidempien hoitopäivien myötä aika tärkeä siinä mielessä, että saamme tankattua päivisin vähän vajaalle jäävää läheisyyttä. Tosin sängyssä on kyllä aika ruuhkaista, koska pojan vanavedessä paikalle saapui myös liki kymmenpäinen pehmoleluposse.

Ja kieltämättä kun lapsi on mennyt nukkumaan on välillä myös kiva olla vähän kuin yksin kotona. Yleensä kun ne ilta-aikaan sijoittuvat yksinolohetket siljoittuvat hotellihuoneisiin, joka ei kuitenkaan ole se sama juttu.

Työaamujen pelastus

Siinä missä viikonloppuisin on aikaa haudutella puuroa pitkän kaavan mukaan hellalla pitää arkisin aamupalan kanssa toimia nopeasti. Pitkään yritin sinnikkäästi opetella juomaan smoohtieita aamuisin. Ongelmaksi tuli kuitenkin se, että en oikeastaan haluaisi syödä mitään heti heräämiseni jälkeen ja toisaalta myös se, että sekin aika kun asioita kauhoi blenderiin tuntui vievän aikaa liikaa. Piti siis keksiä joku aamupala, joka kulkee helposti mukana töihin, on maidoton ja jonka pystyisi valmistamaan etukäteen jo esimerkiksi edellisenä iltana.

Sitten löysin tuorepuurot

Vaniljainen soijamaito ja soijajogurtti yhdistettynä chiaan ja kauraan muodostavat täydellisen pöperön. Tällä viikolla sekaan sujahti pakastimesta mustikoita. Edellisellä viikolla maku tuli puolukoista ja kanelista. Chian siemenet tekevät koostumuksesta miellyttävän tällaisella koostumuskriittiselle sihtikurkulle ja vanilja tasapainottaa soijajogurtin paljaaltaan ei niin ihastuttavaa makua.

Tuorepuuro valmistuu parissa minuutissa samalla kun tehtailee lapselle iltapalaa ja matkustaa töihin kassissa. Ensimmäiset päivät käytin kiltisti muovista mikrorasiaa, mutta koska kattaus on puoli ruokaa roudasin perheen Ikeaan lasipurkkiostoksille. Kyllä nyt ihmisen sielu lepää kun kauhoo puuroa nassuun simppelistä lasipurkista. Ja vielä plussaa siitä, että purkissa on myös erinomaisen tiivis kansi, joten ei ole tarvinnut vielä kertaakaan pelätä että aamupalan joutuisi imeskelemään läppärin laturijohdosta. Turhamaistahan tämä kyllä on, mutta kaipa sitä pahempiinkin rikoksiin voisi sortua kuin kauniisiin ja käytännöllisiin astioihin.

Puustipuuropäivä

Törmäsin FB:n uutisvirrassa Korvapuustipuuroon ja kun kaapista tuntui löytyvän materiaaleja reseptin soveltamiseen niin päätin, että tänään voidaan syödä vähän hemmottelevampi aamupala pojan kanssa.

Puuron haudutin meille perinteiseen tapaan kerroskattilassa. Jääkaapissa oli vajaa purkki vaniljalla maustettua soijamaitoa joten puuron nesteeksi laitoin noin 60/40 suhteella soijamaitoa ja vettä ja perään nakkasin hyllyltä käteen osuneen spelttimannan jämät ja kaurahiutaleita suunnilleen 30/70 suhteessta. Kerroskattila on puuron valmistuksessa aivan mahtava ja puuro kypsensi itsenä sillä välin kun kaivelin kaapeista tarpeita puuron maustamiseen.

Jääkaappiin oli joulun leivonnoista jäänyt avaamaton paketti vaniljan makuista tuorejuustoa joka pääsi mikrossa notkistettuna puuron päälle. Kaverikseen tuorejuusto sai kanelista voisulaa. Tuorejuusto toimi puurossa ihan täydellisesti ja taittoi hyvin vaniljasoijamaidon makeutta. Paljaaltaan tuo puuro oli nimittäin minun suuhuni hieman liian makeaa, mutta kokonaisuudesta tuli hyvinkin suunmukaista ja olin tyytyväinen etten enää voisulaan lähtenyt sokeria lisäämään.

