Ergonominen lapsuus

Mies haki tänään päiväkodista suunnilleen päästä varpaisiin mutaisen pienen miehen. Lastentarhanopettaja pahoitteli mutaista jälkeläistä, oli kuulemma metsäretki ollut vähän märempi mitä oltiin ennakoitu. Mietittiin miehen kanssa, että ennemmin me haetaan päiväkodin pihalta punaposkinen, kirkassilmäinen lapsi jolla on hyvä fiilis kuin harmaakasvoinen koko päivän sisällä olleen kiukkupyllyn.

Se on vain mutaa ja kyllä se tuosta pesussa lähtee. Ja jos ei lähde niin ei sekään niin vaarallista ole.

Pidän lapseni päiväkotiryhmän opettajan tyylissä siitä, että vaikka missään virallisessa metsäpäiväkodissa ei ollakaan viettää porukka mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Ja nimenomaan kulkien siellä metsässä, ei pelkillä valmiilla ulkoilureiteillä. Vaihtelevassa maastossa kulkeminen on parasta kasvavassa iässä olevan lapsen fysiikalle ja oikeasti harmittaa jo ajatuskin siitä, että viimeistään kahden vuoden päästä lapsi joutuu istumaan päivästään jo paljon merkittävämpiä aikoja.

Tuosta istumisesta saadaankin aasinsilta siihen aiheeseen, joka aamulla päiväkodilta junalla kulkiessani tuli mieleen (tosin silta taisi tässä olla niin onneton, että aasiparka on varmasti veden varassa). Mutta siis aiheeseen. Minä nimittäin haluaisin kirjoittaa lapsen ergonomiasta.

Ergonomia on minulle itselleni tärkeässä roolissa, koska silloin kun hyviä selkärankoja jaettiin minä olin jonottamassa toista annosta reisien ympärystä. Muistan ensimmäisen kerran jo ala-asteikäisenä tunteeni, että selkäni on kipeä. Iltapäivisin koulun jälken lapaluiden välissä tuntui poltavaa kipua ja pari kertaa kun turhan vauhdikkaasti kääntelin päätäni sain niskan lihakset niin pahaan kramppiin että tarvitsin vanhempien apua. Toki minulla on selässä rakenteellista häikkää. Siinä missä muiden rangat tekee nätin s-mutkan, mun sekäni näyttää päällään seisovalta kysymysmerkiltä. Vika ei ole kuitenkaan mitenkään poikkeuksellinen ja helpostihan se terveempikin selkä ottaa itseensä jos sitä väärin käytetään.

Aamulla tämä aihe tuli mieleeni tosiaan kun olin kävelemässä junalle. Edessäni viipotti menemään varmaankin ekaluokkalainen poika, jonka reppu oli aivan onneton. Se oli ensinnäkin liian suuri lapselle ja täysin väärän mallinen kannettavaksi kapeilla harteilla. Toki voi olla, että tuo oli ainoa reppu mihin perheellä oli varaa, mutta lisäksi repun säädöt olivat päin honkia. Kiristämällä hinoja olisi repun kantamisesta tehty lapselle paljon helpompaa sen asemasta, että nyt tuntui, että reppu vei lasta.

Tässä kohtaa osotan myös syyttävän sormeni reppujen valmistajia kohtaan. Yllättävän harvasta lasten koulurepuksi mainostetusta viritelmätä esim. löytyy rintaremmiä, joka merkittävästi vaikuttaa kantamisen miellyttävyyteen. Vanhempien taas pitäisi säätää hihnat ja muistaa katsoa niitä säännöllisesti, koska käyttö voi hihnoja löysyttää ja eripaksuiset takit vaikuttaa asiaan.

Toinen vastaava kohtaaminen tapahtui kahvilassa hiljattain. Viereiseen pöytään saapui kaksi lasta vanhempineen, joista nuoremmalle haettiin syöttötuoli. Vanhempi, arvioilta nelivuotias lapsi olisi halunnut itselleen juniortuolin, jonka vanhemmat lapselta kielsivät. Isot lapset kuulemma eivät käytä vauvojen tuoleja. Tuossa kohtaa kiitin, että oma lapseni keskittyi sillä hetkellä johonkin muuhun, koska meillä tuo viisivuotias käyttää edelleen tyytyväisenä omaa vauvojen tuoliaan eli Stokken juniortuolia.

Toki lapsi pärjää tavallisessakin tuolissa, mutta ei se ergonomista ole. On hieman eri asia syödä pöydän ääressä jossa hätinä saa leukansa pöytälevyn yläpuolelle kun taas sopivassa juniortuolissa lapsi voi istua ryhdikkäästi ja kurottelematta. Vähän sama ongelma tulee helposti esiin myös päiväkodissa ja kouluissa joissa lapsia istutetaan pöytien ääressä. Pöytien ja pulpettien koot arvotaan varmaankin jonkun keskipituuden mukaan, mutta ei se auta sitä porukan pienintä jonka jalat heiluvat ilmassa pulpetissa istuessa tai sitä hujoppia, joka viikkaa itsensä joka tunti liian pieneen pulpettiin.

Toki monessa koulussa on etsitty vaihtelevia työskentelymuotoja perinteisen pulpettityön rinnalle tai tilalle, mutta fakta on se, että nämä lapset joutuvat vielä istumaan pitkiä päiviä täysin väärän kokoisissa tuoleissa ja sen päälle roudaamaan huonosti istuvia reppuja perässään. Eikä asiaa yhtään helpota se, että kaikki tuo tehdään vielä kengissä, jotka notkeudeltaan vastaavat lähinnä hollannikkaita.

Omalla tavallaan on tylsää myös se, ettei näistä asioista juurikaan puhuta. Lisäisin mielelläni lasten ergonomian mediakasvatuksen rinnalla niihin asioihin joista MLL voisi tuottaa neuvoloille jaettavia lippulappusia. Näillä lapsilla on vielä koko elämä edessä joten olisi ihanaa jos jo lapsuudesta tulisi luontevaksi osaksi mahdollisimman ergonominen tapa toimia.

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Suureen päivään aikaa on vielä kaksi kuukautta, mutta jo viimeiset neljä sitä on jo suunniteltu koko neljävuotiaan hartaudella. Ensin teemaksi mietittiin ninjoja, sitten Ryhmä Hauta, hetken aikaa Star Warsia ja nyt sitten taisi löytyä voittaja eli dinosaurukset.

Kyse on tietenkin pojan viisivuotissynttäreistä, joita juhlitaan elokuussa. Kesän lapsilla syntymäpäivät ovat vähän haastavat lomailujen vuoksi ja luultavasti kaverisynttäreitä joudutaan lykkäämään parilla viikolla, jotta saadaan kaverit lomalaitumilta päiväkotiin. Tosin kutsuvieraslista oli kyllä sen verran pitkän näköinen, että ehkä ei haittaisi vaikka kaikki kutsutut eivät paikalle pääsisikään kunhan varmistetaan, että parhaat kaverit naapurista ja päiväkodista pääsevät juhlimaan.

Juhlasuunittelujen avuksi tietenkin otettiin avuksi Pinterest ja kuulemma ainakin vesimelonidinonpää pitää saadaa. Samoin pitäisi saada tulivuoren muotoinen kakku, dinoja pöytäkoristeeksi sekä dinonjalkapikkuleipiä.

Suurin ponnistus kuitenkin taidetaan joutua tekemään pojan huoneen kanssa, josta pitäisi saada kuulemma dinosaurusten metsä. Vihreitä ilmapalloja, lastusatiininauhoja ja seinälle iso dinosilhuetti. Veikkaan, että vihdoin voisi olla syytä investoida ilmapallopumppuun. Edes parhailla astmalääkkeillä en kyllä onnistu puhkumaan riittävää määrää palloja huoneen kattoon muuten.

Toisaalta dinojuhlat ovat meille vanhemmille mielekkäät. Somistusta voidaan askarrella porukalla jo loman aikana valmiiksi ja juhlat eivät vaadi hillitöntä määrää kertakäyttökrääsää vaan normaalissa käytössä olevat astiat piisaavat ja juhlista ei toivottavasti jäisi jälkeen hillitöntä kuormaa vaikeasti säilytettäviä asioita. Yksi koukku tässä kuitenkin vielä. Poika haluaa pukeutua juhliin dinosaurukseksi ja vielä luotto äidin ompelutaitoihin on huimat. Tilauksessa on dinohuppari, dinonjalkaleggingsit ja irtohäntä. Täytyy varmaankin pakata mökkilomalle saumuri ja kankaat matkaan...

