Kuka käänsi kalenteria?

Pekka Pouta lupaili pahaenteisesti, että viikonloppuna saadaan palata kalentereissa takaisin pari kuukautta takatalven iskiessä. Aamulla kuitenkin taisin palata takaisin kertarysäyksellä 15 vuotta. Lähijunassa kuulokkeissa raikasi Blurin The Great Escape ja vieressä seissyt tyttö näytti karanneen suoraan SinäMinän kannesta. Siis kaikki 90-luvulla vaikuttaneet muistavat tuon teinityttötyypin: Hiukset kammattu heitoksi toiselle puolelle päätä, korallinpunainen paksu puuvillapalmikkoneule, vyötärömittainen nahkatakki. Vyötärölle hilatut 501:t tosin oli korvattu pillifarkuilla.

Toimistolla kun napsautti radion päälle sieltä raikasi Aikakoneen Keltainen toukokuu. Ilmeisesti peli on tämän päivän kohdalla vain menetetty. Välillä sitä muuten ihminen toivoisi, että voisi vain deletoida päästään tiettyjä tiedostoja ja vapauttaa levytilaa jollekin tarpeellisemmalle. Epäilen nimittäin, että en juurikaan tee mitään sillä tiedolle, että kuvassa oikealla olevan pojan roolihahmo oli Scott ja se kuoli ammuttuaan itseään vahingossa päähän.

Tänään

Nousin rattaiden kanssa bussiin etuovista ja sain ne kärrättyä vielä sinne keskiosaan asti matkan ajaksi. Eilen bussin keskiovet vasta jumittuivat, tänään ne eivät toimineet sitä vähääkään. Minä niin sydämöin noita meidän Ponyja.

Pysähdyin ihailemaan Kalevankadulla lumien tiputusta katolta. Osittain pakkorako kun ei eteenkään päässyt, mutta olihan se komeaa katsottavaa kun tyypit selvästi tiesivät mitä tekivät. Korkeanpaikankammoisena ihmisenä sitä ei voi kuin ihmetellä, että joku kykenee liikkumaan jäisellä katolla muutenkin kuin mahallaan ryömimällä.

Rakastin niitä Ponyjä vielä vähän enemmän kun rämmin kotimatkan päiväkodilta enemmän tai vähemmän umpihangessa. Tosin tuolla puuterilumessa sitä kulkee ihan ilokseen kun ei se edes juuri vauhtia hidastanut.

Osuin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.  Kovia kärsinyt matkalaukku sai seuraajakseen nahkaisen matkakassin. Lentokoneen matkustamoon mahtuvassa koossa, joka kuitenkin nielee kahden yön vaatteet, läppärin tykötarpeineen, kutimen ja hotelli-iltojen ja junamatkojen ratoksi DVD-boksin. Enää pitää ostaa palasaippua- ja shampoo vähentämään tarvittavaa nestekuormitusta ja olen valmiina loppukuun työmatkoille. Kolme viikkoa, yhdeksän päivää ja yhdeksän paikkakuntaa...

Uusille urille

Harkitsen uran vaihtoa. Tai ainakin osa-aikaista sivubisnestä. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten saisin tämän uuden bisnesideani tuottamaan myös rahaa eikä vain suunnattomia tappioita. Ajattelin nimittäin ryhtyä tekstiviestipalstaterroristiksi. Ensimmäinen kohteenikin on valittu: Etelä-Saimaan tekstaripalstalle hillitöntä tilitystä siitä miten surkea Lappeenrannan taksi on ja miten kaikkin on parempaa kehäteiden sisäpuolella. Jos tuolla en saa riittävästi provosoitua ihmisiä alan sumeilematta kehumaan venäläisiä ja ennen kaikkea venäläisten parkkeeraustaitoja ja näin keväänkorvilla puolustamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen paskottaa koiraansa keskellä kulkuväyliä tai parhaimmillaan lasten hiekkalaatikkoa.

On se kumma jos tuolla ei saa uutta uraa urkenemaan.

Jos tuo ei kuitenkaan onnistu niin alan radioääneksi. Jos joku sattuu kuuntelemaan Yle Etelä-Karjalan aamulähtyksiä niin tämän viikon loppupuolella on mahdollisuus päästä kuulemaan allekirjoittaneen höpötyksiä. Puhun tukevaa turkua ja aihe ei liity mitenkään ensimmäiseen kappaleeseen.

Päivän hyvät, pahat ja rumat

Tämä on ollut oikea hyvät, pahat ja rumat-päivä.

Sain sähköpostin, jossa viesti muokattu Raptorin sanoituksiin. Luin Vietnamin viimeisen sarvikuonon jääneen salakuljettajien kynsiin. Kirosin toimimatonta Avoimen yliopiston kevyttunnusta.