Jatkoon puuro kuitenkin pääsee ja uskoisin, että tämä myös olisi miehen makuun eli puuroa voisi haudutella joku päivä niinkin, että nyt töihin ulkoistettu mieskin sitä pääsisi syömään. Seuraavaksi taidan kyllä vähentää soijamaidon määrää tai vaihtoehtoisesti käyttää maustamatonta maitoa ja lisätä vaniljan itse puuroon. Soijamaidon kuitenkin puurossa pidän raaka-aineena koska soijamaitoon keitetty puuro on aivan uskomattoman täyttävää ja puuron suutuntumasta tulee myös ihanan pehmeää.

Kaikki inkkarit potissa

Tänään saimme iltateevieraita ja lapsi tilasi pikkuleipiä. Tai no oikeastaan cookieita, mutta en jaksanut metsästää reseptiä, joten testasin jo aikaisemmin talteen napattua intiaanikeksien reseptiä.

Reseptin olen poiminut Valion sivuilta, mutta siellä kyllä on melkoinen virhe paistoajassa eli sellainen kymmenisen minuuttia riitti meillä ainakin hyvin. 20 minuutin paistoajalla saisi kyllä olla käytössä melkoisen tuulella käyvä uuni.

Intiaanisokeri ja speltti maistuivat omaan suuhun hyvältä. Ei liian makealta, mutta sopivasti. Makealle perso jälkeläinen ei ensipuraisulta pikkuleipään ihastunut, mutta lopullisena tuomiona tuli kuitenkin puoltoääniä. Ohjehan oli hyvin helppo tehdä kasaan ja koska makeus oli sopivampi mitä tähän astisissa vakkaripikkuleivissäni veikkaan, että nuo pääsevät meidän leivontalistalle jatkossakin.

Niin ja jos otsikko ei ihan auennut niin potti on tuo tarjoiluastia. Karjalaisittain siinä on tavattu tehdä liharuokaa, jonka muu maa tuntee tuttavallisemmin karjalanpaistina. Ruukku (ja toinen samanlainen) ovat isovanhempieni vanhat ja teetetty soden jälkeen lahjaksi mummolleni äijäni tekemien piirustuksien mukaan. Alkuperäiset potit kun eivät enää evakkokyytiin mahtuneet. Sen verran olen tainnut periä geenejä ainoalta varsinaissuomalaiselta isovanhemmaltani ettei lihapotti oikein omaan suuhun maistu, mutta ruukut ovat kyllä hurmaavat. Varsinkin kun niissä kulkee mukana tarina isovanhemmista.

Sokeri lapsen tiellä pitää

Silläkin uhalla, että joudumme ammutuksi sosiaalisessa mediassa tulen nyt kaapista ulos. Toisin kuin tiedostavissa perheissä meillä lapsi syö sokerisia lapsille suunnattuja jogurtteja. Normaali iltapalasetti näyttää meillä kutakuinkin tältä.

Hapankorppua kalkkunaleikkeellä, juustolla ja kurkkuvuorella sekä paheellinen sokeripommijogurtti.

12 grammaa sokeria sadassa grammassa eli yhteensä viitisen palaa sokeria. Tuohon purkkiin suhteutettuna sokeria löytyy siis nelisen palaa sokeria, joka on kyllä rehellisesti sanottuna ihan helvetin paljon, mutta joka takaa sen, että se se jogurtti tulee varmasti syödyksi.