 

Turvaistuimen käyttöikä

Meidän perhe ei taida olla mikään Liikenneturvan posteriperhe. Turvakaukalovaiheen jälkeen annoimme piut paut suositukselle, että lapsi matkustaisi vähintään kolme, mielellään lähemmäs nelivuotiaaksi, selkä menosuuntaan. Lapsi vihasi autoilua ja huusi kuin hyeena autossa aina kun istui selkä menosuuntaan. Pohdimme myös autoilukäytäntöjämme. Ajamme autolla verrattain vähän ja silloin kun ajetaan mennään lähes järjestään moottoritielle, jossa tyypillisin kolarityyppi taitaa olla peräänajot. Näillä spekseillä päädyimme ostaman palkki-istuimen ja olemme olleet tyytyväisiä.

Lapsen siirryttyä maksamaan kasvot menosuuntaan takapenkillä huusi enää vain kissa ja ajaja sai keskittyä liikenteeseen lapsen rauhoittelun asemasta.

Palkki on nyt ollut vuoden poissa käytöstä lapsen painon noustua yli 18 kilon ja olimme ajatelleet, että samalla penkillä päästään pitkälle. Sitten kuitenkin törmäsin tietoon, jossa suositeltiin istuinten vaihtoväliksi viittä vuotta. Tilanne on siitä outoa että EU ei aseta mitään käyttöikiä istuimille, mutta Yhdysvalloissa ja Kandassa istuimiin pitää viimeinen käyttöpäivä kuitenkin merkitä. Esimerkiksi pyöräilykypärissä suositeltu vaihtoikä on viisi vuotta vaikka kypärä ei olisi ollutkaan runsaalla käytöllä, koska materiaalit väsyvät. Jotenkin oman logiikkani mukaan se istuinhan joutuu paljon suuremmalle rasitukselle. Esim. meidän istuimemme on ollut auton takapenkillä kelissä kuin kelissä kesäkuusta 2011 ja kävin äsken lunttaamassa istuimen merkinnöistä että se on valmistettu helmikuussa 2011.

Ensi vuonna penkille siis tulee viisi vuotta käyttöikää täyteen. Googlettamalla en Kiddyltä eli istuinvalmistajaltamme löytänyt mitään tietoa käyttöiästä. Jenkkisivustojen lifespan-taulukoista istuimien iät vaihtelevat viidestä kahdeksaan vuoteen. Kuitenkin neljäkin vuotta käyttöä näkyy istuimessa ja aidosti pohdimme pitäisikö lapselle hankkia vielä kuitenkin toinen turvavyöistuin. Painorajojen puolesta lapselle kävisi myös koroke, mutta koska ajamme edelleen lähinnä pitkiä matkoja moottoritiellä kunnollinen istuin olisi paitsi turvallisempi niin myös mukavampi lapselle, joka yleensä iloisesti koisaa matkat mökille ja mummilaan. Toisaalta koska mitään käyttörajoituksia ei EU:ssa ole voisimme jatkaa nykyisellä istuimella siihen asti että lapsi venähtää riittävän pitkäksi eli nykyitahdilla suunnilleen kahdeksan-yhdeksänvuotiaana. Mutta jos sitten onnettomuus joskus tapahtuukin niin voisiko sitä antaa itselleen anteeksi ettei ole varmistanut lapsen turvallisuutta. Viidessä vuodessa kun se tekniikkakin on kehittynyt siinä missä vanhan penkin materiaalitkin väsyneet.

 

Taapero katosi kodistamme

Huomenna kodistamme katoaa viimeisetkin merkit taaperosta kun viemme opiskelukaverillemme sekä meidän Brion Pony-rattaat että fillarin tarakkaistuimen telakkapaloineen. Eihän me rattaita olla kunnolla käytetty kahteen vuoteen ja tuo hujoppi ei mitenkään perustarakkaistuimeen mahdu, mutta onhan tämä nyt haikeaa.

Tykkäsin valtavasti aikanaan meillä käytössä olleista Brion Go-yhdistelmävaunuista, mutta sekä Ponyt että tuo tarakkaistuin olivat taaperouden symboleita ja minä niin kovasti pidin tuosta meidän taaperoajasta. Teimme ihania retkiä poika tarakalla istuen, päiväkotiarkikin muuttui sujuvammaksi kun aamuisin päästiin vauhdilla suhahtamaan fillarilla päiväkodille ja sieltä töihin. Ponyt olivat täydelliset kaupunkirattaat. Ne olivat kapeat ja kevyet, mutta menivät vaikka millaisessa rospuutossa eteenpäin. Niiden kyydissä roudattiin ostokset kotiin ja haettiin tarvittaessa postista vaikka miten painavat paketit. Ne lähtivät helposti mukaan Tukholman ja Tallinnan reissuille ja tarvittaessa niihin sovitettiin kaksikin taaperoa matkustamaan yhdessä.

On ihanaa, että lapsi kasvaa. On nyös ihanaa kun rattaita ei enää tarvita, mutta onhan tuo taas yksi asia joiden kohdalla taas tulee tarve pohtia, että olikos se meidän lapsiluku yksi vai olisiko meillä tilaa vielä yhdelle, mutta kuten ennenkin todettiin, että tämä kolmen kopla on meille tässä ja nyt se hyvä perheen kokoonpano. Ja onhan se kiva kun rattaat eivät ole tukkimassa kulkuväylää eteisessä tai varastossa, vessassa ei kompastu pottaan ja lyhyet reissut lapsi kulkee itse polkien.

Ja jäähän meille kivat muistot. Toivottavasti rattailla ja istuimella on myös uusia muistoja tulossaan. Sillä käyttöönhän nuo kamat on luotu.

 

Rullaten maailma haltuun

Pari vuotta sitten tulimme sen tilanteen eteen, ettei lapsi oikeastaan enää viihtynyt rattaiden kyydissä, muttei toisaalta jaksanut vielä kävellä pitkiä matkoja. Päiväkotimatkat taitettiin fillarin kyydissä tarakkaistuimessa, pyöräretket tehtiin peräkärryllä ja kotikulmilla kuljettiin potkupyörän kanssa. Kaupunkireissuille kuitenkin tarvittiin joku vippaskonsti, jolla kuvio saatiin toiminaan. Useimmat pojan kavereista kolmevuotiaana siirtyivät seisomalaudalle rataspaikan siirryttyä pikkusisarukselle ja poikakin polleana laudalla seisoi aina kun siihen mahdollisuus kavereiden kanssa liikkuessa tarjoutui. Meille kuitenkaan laudalle tarvetta ollut tai oikeastaan laudan eteen kiinnitettävien rattaiden tarvetta, joten päädyimme ostamaan lapselle potkulaudan.

Ensimmäinen lauta oli Mini Micron kolmipyöräinen lauta ja sen myötä tosiaan opimme että laudoissa on eroja. Suurin osa lapsille myytävistä kolmipyöräisistä ovat ihan leluja. Niiden ohjaus on surkeaa ja koko naurettava eikä renkaistakaan ole mihinkään. Kaksipyöräinen kokoontaittuva lauta olisi ollut yksi vaihtoehto, mutta sen kanssa lasta ei saisi vedettyä laudalla ja toisaalta taitettavarunkoisen laudan rakenne on epävakaampi eikä niitä missään nimessä saa käyttää esim. temppuiluihin. Micron laudassa ohjaus toimii tasapainoa siirtämällä ja tanko kiinnittyy runkoon lukituksella ja taittamisen asemasta koko tanko irrotetaan lukituksesta. Potkulauta oli mitä loistavin ja viime kesänä menimme sen kanssa oikeastaan jo kaikki siirtymät leikkipuistoihin sekä muut kaupunkihengailut. Nyt kuitenkin kun lauta otettiin talviteloilta huomasimme, että joko talven aikana lapsi oli venynyt pituutta tai lauta kutistunut, joten suuntasimme lautaostoksille XXL:ään.

Koska aikaisempi lauta oli niin hyvä, päädyimme saman valmistajan isompaan Maxi Microon.

Uusi lauta pääsi heti Berliinissä tositoimiin. Lentojen ajan lauta matkasi ruumassa matkatavaroissa eli menomatkalla puoli tyhjässä matkalaukussa ja paluumatkalla pakattuna Ortliebin urheilukäyttöön tarkoitettuun putkikassiin. Kaupungilla lauta oli käytössä jonkun verran jokaisena päivänä poislukien matkustuspäivät ja laudan avulla ei kertaakaan tullut eteen tilannetta, että jaloista olisi puhti loppunut kesken. Normaalisti lautaillessa poika käyttää skeittikypärää, mutta kaupunkilomalle emme kypärää roudanneet ja pojan kanssa oli diili ettei temppuja tehdä ja vauhti pidetään kohtalaisena. Tosin tuolla käytöstä poistetulla kiitoradalla oli pakko antaa pojan testata vauhtia. Kun eipä tuollaista pitkää turvallista asfalttisuoraa kovin äkkiä vastaan taida tulla.