Emme me suinkaan aina ole syöneet noita. Aluksi lapsi popsi hyvällä ruokahalulla omatekoista sekoitusta mansikkamurskasta ja maustamattomasta jogurtista. Sitten yksi yö talouteemme kylään saapui epätoivottuna vieraana noro ja lapsi teki täyden stopin kaikkiin hapanmaitotuotteisiin. Riittävän kauan kun oltiin kipattu viemäriin (tai syöty itse) omatekoisia sekoituksia löysimme tien kaupan jogurttihyllylle ja sieltä noita riemunkirjavia sokeripläjäyksiä sitten kulkeutuu kotiin. Toki ratkaisu olisi luopua kokonaan jogrutista, mutta meillä asuu varmaankin maan ainoa lapsi joka dissaa maidon juomista ja inhoaa kalkkitabletteja. Iltapalan juustolla ja jogurtilla saadaan lapsi pidettyä kiinni luuston normaalissa kehityksessä.

En minä kuitenkaan pahakseni pistäisi jos lapsien jogurteissa lisätyn sokerin määrää saataisiin vähän matalammaksi. Ihan myös vanhojen pakkaustekniikan opintojen muistoksi tykkäisin myös, että sokerit eroteltaisiin lisättyihin sokereihin sekä marjojen ja hedelmien omiksi sokereiksi.

Tai sitten pitäisi vaan palata takaisin iltapuuroihin. Ne kun uppoavat tyyppin tuotesisältönään kaurahiuteleet, maito ja pakastemarjat ilman lisättyä sokeria. Tosin siinä taas sitten kipattaisiin puuron jämiä biojätteeseen kun kummasti lapsi ei sitäkään jaksa syödä n:tä vuotta putkeen. Tai sitten me vaan syötetään jatkossakin lapselle noita sokeripommeja ja yritetään pitää huoli siitä, että muuten ruokavalion lisätyt sokerit pysyvät kurissa. Tuon nykyisen vakkari-iltapalan myötä kun kaikki kannettu ruoka katoaa ilman patisteluja, tyyppi nukkuu yönsä tyytyväisenä eikä ole aamulla herätessään nälän vuoksi perseeseen ammuttu karhu.

Vadelmapiirakkapakolainen

Ystäväni julkaisi sosiaalisessa mediassa niin herkullisen näköisestä vadelmapiirakan palasta kuvan, että lopulta oli pakko kaivaa pakastimesta ainoa rasiallinen mökin pihalta kerättyjä vadelmia ja ryhtyä leipomispuuhiin.

En ole mitenkään kovin kaksinen kokki, mutta ehkä vähän turhankin rautaisella itseluottamuksella varustettu. Keskiverto kaksivuotiaan uskolla omiin taitoihini ajaudun usein siihen tilanteeseen, että etsin kyllä reseptin, mutta harvoin lopputuloksessa puoliakaan annettuja raaka-aineita tai jos onkin niin mittasuhteet ovat omassa lajissaan. Iloisesti totesin perheen miehille, että tuurilla ne laivatkin seilaavat ja kaivoin ohjeen vehnäjauhojen ja sokerin asemasta pöydälle ruisjauhoa ja intiaanisokeria.

Lopputuloksena oli vähän mämmimäisen oloinen ja makuinen ruskea lieju jonka kippasin voidellun uunivuoan pohjalle. Päälle tuli turkkilaisen jogurtin ja kananmunan seosta sekä pakasterasiallinen vadelmia. 25 minuuttia myöhemmin uunista tuli ulos tämännäköistä.

Piirakka napattiin kainaloon ja vietiin naapuriin tuhottavaksi. Neljän aikuisen ja kolmen lapsen käsittelyn jälkeen kotiin ei tullut kuin murusia ja vaikka itse sanonkin niin piirakka oli oikein mainion makuinen. Seuraavaksi testaan tehdä siitä kokonaan maidottoman niin resepti huomioisi molemmat lievät allergiani eli olisi sekä vehnätön että maidoton.

Pohja:

2 kananmunaa

2 dl intiaanisokeria

100 g voita

3-3,5 dl ruisjauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

Täyte:

2 dl turkkilaista jogurttia

1 kananmuna

Marjoja maun mukaan

Paistoin kiertoilmauunissa 200 asteessa 25 minuuttia. Normiuunissa kannattaa katsoa jos paistaisi vähän pidempään.