Ainoa haaste potkulaudan kanssa on se, että pieni potkulautailija ymmärrettävistä käytännönsyistä rinnastetaan isompaan scoottaajaan ja on paikkoja joissa potkulauta on kielletty. Esimerkiksi eläintarhaan noita ei saa viedä. Tosin Korkeasaaressa seula on luvattoman heikko ja oli vähän kurjaa joutua selittämään pojalle miksi hänen piti lauta jättää kassalle parkkiin isompien lasten painaessa pitkin saarta lautoineen kuin heikkopäiset. Berliinissä osattiiin jo varautua tuohon ja jätettiin lauta suosiolla hotellille suoraan. Samoin osassa kaupoissa lautailu on kielletty vaikka vanhempi lautaa taluttaisikin, joten pienen lautailijan kanssa pitää käydä keskustelut myös siitä mitkä ovat lautailun soveliaat säännöt ja miksi välillä pitää noudattaa sääntöjä, joissa ei tunnu olevan päätä ei häntää. Olenkin miettinyt, että pitäisi testailla miten tuohon lautaan saisi jonkun helpon kantohihnan kiinni, jotta laudan saisi helposti kantoon. Tosin taannoisella metsäretkellä nakkasin laudan vain olalle kulkurin keppipussityylillä ja hyvin se siinäkin kulki. Näinä rapakausina ei vain tee mieli nostaa kuraista lautaa lähellekään takkia. Toinen vaihtoehto voisi olla ihan vain rungon irroittaminen tangosta ja koko komeuden kangaskassiin sujauttaminen. Varskinkin Mini Micro kulkee helposti kassissakin.

Maxi Microlla käyttöikää on edessä varmaankin pari vuotta, mutta lapselle on jo selvää mitä seuraavaksi hankitaan. Skeittilauta ja temppuscootti on jo lapsella haaveissa. Läheisen skeittiparkin isommat lapset ovat lapsesta upeita ja onhan Turtleseillakin laudat käytössä. Sitä odotellessa kuitenkin kurvaillaan Microlla maailmalle ja tehdään myös nykyiselle laudalle pienet tuunaukset heijastinteipin avulla. Lisäksi pitäisi varmaan hankkia ihan myös rehellinen valo tuohon potkulautaankin, jotta tyyppi näkyy hämärämmässäkin.

 

Ei häikäise enää

Lapsi on ollut keskiviikosta asti napakassa kuumeessa, mutta nääpiöille tyypilliseen tapaan vauhti ei hidastu kuin hetkellisesti kuumeen koputellessa 40 astetta. Mies kotoili keskiviikona ja eilen minä otin kopin kotivastuusta. Olen huonolla menestyksellä yrittänyt passivoida lasta elokuvien ääreen joten pakko oli vain luovuttaa ja antaa lapsen touhuta. Siihen touhuamiseen liittyi oleellisesti leikki, jossa Legofiguurit jäivät vangeiksi kupliin, joten jouduin tonkimaan eteisen kaapista suklaamunien yllätyskoteloita. Samalla käteen osui myös parin viime kesän aurinkolasit.

Etualan siniset Babiatorsit ostin kaksi vuotta sitten. Koko on on isompi eli 3-7 kun lapsihan on tunnetusti isopäistä sorttia. Kertasovituksen jälkeen lasit jäivät kuitenkin hyllyyn koska lasit nojasivat poskiin eivätkä nenään. Keskellä näkyvät pinkit Cebet käytiin hakemassa sitten optikkoliikkeestä ja tällä kertaa matkassa oli nääpiö sovittajana. Lasit kuitenkin hävisivät edellistalven aikana minun aurinkolasieni kanssa joten kävimme hakemassa lapselle uudet Cebet vähän isommassa koossa. Vanhat lasitkin lopulta löytyivät yhden veskan sivulokerosta joten nyt kaapista käteen osui kolmet lasit.

Hämmentävää kyllä kaksi vuotta kaapissa marinoidut Babiatorsit olivat muuttuneet nyt sopiviksi. Kaipa nenä ei ole enää niin matala ja pään muoto on muuttunut vähemmän palloksi. Molemmat Cebetkin toimivat edelleen eli nyt saadaan vietyä yhdet lasit autoon pysyvästi, yhdet päiväkotiin ja kaiken järjen mukaan kotonakin pitäisi varalla olla vielä yhdet. Ja nyt lapsi jopa on motivoitunut laseja käyttämään. Ilmeisesti nenän lisäksi vihdoin myös järki on kasvanut sen verran, että lapsi hoksaa että auringossa kärvistelyyn on toinenkin vaihtoehto.

Seuraavaksi voisikin kaivaa omat aurinkolasit esille. Sen verran ajattelin nyt ottautua optikon suositukseen olla ilman laseja, että taidan ostaa itselleni jotkut härskit lasit ilman vahvuuksia. Vahvuuksilla olevien aurinkolasien kanssa kun on aina oikeastaan joutunut tekemään jonkun kompromissin. Ja samalla kun mennään katsomaan minulle aurinkolaseja mennään katsomaan pojalle toista haastavaa ostoskohdetta eli uutta pyöräilykypärää. Nykyinen Nutcase on kaksi vuotta vanha sen verran ollut menossa mukana, että päätettiin miehen kanssa uusia se jo tässä vaiheessa vaikka kunnolla kypärän kanssa ei olekaan kaaduttu. Emme myöskään oikein ole olleet tyytyväisiä kypärän istuvuuteen, lapsi saa turhan helposti työnnettyä kypärän pois otsaltaan, joka ei suinkaan ole tarkoituksen mukaista. Isopäinen lapsi joutuu kypärän hakemaan jo aikuisten puolelta, mutta istuvuutta haittaa se, että pää ei korkeudesta vastaa aikuisen päätä. Kaipa sitä kuitenkin sovittelemalla joku hyvä löytyy tai edes sellainen joka istuu päähän ja jonka tyylitietoinen nuorimies hyväksyy.

 

DIY: Tutu nollabudjetilla

Meillä on pojan kanssa yhteisenä harrastuksen Pinterestistä askarteluideoiden ja naamiaisasujen etsiminen. Yhden surfailun myötä löysin aivan mahtavan tutuohjeen ja olihan sitä pakko päästä kokeilemaan vaikka tuo oma jälkeläinen ei röyhelöhamekoulukuntaan kuulukaan (malliksi kuvaan tuo kuitenkin suostui kun lupasin kuvauspalkaksi pastilleja).

Materiaalit tutuun löysin omasta kaapista, mutta eipä näiden kanssa konkurssiin joutuisi vaikka ne ostaisi kaupasta uutenakin. Omaan versiooni materiaaliksi kuitenkin päätyi edellisen kotimme paneeliverho (Ikeasta) sekä vuosikymmen sitten minun tyllialushameesta ylimääräiseksi jääneet tyllit.

Hamosen toteutukseen tarvitset lisäksi kuminauhan, jonka pituus määräytyy käyttäjän vyötärön mukaan. Osassa mallikuvia näkyy myös pitkiä silkkinauhoja joilla tutu sidotaan vyötärölle, mutta roolivaatekäyttöön kuminauha on minusta parempi.

Itse tutu valmistuu ilman yhtään neulanpistoa ja kokonaisuudessaan valmistukseen kului kolmisen varttia, josta suurin aika meni kankaiden leikkaamiseen. Leikkelin sekä verhosta että tyllistä noin kymmenen sentin levyisiä suikaleita. Suikaleet vielä leikattiin sopivaan mittaan eli kaksi kertaa helman toivotun mitan pituiseksi. Sitten suikaleet vain solmitaan kuminauhaan kiinni. Itse taitoin suikaleen aina kahtia ja pujottelin ne kuminauhan ympärille vetolenkeillä, jolloin vyötäröstä tuli itseasiassa todella huoliteltu. Tarkempia kuvia löytää vaikkapa googlaamalla no sew tutun.

Lopputuloksena tuli ainakin omaan silmään mainio kelta-vihreä unelmahamonen, jonka värimaailma toi heti mieleen erään lähipiirimme tytön joten tutu matkaa mukanamme Turkuun ja pääsee uusiin seikkailuihin mainion keijuprinsessan ja tämän vähintään yhtä mainion velipojan leikeissä. Jos kaapistä löytyy vaikkapa ylimääräiset valoverhot ja lähipiiristä joku oman elämänsä keijukainen saa tällä helposti tehtyä varmasti lahjan saajaa miellyttävän joulupaketin. Keinokuituahan tämäkin on siinä missä kaupan roolivaattetkin, mutta varmasti tukevampaa tekoa.

Ulos kaapista

Vuosi sitten talvella mies alkoi pohtia, että laskettelulasit olisivat aika näppärä varuste talvipyöräilyssä. Niitä lähdettiin kaivamaan makuuhuoneen kaapista. Ensimmäisellä etsintäkerralla ei löytynyt laskettelulaseja, mutta sensijaan löysimme kassillisen jääkiekkoja. Toisellakaan etsintäkerralla ei löytynyt laskettelulaseja, mutta sensijaan löysimme minun kasibittisen Nintendoni. Vähän samoissa tunnelmissa eilen avasin eteisen kaappimme oven. Etsin lapsen talvikenkiä. Raivattuani tieltä ensin liian pienen toppahaalarin, liian pienen villahaalarin, oman ulkoilutakkini ja miehen lenkkarit, joiden pohjassa oli reikä, paikallistin pojan uudet saappaat komeron takaseinän ja iskuporakoneen välistä. Työkaverille asiaa tilittäessäni työkaveri tuumi, että näitä meidän etsintöjä kuunnellessa hän epäilee, että joku kerta vain löydämme kaapista reitin Narniaan.

Eilen illalla sitten ottauduimme katsomaan mitä kaikkea eteisen tuplaovinen kaappi oli niellyt sisäänsä. Raivasimme eteisen lattialle pinoihin takkeja ja kenkiä, mutta vedimme myös ulos pölyimurin, kaksi 10 litran maalipurkkia, lattialistojen jiiriinsahausapuvälineen, työkaluboksin sekä bonussektorina Ikean metallisen roskakorin, jossa oli häissämme tarjoillusta boolista ylijääneitä vodka- ja likööripulloja.

Eli itseasiassa alan itsekin kallistua työkaverini epäilyn kannalle. Joku päivä luultavasti joku meistä sadekamppeita etsiessä vain mätkähtää Narniaan.

Tarvitaanko me sitten kaikkea kaapista löytynytta tavaraa? 

No emme. Jiiriboksi odottaa sitä ihmettä, että saisimme listat paikoilleen, mutta esimerkiksi viisi vuotta vanhat maalitynnyrit voisi viedä kierrätykseen. Niin ja joku voisi epäillä, että jos emme seitsemässä vuodessa ole saaneet edes viinoja korkattua niin tuskinpa me niitä saadaan jatkossakaan. Ja sitten oli vielä ne kaappiin oletettavasti kuuluvat jutut. Vaatteet ja kengät. Keräsimme muovikassillisen lapsen pieneksijääneitä kenkiä ja toisen pieneksi jääneitä ulkovaatteita odottamaan sitä, että ne pääsisivät jatkamaan elämäänsä muissa perheissä. Kävimme läpi myös meidän vanhempien kamat. Loppuunkävellyt lenkkarit ja minun suunnilleen läpinäkyväksi kulunut villatakki joutivat roskikseen, mutta löytyi sieltä myös jätesäkillinen kierrätykseen lähteviäkin tavaroita. Olin optimistina säilyttänyt liudan korkokenkiä vaikka raskauden aikana levinnyt jalkani ei niihin enää suosiolla sopinut. Olimme hautoneet kaapin perällä kuoritakkeja, joita emme olleet käyttäneet aikoihin, koska olemme ostaneet tilalle paremmin käyttöömme sopivat pyöräilytakit. Sovitin kaikki takit läpi ja poistin nyt vihdoin kaikki sellaiset, jotka eivät enää istuneet kunnolla kolme vuotta sitten tehdyn rintojen pienennyksen jäljiltä. Ajattelimme, että parempi nuo meille tarpeettomat asiat on pistää kiertoon, koska kaappi olisi paljon helpommin hallittavissa ilman käyttämättä jääneitä tavaroita ja jollekin muulle nuo meidän turhakkeet olisivatkin aarteita. Puhuimme vielä miehen kanssa siitä, pitäisi useammin käydä kaappeja läpi ettei noita hamsterimaisia jemmoja pääsisi syntymään.

Tänään aamulle Hesaria lukiessa minulle selvisi kuitenkin, että olemme naurettavia.

Ymmärrän Roosan kritiikin sille, että kierrätyksellä ostetaan hyvä omatunto ja oikeutetaan se, että mennään ostamaan lisää kamaa, jotka viedään sitten vuotta myöhemmin kirpputorille. Pahimmassa tapauksessa laput edelleen kiinnitettynä tuotteisiin. Muusta emme sitten juurikaan ole samaa mieltä. Suorastaan naurettavana pidin taivastelua siitä, että jo pienet lapset opetetaan käymään lelunsa säännöllisesti läpi. Ilmeisesti nuori toimittaja ei hoksannut, että lapset kasvavat ja tarpeet muuttuvat. Näiden neljän vuoden aikana meille on saapunut ja meiltä on lähtenyt uusiin koteihin paitsi lukuisa määrä lapsen kenkiä, vaatteita ja asusteita niin myös aika paljon muutakin. Lapsen kasvun ja kehityksen myötä tarpeet ovat muuttuneet neljän vuoden aikana melkoisesti enkä ymmärrä miksi tavaroiden säännöllinen perkaaminen olisi noloa. Ei nelivuotias enää leiki nuppipalapeleillä, vauvalegoilla, helistimellä tai katselukirjalla. Nelivuotias ei tarvitse Manducaa, syöttötuolin turvakaarta, lastenvaunuja, kestovaippoja tai hoitopöydän vaipanvaihtoalustaa. Emmekä me tai nelivuotias kaipaa niitä tavaroita tänne nurkkiin täyttämään kaappeja, joista jo valmiiksi löytyy suunnilleen kaikki mahdollinen ja mahdoton maan ja taivaan väliltä.

Ihmisillä myös elämäntilanteet vaihtuvat. En enää vuosiin ole työtehtävissäni pukeutunut jakkupukuihin, joten en näe tarvetta niiden jemmimiselle. Varsinkin kun rintojen piennyksen jälkeen ne eivät edes istuisi päälle. Raskaus levensi paitsi jalkaa myös muutti lantion mallia, joten osaa raskautta edeltävistä vaatteista on turha kiskoa päälle. Sekä minä että mieheni ehdimme asua omillamme ennen hynttyiden lyömistä yhteen joten ennen takavuosien kirppiskeikkaa keittiönkaappimme pullisteli eriparisista astioista, liinavaatekaappi eriparisista lakanoista suoraan 80- ja 90-luvuilta ja kirjahyllystä löytyi tuplapainoksia paitsi  Tammertekniikan taulukkokirjoista myös lukuisista nörttikirjallisuuden klassikkoteoksista.

Ja kaiken naurettavuuden uhalla ajattelin seuraavaksi sukeltaa vielä asuntomme viimeiseen kartoittamattomaan komeroon (eli jos yhtäkkiä siis katoan olen varmaankin löytänyt tien Narniaan. Tai vaihtoehtoisest kuristunut niihin edelleen kateissaoleviin laskettelulaseihin). Ja pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sen lisäksi että olisi hyvä ostaa vain tarpeeseen olisi myös hyvä muistaa toisinaan käydä läpi sitä ovatko tarpeet omistaa asioita mahdollisesti muuttuneet ja voisiko joku muu hyötyä niistä tavaroista enemmän kuin me. Niin ja oppia vihdoinkin sen, että kaikkia asioita (kuten niitä maalipönttöjä) ei tarvitse välivarastoida, koska ne eivät tosiaankaan parane vanhetessaan.

Trampoliinilla hyppimisen taito

Lapsemme on todella innokas trampoliinihyppijä ja on myös aika taitava hyppijä, koska mökiltämmekin trampoliini löytyy. Koska pojalla vielä on löysät nivelet emme ole hyppimistä juurikaan rajoittaneet, jotta nivelsiteet vahvistuisivat ja muutenkin hyppiminen tekee lapselle hyvää. Ennen trampoliinin ostoa me vanhemmat luimme netistä useammankin artikkelin turvallisesta trampoliinin käytöstä ja tähän mennessä trampalla ei ole kolhuja tullut muuten kuin viime viikonloppuna kun poika päätti osaavansa tehdä voltin ja siinäkin taisi eniten kolahtaa jälkeläisen ylpeys.

Ehdoton sääntö hyppimisessä meillä on se, että trampalla hypitään yksi kerrallaan. Ei tosiaankaan niin, että tuo meidän 18 kiloinen pomppisi tuplat painavampien serkkujen jaloissa. Trampoliinin kunnosta pidetään myös huolta. Tuulen kuljettamat roskat siivotasn pois, turvaverkon kuntoa tarkastetaan säännöllisesti ja turvaverkko on myös punottu kiinni hyppymattoon niin etteivät jalat vahingossakaan pääse liukumaan jousten väliin.