Niin hyvää ettei sanotuksi saa

Entinen työkaverini käyttänyt puolet kesän aikana sosiaaliseen mediaan kirjoittamistaan viesteistä tuoreen korianterin hehkuttamiseen. Aivopesu on ilmeisesti tehnyt tulosta, koska aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli että tänään pitää syödä jotain, jossa on korianteria.

Se jotain päätyi olemaan kvinoasta tehtyä tabboulehia, johon tuli korianterin lisäksi myös tomaattia, kurkkua, sitruuna sekä minttua ja basilikaa tuoreena puskasta. Sekaan rakastamaani halloumia ja koko komeus nautittiin vielä falafelien, chilisoosin ja kermaviilin kanssa alas.

Ja hyvää oli vaikka itse sanonkin. Perheen miehetkin tykkäsivät vaikka pienempi yrittikin ämpyillä vastaan.  Kohtalaisen ennakkoluulottomasta syöjästämme on kuoriutunut kuluneen vuoden aikana ihme närppijä. Kaipa tämä  on joku evoluutiotekninen asia. Parempi olla epäluuloinen kuin vahingossa syödä myrkkysientä. Äärettömän rasittava vaihe tuo kuitenkin on ja asettaa myös meille vanhemmille paineita pitää ruokavalio monipuolisena. Viime kuussa tyyppi nimittäin nirppaili jo tofullekin kun ei oltu mokomaa vähään aikaan syöty.

Roskaviihde ja kovat rasvat

Niin hienoa kuin olisin kertoa siitä miten saan puhdasta iloa imeskelemällä viherpirtelöitä samalla kun katson jotain outoa Teemalta ei siitä päästä yli eikä ympäri että tosinaan on vain aikansa ja paikkansa roskaviihteelle ja koville rasvoille. Sellaisia hetkiä ovat ainakin tilanteet, joissa hellepäiviä on ollut kuukausi putkeen. Kroppani huutaa kaikkea sellaista mitä tavallisesti karsastan. Löysin itseni taas tänäänkin ostamassa Lidlistä evässalaattini kylkiäiseksi ilmakuivattua kinkkua ja en ole kuukauteen saanut luettua yhtään järkevää kirjaa.

Kotona puolestaan kerrosleipä ja soijamaitoon tehty suklaapirtelö veivät kielen mennessään ja näiden jälkeen olikin hyvä mennä sohvalle mahan viereen pötköttämään ja katsomaan Netflixistä Falling skiesin kolmatta tuotantokautta.

Mikään ei voita kunnon postapokalyptista scifimättöä. Paitsi ehkä teineille suunnatut vampyyri- ja ihmissusisarjat. Ehdin tuossa lomalta palattuani katsoa kolmisen jaksoa Teen Wolfia niin ikään Netflixistä matkustaessani bussilla Turkuun. Sarja vaikutti lupaavalta. Varsinkin jos ei ole liian ajatustoiminnan ystävä telkkarisarjojensa osalta.

Ehkäpä sitten kun kelit viileytyvät kroppani muistaa taas, että en oikeastaan tykkää ilmakuivatusta kinkkusta, suklaapirtelökin on vähän turhan makeaa ja että ennen helleaaltoa aloittamani kirja Pohjois-Koreasta oli oikeastaan aika koukuttava. Sitä odotellessa kuitenkin taidan kääntää telkkarin taas näyttämään tietokoneen kuvaa ja varmistaa, että se Netflix tosiaankin on kuukausimaksujensa arvoinen.

Sammakonkutusoppa

Tämän vuoden puolella useampikin ihminen tuttavapiirissäni on hurahtanut chian siemeniin. Siemeniä ja nestettä sekottamalla saa aikaan geelimäisen seoksen, jota kai voisi vedellä ihan sellaisenaankin, mutta joka toimii ainakin erinomaisena smoothien pohjana.