Viime viikkoisella lomamatkallamme törmäsimme pariinkin vapaassa käytössä olleeseen trampoliiniin ja huomasimme, että nuo meille aika helposti maalaisjärjellä selittyvät säännöt eivät olleetkaan muissa perheissä niin itsestäänselviä. On aika vaivaannuttavaa joutua selittämään aikuisille ihmisille, miksi meidän lapsemme ei hypi heidän lasten kanssa samassa trampoliinissa. Hämmästyttävää myös oli se miten epämääräisesti turvaverkot oli paikoilleen kiinnitetty. Niin ja näin roikkuvat turvaverkot ja pari voltteja yhtäaikaa trampalla heittävää lasta ei ihan ollut sellainen näky johon halusin lapseni päästää.

Tänä kesänä omaan Facebookfeediini ei ole tullut yhtään trampoliinimurtumaa, mutta yleensä niitä joka kesä sinne tulee. Yleensä myös lööppein päätyy vuosittain joku nyyhkykirjoitus trampoliinionnettomuuksista ja kirjoitteluista trampoliinien vaaroista. Itse toivoisin, että lehdissä ennemmin kirjoitettaisiin vaarallisuuden päivittelyn asemasta siitä miten trampoliinista saadaan turvallinen. Yksinkertaiset säännöt, vanhempien valvonta ja trampan kunnosta huolehtiminen tekevät jo hyppimisestä ihan eri tavalla turvallisempaa eikä kuitenkaan tee hyppimisestä yhtään vähemmän hauskaa.

Sen pituinen juhannus

Ennakkoarvio juhannuksesta ruoan, kirjojen ja jalkapallon kanssa piti paikkaansa, mutta ehdittiin me sentään muutakin tekemään. Sadetta saatiin niskaan joka päivä, mutta sopivasti poutaisina hetkinä ehdittiin käymään torikahveilla, patikoimassa harjulla ja puhaltelemassa saippuakuplia.

Kamera en jaksanut koko viikonloppuna lataamaan, joten kuvat on ehtaa Instagramlaatua, mutta olkoot.

Onnistuneesti kuitenkin juhannusta saatiin juhlittua ja iltapäivällä pakkasimme perheen autoon ja nyt pitäisi jaksaa lähteä vääntäytymään kauppaan. Ruokaa meille jäi juhannuksesta, mutta lapsen vesipyssy hajosi ensimmäisen käyttökerran aikana, joten nyt tie vie BR-leluihin reklamoimaan. Kun kuitenkin kahdeksan euron vempaimen soisi kestävän käytössä pidempään kuin viisi minuuttia... Tai ehkä tämä nyt on vaan universumilta viesti olla ostamatta lapselle pyssyjä leluksi. Me vanhemmat kun nyt pitkän kinuamisen jälkeen tehtiin vesipyssyn kokoinen poikkeus meidän aseettomaan periaatteeseen.

Pinkillä kuorutettu

Tänään vaelsimme lapsen kanssa puistoruokailun päätteeksi Kaareen. Olimme kuulleet kovien rasvojen kutsun ja suuntasimme Arnoldsille hakemaan ilmaisia Cronizeja. Arnoldsia vastapäätähän on sijoitettu jokaisen kauppareissumme vitsaus, BR-lelut ja taas pojan piti päästä ihailemaan sinne jos vaikka mitä.

Hyvän tovin lapsi vietti ihmetellen kokeilupisteessä olevia saippuakuplalaitteita ja minäkin innostuin masinoita tarkemmin tutkimaan. Ensin jaksoin jopa innostua niistä, mutta tunnelma latistui kummasti kun bongasin hyllystä pojan testaamaan laitteen pinkin kaksosen.

Ei tuossa pinkissä värissä mitään vikaa. Valmistetaanhan sitä useita muitakin leluja kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta mikä järki on nimetä laitteet noin? Tyttömäinen kuplasauva kohtaa Kuplatikku 400:n. Tekijät ovat selvästi tehneet stereotypialäksynsä muutenkin. Tytöthän eivät matikkaa ymmärrä tai jos vaikka ymmärtävätkin niin parempi on viestittää, että se ei ole coolia. Siinä missä tuo teknisemmän lähestymistavan laite kertoo tekevänsä satoja kuplia riittää tyttöversiossa tieto monista ja monista kuplista.

Keväisellä Lontoonreissullamme pääsimme tätä jaottelua näkemään ihan jokaikisessä kaupassa, jossa lapsille jotain myytiin, mutta toivon tosiaan, että tätä trendiä ei lähdetä muuten kasvattamaan. Lapsille maailman tulisi olla mahdollisuuksia täynnä eikä heille tosiaankaan tulisi tarjota mitään ahdasta ja kapeaa muottia miten oikealla tavalla eletään.

BR-leluthan ovat viime vuosina esim. joulukuvastoissaan kunnostautuneet sukupuolineutraaleilla roolijaoilla ja ovat siitä saaneet kiitosta. Kuitenkin samaan aikaan tuo neutraalius tuntuu päälleliimatulta kun kaupan hyllyyn valikoituu kaikkea muuta kuin sukupuolia tasavertaisesti arvostavia tuotteita. Tuon pinkin pakkauksen viesti verrattuna tuohon neutraalimpaan tuotteeseen on sellaista mitä toivoisin, ettei kukaan opettaisi lapsilleen tai ylipäätään kenellekään lapselle. Onhan se nyt yksi helvetti, jos ajatusmalli on sitä että pikkuneitien (eikä vanhempana rouvien) tarvitse hahmottaa edes lukuja.

Niin ja entä sitten ne Cronizit, joiden vuoksi me paikalle raahauduttiin? Ne nyt maistui juuri niin hyvältä kuin uppopaistetun voitaikinan voi kuvitellakin maistuvan. Varsinkin kun täytteenä vielä löytyi jotain vaniljatöhnää eli sokeritkaan eivät varmasti jääneet paitsioon.

Kohti uutta aikaa vai eikö sittenkään?

Vuosi sitten elokuussa kun lapsi aloitti päiväkodissa kadun toisella puolella kodistamme jäivät rattaat pitkälti pölyttymään taloyhtiömme vaunuvarastoon. Arjessa kuljimme luonnollisesti päiväkotireissut ja visiitit lähikauppaan jalan. Muskariin mentiin bussiin ja käveltiin loppumatka. Lumien sulattua alkoi perhepyöräilykausi eli lapsi reissasi peräkärryssä tai tarakalla olevassa istuimessaan. Lontoonreissulla meillä oli matkarattaa lainassa, mutta muuten tänä keväänä rattaiden kanssa käytiin vesirokkopotilaan kanssa lääkärissä, kertaalleen kaupassa ja nyt pitkän tauon jälkeen kaivoin ne esiin kellarista kun lähdimme kävellen käymään kaupassa, joka sijaitsee meiltä vajaan kolmen kilometrin päässä.

Leikkipuistossa aamupäivällä naapurille jo tilitin, että jotenkin tuollaisen pitkän kohta nelivuotiaan kanssa en vaan kehtaa mennä enää bussiin rattaiden kanssa. Jotenkin tulee sellainen fiilis, että ihmiset ajattelevat minun kärkkyvän ilmaista bussimatkaa. Arjessa myöskään kun rattaita ei enää tarvita päivittäin tai edes viikottain tulee mieleen, että miksi meillä ne kärryt ylipäätään ovat. Tänään se kuitenkin taas tuli mieleen kun puskin Pakilasta kotia kohti yhtä nukkuvaa lasta ja kahta kassillista ruokaostoksia.

Se kohta nelivuotias on kuitenkin vielä niin pieni ja helposti väsyvä.

Loppukesään olemme suunnitelleen reissua Tukholmaan ja kyllä me kärryt otetaan mukaan. Lontoossa lapsi nukkui matkarattaissa jokaikinen päivä pienet unet ja ylipäätään kaupunkilomilla me vanhemmat halutaan kävellä paljon. Päivän aikana askelmittariin kertyy helposti lähemmäs 40 000 askelta. Se olisi aika paljon tuollaiselle rapian metrin hukkapätkälle.

Monessa perheessähän nämä noin nelivuotiaat ovat rataspaikkansa menettäneet jo aikoja sitten pienemmille sisaruksille, mutta meillä kun ei edes ole sitä seisomalautaoptiota, mitä useimmilla näillä on käytössä. Toki me käytetään jonkun verran potkulautaa, mutta en minä pelkällä potkulaudalla vielä esim. Tukholmaan lähtisi, jos oikeasti haluaisimme ehtiä päivässä näkemään haluamamme. Itseasiassa minua surettaa joka kerta kun laivalla ollaan Tukholmaan menty ne pojan ikätoverit, jotka itkevät jo ennen kuin Viikkarin terminaali on ohitettu. Siinä ei kyllä lomailusta taida jäädä hyvä fiilis kenellekään.

Ostoskasseja nukkuvan lapsen lisäksi kärrätessäni kiittelin itseäni rattaiden kauppareissulle mukaan ottamisesta. Itseasiassa olemme miehen kanssa jo puhuneet, että sitten kun lapsi ei enää rattaisiin taivu niin meidän pitää ostaa katu-uskottava mummojen perässälaahattava ostoskassi, jotta kauppareissut jatkossakin voi tehdä rauhassa kävellen. Viikon ruokaostoksia kun ei nyt kuitenkaan ihan kahteen reppuun saa mahtumaan.

Eli vaikka meillä tavallaan yksi vaihe elämästä onkin nyt jäänyt taakse niin ei me kyllä vielä noista rattaista luovuta. Kyllä niillekin on aikansa ja paikkansa ja lapsi kuitenkin mielellään menee kärryjensä kyytiin silloin kun tarve niin vaatii.

Hyvin pomppaa vieläkin

Nostalgiointiteemalla jatkaen voidaan todeta, että kyllä 80-luvullakin osattiin. Juomat tarjottiin epäkäytännöllisissä pyramidipakkauksissa ja muovilelut kestivät ikuisesti. Tai ainakin sellaiset kolmisenkymmentä vuotta.

Värit eivät ehkä enää ole priimaa, mutta hyvin ne kirput hyppivät vaikka muutaman edellisen talven ne viettivätkin unohtuneena mökin puumajaan ja suurimman osan 90-luvusta ne taisivat majailla vanhan kesäpaikkamme kivijalassa (tai ainakin sieltä enoni ne takavuosina löysi).

Muovileluilla on pirullisen huono maine ja pakko sanoa, että itsekin olen käyttänyt argumenttina sitä, että meille turhaa muovikrääsää tarvitse roudata. Ehkä syytä olisi kuitenkin tiputtaa krääsän edestä muovi pois, koska parhaimmillaan muovilelutkin kestävät. Itseasiassa lapsella on kirppujen rinnalla yllättävän paljon meiltä vanhemmilta perittyjä muovileluja. Siinä missä miehen vanhat Transformersit toimivat vielä varmasti tulevillakin sukupolvilla niin samaa ei kuitenkaan voi sanoa pojan Transformereseilla, jotka hätinä toimivat parin kuukauden leikkien jäljiltä.

Tämän päivän leluissa on siis sama valitettava piirre mitä monessa muussakin tuotteessa. Ne ovat kertakäyttöisiä, niitä ei voi korjata ja niitä ei ole tarkoitettu kestämään. Siinä missä viime kesänä ostetusta kourumailasetistä toinen hajosi jo ekana viikonloppuna voi mökillä edelleen pelata 20-vuotta vanhoilla Barcelonan olympialaisia mainostavilla tarraräpylöillä. Valitettavasti niiden ikäkausitoveri Woosh-frisbee ei enää tästä talvesta selvinnyt ja veikkaan, että pojalle luvattu uusi pehmofrisbee tuskin yhtä pitkälle pötkii.

Kestävien lelujen perässä olemmekin turvautuneet Legoihin, joissa ainakin vielä laatu on pysynyt korkeana. Hyväksi on myös todettu Oktonautti-lelut, joita on tuotu matkoilta tulijaisiksi, mutta jostain syystä Fischer Pricen maahantuojalle ei raha kelpaa ja leluja ei haluta tuoda Suomeen. Ehkä kestävien lelujen myyminen ei ole kannattavaa liiketoiminnan kannalta. Järkevämpää on kaupata kertakäyttöistä krääsää ja luottaa, että asiakkaat palaavat kerta toisensa jälkeen noutamaan uutta puhkileikittyjen tilalle.

 

Posted with Blogsy

Pyörä perheen pienimmälle

Sinnikkäästä mittailusta huolimatta perheen seuraava polkupyörä ei siltikään saapunut miehelle. Lontoonreissulla pistäydyimme Evans Cyclesin liikkeeseen tarkistamaan alennuksessa olevia pyöräilykamoja ja sillä välin kun mies penkoi varusteita iski pienempi mies silmänsä polkupyörään.

Viime vuoden mallia oleva Saracen Bolt kiinnitti lapsen huomiota punaisella värillään ja se sai jo lapsen vakuuttumaan, että pyörä olisi hänelle täydellinen. Me vanhemmat kiinnitettiin huomiota hyvännäköiseen runkogeometriaan, polkimien, satulan ja ohjaustangon aidosti lapsille suunniteltuun mitoitukseen sekä käsijarruihin. 16-tuumainen fillari on nyt pojalle vielä sillä rajalla, että onko pyörä iso, mutta pienempi koko olisi taas ollut liian pieni. Boonusta pyörä sai vielä siitä, että alkujaankin maltillinen hinta oli vanhassa mallissa laskettu vielä matalammaksi.

Lapsi näki itsän pyörän selkään sovitellessaan jo kiitämässä pitkin Lontoon puistoja (me vanhemmat olisimme kuulemma voineet vuokrata katupyörät) ja jouduimme aika pitkään selvittämään lapselle, että pyörää ei voida osta heti siinä ja nyt. Onneksi lapselle kelpasi lopulta se, että pyörä tulee perässä postissa ja kotiin päästyämme kävimmekin näpyttelemässä Evansin verkkokaupassa tilauksen. Nyt pyörä on ollut jo pari päivää DHL:n kyydissä tulossa kohti Suomea ja lapsi laskee jo minuutteja ja käy ihailemassa viidesti illassa tietokoneelta pyörän kuvaa.

Tänäänhän Helsinkiin satoi jälleen lunta, joten saa nähdä miten kevät tästä etenee, mutta polte polkemaan pojalla ainakin on suuri. Kuulemma apupyöriä ei saa kiinnittää ja hän opettelee polkemaan itse ihan kuten Kaapokin teki. Taitaa myös siis vanhemmat saada hyvää liikuntaa kun kuljetaan perässä. Potkupyörällähän tuo lapsi vetää ihan prona, mutta perinteisesti kun komboon on lisätty polkimet on ohjaus kärsinyt. Onneksi tuossa pyörässä on käsijarrut, joten jarrutus on helppo opettaa kun potkupyörässäkin käsijarrua on tullut käytettyä.

 

Legohulluus

Vuoden alku toi kauppoihin jotain mitä meidän perheessä on odotettu kieli pitkällä. Legon kevät 2014 -kuvaston. Nappasimme niitä kaksi, jotta vanhemmatkin saivat lukea ja suuntasimme Spageteriaan ruokailemaan. Kolme varttia myöhemmin perheen miesten navat olivat täynnä ihanaa spagetti ja minun mahani kohtuullisesti täytetty äärettömän mauttomalla jokirapuceasarilla. Ja lisäksi olimme mielikuvashoppailleet Legoja oikein olan takaa.Vuoden alku toi kauppoihin jotain mitä meidän perheessä on odotettu kieli pitkällä. Legon kevät 2014 -kuvaston. Nappasimme niitä kaksi, jotta vanhemmatkin saivat lukea ja suuntasimme Spageteriaan ruokailemaan. Kolme varttia myöhemmin perheen miesten navat olivat täynnä ihanaa spagetti ja minun mahani kohtuullisesti täytetty äärettömän mauttomalla jokirapuceasarilla. Ja lisäksi olimme mielikuvashoppailleet Legoja oikein olan takaa.

Poika iski ensimmäisenä silmänsä Duplojen ihaniin uusiin ruokasetteihin. Meiltä löytyy jo ennalta kakkupalat, joten nämä sopisivat kyllä hyvin jonon jatkoksi pojan leikkikeittiöön vaikka noin muuten Duplojen aika alkaakin olla jo ohi. Duplon uutuuksista omaa silmää miellytti myös aivan pienemmille suunnattu laivasetti, jonka pieni punainen paati tuo mieleen sen ainoan Duplopaketin joka minulla pienenä oli.

Koko perhettä innosti valtavasti Lego Movien setit ja Legon omaa brändiä olevina näillä on mukavan kilpailukykyinen hinta verrattuna esim. Turtles-setteihin. Uskallan melkein jo sanoa, että jotain noista Movie-seteistä meille ostetaan. Joko äidille tai pojalle... Varsinkin tuo pinkki on kaikessa absurdiudessaan aivan mahtava ja Roskasilppuri taas vetosi poikaan. Uutuutena pikkulego-osastolle tulee myös maaliskuussa Disney-prinsessat. Itse olen vähän allerginen noille tyttölegoille Friendsien hengessä, mutta nämä setit näyttivät kautta linjan mainiolta ja poika ihastui Tuhkimon linnaan. Tosin poikaa vähän arvelutti se, että voivatko pojat leikkiä näillä vai onko ne vain tytöille. Kova veto Friendseillä kuitenkin on ja poikaa selvästi vetävät puoleensa myös Friendsien keräilyeläimet sekä isommista seteistä leipomo ja delfiiniseikkailualus.