Epäilyttävältähän tuo näyttää ja ainakin soijamaitoon sekoitettuna ei se juuri miltään maistunut. Hyvin se silti smoothiessa toimi. Olen koukuttanut itseni aamupalasmoothieihin ja maidoton pohja oli tervetullut löytö. Minulla todettiin kuutisen vuotta sitten lievä maito- ja vehnäproteiiniallergia ja arjessa maidoton ja vehnätön ruokavalio mahdollistaa sen että satunnaiset herkuttelut onnistuvat. Mitään hengenvaaraahan minulle ei noiden syöminen aiheuta. Lähinnä sääret kutiset ja vatsaan sattuu, jos ruokavalio on hunningolla. Käytännössä esim. työasioissa en allergioistani ilmoita kuin pähkinäallergian, koska maidoton ja vehnätön ravintolaruoka on usein todella köyhän makuista.

Sammakonkutusopan ohella kannuun päätyi pakastimesta puolukoita ja mansikkamurskaa. Pakastin itseasiassa alkaa olla jo aika tyhjäksi syöty. Mansikat loppuivat tähän satsiin, puolukoitakaan ei juuri ole ja mustikatkin on melkein syöty. Onneksi uusi satokausi on jo ovella niin saadaan toivottavasti täytettä pakastimeen. Meillä onneksi sekä äitini että anoppini ovat intohimoisia marjastajia joten mustikat saadaan äidiltäni ja puolukat anopilta. Itseäksin marjametsä houkuttelisi, mutta kunnon prinsessana ällöän yli kaiken hirvikärpäsiä. Yritin jo viime kesänä ylipuhua miestä tuomaan minulle puhdastilapuvun töistään marjareissuille, mutta mies kehtasi laittaa pukulainan ehdoksi sen, että olisin polkenut puku päällä mökiltä marjametsälle fillarilla... Viimekesäisen reissun hirvikärpästen hiuksistakaivelun jälkeen tosin alan olla kypsä ottamaan ihan minkä tahansa kylähullun leiman otsaani ötököiltä suojautuakseni.

Letuttaa

Kaikkien hälinäviikkojen jälkeen oli ihanaa, että meillä oli kerrankin viikonloppu jolloin olimme pelkästään omalla porukalla. Tai no olihan siellä messuilla porukkaa ja tänäänkin käytiin Hulluilla Päivillä pyörähtämässä, mutta emme pitäneet yksikään leikkitreffejä, kyläilleet tai tehty jotain muuta suunnitelmallists.

Yhteinen aika tuli selvästi tarpeeseen. Kaupunkireissu meni mukavasti bussilla sateen torpattua fillarointisuunnitelmat ja iltapäivällä puuhattiin kotona. Rakenneltiin legoilla ja sen jälkeen lapsi halusi leikkiä muskaria. Päivän kappaleeksi ohjaaja oli valinnut kokeellisen mainosrenkutuksen eli sain heiluttaa rytmimunaa ja kilkuttaa kellopeliä ja laulaa tomeran muskariohjaajan opastamana lapsen telkkarista bongaamaan "ylös vaan, ulos vaan, mennään luontoon, mennään luontoo" -renkutusta. Kääpiöpedagoki hallitsi myös osallistamisen ja sain valita aina ennen laulun alkua kenelle supersankarille lauloimme. Lapsen kunniaksi on sanottava, että on se muskarissa oppinut tosi hyvin laskemaan alkutahdit laululle ja hakkaamaan leikkirumpuaan kutakuinkin rytmissä.

Sillä välin kun me musisoimme rehki mies keittiössä. Jostain syystä hedelmäkorissamme oli 10 banaania joista jokainen oli tummumassa kovaa vauhtia, joten testasimme banaanilettuja.

Kyllä noita nyt söi ennemmin kuin selkäänsä otti, mutta ensi kerralla taidetaan laittaa vähän kaurahiutaleita menemään hienoksi munien ja banskujen sekaan kun ei tuo suutuntuma oikein ollut kummankaan minun tai miehen makuun. Lapsi sensijaan kiskoi noita varmaan kymmenen ja oli sammua täyden mahansa viereen sohvalle.