Ihana uutuus on myös uusi Junior-sarja. Vanhojen pinkin ja sinisen salkun tilalle on tullut uudet salkut ja pari muuta peruspakettia ja myös vähän houkuttelevampia settejä. Lapsen mielestä varsinkin tuo Batman-setti ja hevostallijutut näyttivät hyvältä. Niin ja lopulta poika olisi myös halunnut myös suurimman osan Chimoista, Cityn Legoista, Star Warseista ja jopa tekniikkalegoistakin. Eli ei varmaan tarvitse miettiä enää mitä jatkossa tuolle lapselle kannattaa ostaa lahjaksi. Legojen paras puoli on myös se, että paketteja löytyy monessa eri hintaluokassa. Viitosella tai kympillä saa jo kivoja pieniä settejä ja itse ainakin kuulun siihen koulukuntaan, että Legoissa ei edes tuplat haittaa kun palikoista saa rakennettua niin paljon muutakin kuin vain alkuperäisen idean.

Kuvat: Lego

 

Kaupunkilomalle ilman rattaita

Minä menin loppukesästä myymään meidän matkarattaamme pois kun eihän meidän pitänyt olla lähdössä minnekään ahtaisiin miljoonakaupunkeihin vaan pyöriä vaan korkeintaan Tukholmassa, jonne meidän Ponytkin kelpaavat. Sitten menimme ja bookkasimme perheellemme ensi kevättalveen matkan Lontooseen.

Viimereissulta muistan miten hienosti paikalliset lapset kulkivat potkulaudoillaan ja potkulauta lähtee meilläkin matkaan. Pelkkä potkulauta tuntuu kuitenkin vähän arveluttaa. Meillä on kaupunkilomilla ollut tapana lähteä aamiaisen jälkeen liikkeelle ja palata takaisin hotellille iltapalaksi eli päivät ovat pitkiä ja tyypiltä saattaa puhti loppua kesken vaikka reippaasti potkulaudallaan kruisaileekin.

Aloin selvittää mitä mahdollisuuksia tarjolla olisi tuollaisen rapian metrin mittaisen ja 16-kiloisen tyypin kantamiseen. Kotimaisissa verkkokaupoissa vaihtoehdoiksi löytyivät Ipanaisen myymä Tula ja Liinalapsen myymä Wompat.

Sekä Tulan taaperokoko että Wompatin eskarikoko lupaavat kilorajoja pariinkymmeneen kiloon ja kantamisesta itselleen työn tehnyt opiskelukaverini molempia suositteli vielä tälle meidänkin hujopille.

Kantorepun ostaminen pelkästään yhtä Lontoonkeikkaa varten ei kuitenkaan ole mielekästä, joten hyvä olisi jos repun saisi vuokrattua. Kantoreppulainaamo sijaitsisi näppärästi viereisessä kaupunginosassa, mutta on nyt jäänyt mammalomailemaan yli vuodenvaihteen. Tulaa saisi vuokrattua myös Ipanaisen-verkkokaupasta. Eli tuo voisi olla yksi näppärä tapa varmistaa, että lapsi pääsee kyytiin jos väsy iskee kesken kaupunkikiertelyn. Reppu kulkisi näppärästi tyhjänä viikattuna esim. repussa ja niitä meillä reissuun kuitenkin lähtisi käsimatkatavaroina kaksi.

Onneksi tässä on vielä aikaa pohtia ratkaisuja. Reissu on ajankohtainen vasta kahden kuukauden kuluttua, joten tässä voidaan hyvin tämä pitkä viikonloppu tehdä vielä lisäkartoituksia aiheen tiimoilta. Kantaminen tuntuisi kuitenkin hyvältä ajatukselta. Kannoin vielä keväällä ja loppukesästä aika paljonkin poikaa meidän vanhalla Manducallamme ja sekään ei tuntunut huonolta vaikka reppu on mitoiltaan paljon näitä nyt harkinnassa olevia pienempi. Omalle repulle meillä tuskin silti on tarvetta. Toppavermeissä kantaminen ei tunnu mielekkäältä ja kesäkeleillä potkupyörä ja -lauta sekä ensi vuonna toivottavasti myös polkupyörä ovat aivan verrattomat kulkupelit lapselle.

Kuvat: Liinalapsi ja Ipanainen

 

Ei se noin iso kaupassa ollut

Meillä kävi tänään vähän vanhanaikaisesti Ikeassa. Olimme hakemassa uutta ruokapöytäratkaisua ja samalla keltaiseen laukkuun sujahti leikkiteltta pojalle.

Jotenkin siellä kaupassa tuo Familykortilla tarjouksessa ollut teltta näytti pieneltä ja helposti asuntoon uppoavalta, mutta äsken kun se pystytettiin olohuoneeseen se nielaisi oikeastaan kaiken lattiapinta-alan. Pojan huoneeseen siirrettäessä se sitten veisikin huoneen täysin tukkoon. Tuossa se nyt sitten kököttää keskellä asuntoa eikä edes ole mitenkään helposti kasattavissa yhdellä kädellä.

Poikahan tietenkin rakastaa telttaa yli kaiken eli eiköhän tästä nyt eletä ainakin jouluun saakka teltta asunnon tukkeena. Sitten se taidetaan pistää vaivihkaa kasaan ja toivotaan, että poika ei ihan heti hoksaa tuota kysyä. Olisi vaan pitänyt jaksaa tarttua ompelukoneeseen ja surauttaa kasaan tiipii, jonka saisi helposti nostettua supussa huoneen nurkkaan. Tai ehkäpä teen sen vieläkin ja tuo ritariteltta viedään mökille. Siellä se mahtuu hyvin pötköttämään nurmikolla tai sateisina päivinä voi pojalle tehdä vintille oman nurkan sen avulla.

Onneksi tuo nyt ei väritykseltään särje pahasti silmään. Ja poika on ehkä maailman söpöin leikkiessään siellä pikku ritarimiekkansa kanssa pitäen kypäränään minun vanhaa punaista huopahattua. Sen jälkeen kun kävimme Turun linnassa on kaikki ritarijutut ollut pop.

Kuva: Ikea

 

Tonttupuuhia

Tämä on lapsen ensimmäinen joulu, jolloin pojallakin on jotain käryä siitä mitä joulu tarkoittaa. Pojan mielestä jouluun kuuluu mummila ja se, että he hakevat autotallista joulukuusen pulkalla. Ja serkut tulevatkäymään ja sitten avataan lahjat.

Lahjatoiveitakin on tullut jo aikamoinen liuta ja me vanhemmat tartuttiin jo yhteen pitkäkestoisempaan toiveeseen, varsinkin kun toive tuli vielä BR-leluihin tarjoukseen ja nyt pukin kontissa eli minun vaatekaappini nurkassa odottaa tärähdyksenkestävä CD-soitin.

Tuon kaveriksi meiltä kotoa löytyykin jo aika hyvä annost CD-levyjä eli niitä pitää vaan muistaa pakata kyytiin ettei lapsi joudu jouluaattona turvautumaan mummin Jari Sillanpään joululevyyn. Mummikin turvautui meidän tonttupalvelujen apuun ja samalla reissulla ostin mummin puolesta Brion junarataan kauko-ohjattavan junan. Tänään tein vielä kolmannen hankinnan pukinkonttiin ja klikkasin Disney Storesta tuntuvasta tarjouksesta Lentsikat diecast-setin.

Meillä on noita Disneyn diecasteja Autot-hahmoina Klainari ja Salli ja ne ovat aivan ehdottomasti parhaat pikkuautot joita meiltä löytyy. Joten täytyy toivoa, että nämä lentokoneetkin ovat yhtä lujaa laatua. Niin ja että poika suostuu antamaan Franz Fliegenhosenin minulle.

Kantavana ajatuksena lähdetään siitä, että nuo kaksi pakettia olisivat meidän vanhempien paketit lapselle. Sitten mummilta tulee juna, vaarilta lakanat ja varmaankin joku lelu ja sitten vielä on mummo, kummit, eno ja tädit. Eli lahjoja on tulossa yllin kyllin ilman ettei me vanhemmat osteta koko konttia täyteen. Me vanhemmat ostettiin nyt nuo kalliimmat täsmätoiveet ja kun mummi vielä osti tuon junan on pojan isoimmat toiveet nyt täytetty. Jos kuitenkin täällä joku etsii inspiraatiota niin kerrottaan nyt vielä, että vaatteissa kannattaa ostaa kokoa 110, kaikki supersankarijutut on hienoja, pikkulegot ovat siistimpiä, mutta säännöllisesti poika myös himoitsee Lentsikat- ja Jake-Duploja. Kirjat toimivat aina, samoin poika tykkää pelata lautapelejä ja koota palapelejä. Niin ja askartelukamppeitakaan ei ikinä ole liiaksi. Eli oikeastaan mikä tahansa kelpaa, paitsi että jos leffoja haluaa hankkia niin kannattaa muistaa että meidän kivikautisesta järjestelmästä ei löydy kuin DVD-soitin.

Tämän joulun myötä on myös tullut selvästi se hetki jolloin piti luoda linja joulupukin suhteen. Me päädyimme nyt siihen ratkaisuun, että pojalle kerrotaan, että lahjat tulevat tutuilta ihmisiltä ja että Joulupukki ja tontut ovat vain leikkiä. Eli pahoittelut jo tässä kohtaa kaikkien tuttujen lapsille. Yritämme olla möläyttämättä tätä totuutta teidän lastenne kuullen, mutta en anna takuita sille mitä tuo lapseni kertoo. Tosin voihan tässä käydä niinkin, että poika päiväkodissa joutuu toisten lasten toimesta joulupukkiaivopestyksi. Ja voihan se olla että jos tilanne riittävästi kiristyy joulunalusviikolla kun mies on Saksassa, että pelaan tonttukortin pitääkseni jälkeläisen herran (tai tässä tapauksessa tonttujen) kurissa ja nuhteessa.

Jouluun taitaa lapsiperheissä kuulua myös oleellisesti joulukalenterit. Poika sai tänä vuonna kalenterin kummisedältään ja nyt hartaana odotetaan joulukuun alkua ja sitä, että saisi avata ensimmäisen luukun Hevisauruskalenterista. Tuon rinnalle meiltä löytyisi tontun muotoinen kestokalenteri, mutta siitä taidan tehdä koko perheen yhteisen eli sinne voisi jemmiä joulunaluspäiviin herkkuja, leffailtakuponkeja ja muuta sen sellaista.

Kuvat: BR ja Disney Store

 

Lapsen valtakunta

Tänään tapahtui yhdenlainen ihme. Lapsen huone oli kutakuinkin siisti ja ulkona paistoi aurinko eli sain räpsittyä kuvia joita jopa kehtaa julkaista.

Huoneessa siis majailee elokuussa kolme täyttänyt poika ja osa-aikaisasukkaana yksi tukevahko maatiaiskissa. Huone on kivan kokoinen. Suunnilleen 3,5 kertaa 3 metriä ja toimi ensimmäiset vuodet meidän vanhempien makuuhuoneena. Itseasiassa huone valmistui kutakuinkin neljä vuotta sitten kun vauhdilla remontoinne makuuhuonetta ja olkkaria siihen kuntoon että ilkesimme muuttaa putkirempan keskelle kun vanha koti piti tyhjentää. Silloin päätinme, että ne listat ehtii kiinnittää myöhemmin ja se päivä ei ole vieläkään tullut.

Mutta nyt siis nykytilaan kaikkine puuttuvine lattialistoineen.

Eli kuten kuvasta huomaa. Emme ole lastenhuoneen suhteen mitään minimalisteja. Itseasiassa voin suoralta kädeltä myöntää, että noita leluja on poskettomasti ja ne vievät tilaa tuhottomasti kun löytyyn niin junarataa, Duploja, pikkuautoja kuin pehmolelujakin. Jälkimmäisten suhteen poika on ihan hillitön haalija ja seon adoptoinut tuonne myös kaikki minun vanhat lelut, joita on tuo sänky puolillaan.

Sänky on nikkaroitu kahdesta Expedithyllystä ja Ikean pohjasäleiköstä. Turvalaita nikkaroitiin vanhan työpöytämme jaloista. Lokeroissa säilytetään näkyvien kirjojen lisäksi laatikoissa etualalla palapelejä, lautapelejä, askartelukamoja ja muuta tuollaista. Takarivissä säilytetään sitten sesonkikamaa kuten koristeita synttäreiltä, joulusukkaa ja muuta harvemmin tarvittua.

Ikean vuodenojatuoli hommattiin pojan synnyttyä lähinnä mummia silmällä pitäen ja siinä on myös tarvittaessa nukkunut toinen vanhemmista jos lapsi on ollut kipeänä. Tosin vielä niin, että kipeä lapsi siirtyy vanhempien huoneeseen ja töihin menevä vanhempi evakuoidaan vierasvuoteeseen. Tuolin ja sängyn välistä pilkistävä pöytä on odottamassa sitä, että siirrämme kaappikellon vierestä ison laatikon syrjään ja pöytä pääsee kellon viereen.

Kaappikello ja leikkihellan vieressä olevat säilytuskaluste ovat kalustearpajaisten myötä siirtyneet lapsen huoneeseen eteisestä. Sängyn toinen Expedit-hylly on niinikään vanha ja löytyi meiltä jo edellisestä kodista. Leikkihellan poika sai kummisedältään ja altaan me vanhemmat ostimme. Seinillä olevista hyllyistä tuo lokeroversio löytyi Tigerista ja punainen sekä valkoinen hylly ovat isäni käsialaa, valkoinen lapsuudenkotini kylppäristä ja punainen mökiltä. Keinutuoli on minun vanhani.

Matto on äitini tekemä ja verhot teetetty hieman haastaviin ikkunoihin Marimekolla. Sänky kaipaisi jonkunlaista päiväpeittoviritelmää ja lattialla oleva vanhan sängyn patja on kietaistu Ikean vauvojen pussilakanaan. Ovessa olevan nimikyltin poika sai lahjaksi serkultaan.

Kantavana ajatuksen pojan huonetta sisutettaessa on ollut se, että tavaroille löytyisi helposti paikat, joten siksi tilasta löytyykin monia säilytyslaatikoita ja tänä viikonloppuna lisättyjä hyllyjä. Nyt poika saa pitkälti itse laitettua tavarat myös paikoilleen. Pojan huoneen sijainti olohuoneen kupeessa on myös ideaali. Nyt poika leikkii tyytyväisenä omassa huoneessaan vaikka me vanhemmat oltaisiin olkkarissa, koska näköyhteys säilyy. 50-luvun umpipuinen ovi ja sikeäuninen lapsi mahdollistavat myös sen, että pojan nukahdettua me vanhemmat voimme rauhassa katsoa telkkaria normaalilla, kerrostaloon sopivalla, äänenvoimakkuudella.

 

Copy-Paste

Törmäsin äsken FB:ssä kaverini kirjoitukseen Across-vaatemerkistä ja piti oikein itsekin mennä tutustumaan mistä on kyse.

Pipo Paapilta?

Reppu SkipHopilta?

Traktoripaita Metsolasta?

Juu ei, kaikki tuotteet löytyivät kun naputteli googleen kuvahauksi Across lastenvaattet ja klikkasi ensimmäistä linkkiä eli tässä tapauksessa Tenavalinna.fi-sivustoa. Jokaisessa Acrossia myyvässä kaupassa muistettiin mainita, että tuotteet on suunniteltu Suomessa. Se mikä jäi mainitsematta oli se, että varsinaisen ideointityön on tehnyt joku muu suunnittelija.

Itse Across-merkistä en löytänyt mitään tietoa eli ilmeisesti se on jonkun toisen toimijan alamerkki ja koska kopiointi vaikuttaisi olevan täysin tietoista on varmaan myös hyvä pitää kynttilä vakan alla ettei tule ikävää palautetta. Lisäksi tuo suunniteltu Suomessa on siitäkin ärsyttävä asia, että eihän noissa kalliimmissakaan tuotteissa makseta siitä yksin siitä designista vaan siitä, että tuotteet valmistetaan myös hyvillä työehdoilla. Näiden vaatteiden hintojen perusteella uskaltaisin veikata, että tuo asia Acrossilla ole kohdillaan. Toki mikäli Acrossilla tiedetään asia toiseksi, niin olen kyllä valmis tarkistamaan mielipidettäni.

FB-keskustelin myötä kävi ilmi, että merkki on Anton ja Nina-lastenvaatekaupan oma merkki. Pakko sanoa, että tuo oli minulle aikamoinen pettymys. Anton ja Ninahan nimittäin avasi liikkeensä tuohon meidän lähiostarille eli Kaareen ja olin jo puhunut miehelle miten kivaa, että tuonne tuli joku muukin kuin Lindex. Itse arvostan todella paljon suomalaista designia ja tämä oli kyllä aikamoinen pohjanoteeraus. Verkkosivuilta löytyy myös muita kuoseja. Äkkiseltään bongasin pojan Muru-hupparista tutut kissat, Batman-logoa henkivät lepakot ja autoiksi nimetyn kuosin, joka kyllä näytti näytöltä enemmänkin PacManin aaveelta.