Näiden päivien jälkeen tuli sellainen olo, että tällaista aikaa tarvitaan lisää. Onneksi nyt on pääsiäisen pitkä viikonloppu edessä. Hidasta yhdessäoleskelua, hyvää ruokaa ja toivottavasti tätä viikonloppua parempia ulkoiluilmoja neljä ja puoli päivää. Tai no jos nyt edes saataisiin yksi sateeton päivä, jotta päästään mökille vaihtamaan renkaat autoon.

 

Posted with Blogsy

Arjen pikaruokaa

Jatkoin kuitenkin töissä hyväksi havaitsemaani lahopäälinjaa ja unohdin eilen laittaa makaronilaatikon uuniin. Tai no unohdin myös laittaa sen uunivuokaan joten työpöydän ääressä kuitteja selvittäessä minulle valkeni karusti se, että eihän meillä ole mitään ruokaa kotona odottamassa. Samalla muistin, että kuiva-ainalaatikossa oli torillalettuja ja jääkaapissa oli rehuja, joten päätin inspiroitua Oi mutsi mutsin tontilla pari päivää sitten nähdyistä falafelrullista.

Soitin miehelle ja ilmoitin, että haen pullat ja niiden kaveriksi halloumia kotimatkalla. Kuvittelin vain pistäytyväni kotimme vieressä olevaan K-Supermarkettiin ja valuvani viimeiset 200 metriä kotiin. K-kauppias tosin suuressa viisaudessaan ei päättänyt mokomia valmispulleroita tarjota, joten sotkin nälkäkiukun siivittämänä Alepaan kuulemaan, että eivät hekään enää myy falafeleja. Onneksi kodin kulmalla oleva pikkukauppa tuli hätiin ja falafelit saatiin.

Rulla oli herkullinen. Itse olisin kaivannut jotain chilisoosia tuomaan vähän potkua ruokaan ja Findusin falafelitkaan eivät olleet paras mahdollinen valmisratkaisu. Pitänee alkaa jemmiä pakastimessa aina hätävaratarpeisiin jotain rapsakampaa laatua, koska falafelit ovat meidän perheessä aivan ykköseines niihin hetkiin kun jotain ruokaa pitää saada nopeasti.

Pakko myöntää, että olin kyllä vähän järkyttynyt kauppojen falafelittömyydestä. Jotenkin kuvittelisi, että kun vieressä on jättikokoinen Prisma niin varsinkin tuo K-Super haluaisi tarjoata vähän monipuolisempaa vlaikoimaa, mutta tuntuu, että Kesko pelaa tuon kaupan kanssa kyllä S-Ryhmän pussiin. Haavemaailmassa toki kävisimme ostamassa kaiken ruoan pienestä itsenäisten tuottajien pyörittämästä ruokakaupasta, mutta tässä ruuhkavuosiruletissa toivotimme ilolla K-kaupan tasapainottamaan kilpailua. Isosta koosta ja näennäisen isosta valikoimasta huolimatta K-kaupasta useimmin kävellään ulos kädet tyhjinä. Sieltä ei tunnu löytyvän luomulihaa, ei meidän säännöllisesti tarvitsemaa kalkkunajauhelihaa, ei juuri mitään 100 % rukiista leivottua leipaa, ei spelttimannaa tai -pastaa ja näemmä ei nyt sitten noita falafelejakaan. Muut lähellä asuvat lapsiperheet ovat raportoineet saman suuntaisia ostoskokemuksia. Sääli kauppiaalle, että valikoimatoiveet eivät tunnu saavan vastakaikua, koska nyt sitten useimmin kävellään vähän kauemmas Prismaan. Mielelläni minä tuota uuttakin kauppaa käyttäisin, mutta ei tuosta nyt oikein mitään tule, että useat peruselintarvikkeet ovat ei oo-listalla.

Tietenkin tässä taas saa olla onnellinen, että arjen murheet ovat näinkin pieniä. Ennemmin minä hellin näitä keskinkertaisia falafeleja kuin monia muita harmin aiheuttajia.

 

Posted with Blogsy