Sain töissä setvittyä kaikki inhottavat talouspaperit pois käsistäni. Kirosin Helsingin kaupungin kyvyttömyyttä ennakoida päivähoitotilannetta. Katsoin kotipihan muuttunutta maisemaa kahden puun kaaduttua.

Kävin lounaalla ystävän kanssa. Jouduin tulostamaan papereita riisitolkulla. Pahoitin mieleni huolimattomasta kommentista.

Miten hyvin meillä lopulta asiat onkaan

Tänään aamulla kun tulin töihin työkaveri näytti SASK:n esitettä. Kuvassa oli joukko miehiä, jotka ovat toimineet ammattiyhdistyksessä. Kuvan miehistä kaikki lukuunottamatta yhtä olivat tapettu kuvan ottamisen jälkeen. Vain siksi, että he pyrkivät tekemään elämästään parempaa itselleen ja työkavereilleen. Parantamaan kokonaista yhteisöä. Vuoden 2009 aikana yli sata toimijaa murhattiin. Tuntui tyhjältä. Saman aikaan muulla moni vastaavaa työtä tekevä ihminen saa pelätä henkensä puolesta kun minun päivän suurin murheeni ovat kalvavat syyskengät ja se että parin viikon sisään pitää ylitöitä paiskia 40 tuntia.

Blogi vietti viikonlopun hiljaiseloa kun kirjoittaja hummasi Porissa työn merkeissä. Tietokoneen kovalevykin huutaa hoosiannaa, joten kuviakaan ei oikein saa siirrettyä. Ja eipä tuolla pimeässä märkyydessä juurikaan ole mitään kuvattavaakaan.  Palaan asiaan kun taas saan jutun juuresta kiinni.

Kun tuntee olonsa tyhmäksi

Tänään on ollut huonojen uutisen päivä. Ei niinkään minua koskien, joten eipä niistä sen tarkemmin.

Sitä ihminen tuntee olonsa vain niin riittämättömäksi. Mitä sanoa toiselle, joka menetti lupauksen lapsesta. Mitä sanoa toiselle, joka yhden päivän aikana joutui käsittelemään ajatusta kahden perheenjäsenen kuolevaisuudesta. Miten tyhjiltä sanat voivat tuntua. Päälle liimatuilta. Ja miten käsitellä omia tunteitaan ilman ettei sorru sosiaalipornoon.

No vahvemmin minä vedän kuin se, joka lähetti kuvia junan murjomasta autosta maakuntalehtiin.

Lempimaisema

Olen varmaan lopulta aika yksin tämän mielipiteen kanssa, mutta jotenkin tykkään valtavasti kun astun ulos Pasilassa asemalta ja kaupunki aukeaa silmien edessä. Linnanmäki, rakennukset, ratapiha. Niissä on vain jotain mistä minä tykkään. Niistä tulee sellainen kotoisa olo.

Toinen lempimaisema löytyy nykyään blogin taustasta. Aurajoen rannalla. Suunnilleen teatterin kohdalla kun seisoo ja katsoo kirkolle päin niin siinäkin sitä tuntee olevansa oikeassa paikassa.

Missä olet matkakortti

Huopalahden asemalla klo 7.52 tajusin, ettei kukkarossani ole matkakorttia. Kyseinen matkakortti on todistetusti viimeisen kerran nähty MS Baltic Princessillä, hytissä 9375, aamulla 10.15 Ruotin aikaa lapsen räjäytettyä kukkaroni levälleen.

Johonkin se siitä pistettiin kiireessä. Tai sitten ei. Mies käänsi päivän aikana laukut ympäri. Ei löytynyt.

Kaipa sitä vain pitää huomenna niellä kiukku ja tarpoa hakemaan korttia HSL:ltä.

Tietenkin juuri siihen aikaan vuodesta kun opiskelijat ovat päivittämässä alennuksiaan...

Yksin kotona

Ensimmäistä kertaa sitten elokuun 7. päivän viime vuonna tulin tänään tyhjään kotiin. Täällä ei ollut odottamassa kuin kaksi nälkäistä tuliliskoa ja nopeasti arkeen palauttava kirje rouva taloyhtiön puheenjohtajalle. Liskot saivat ruokaa, kirjekin tuli luettua ja arkistoitua odottamaan hallituksen kokousta. Nyt sitten onkin hyvä miettiä että mitä täällä sitten tekisi.

Tämän hetkiset vaihtoehdot:

Katsoa Diiliä jossa Donald Trumph paasaa paukkumaissista.

Lukea loppuun uusin Trendi.

Katsoa jotain digiboksilta.

Surffata mineraalimeikkejä netistä.

Kömpiä nukkumaan siitä riemusta, että voi halutessaan nukkua sängyssä vaikka poikittain ja heräisi aamulla pirteänä palaamaan mökille perheen luokse.

Selata Picasasta jälkeläisen kuvia ja itkeätihruttaa ikävää miten outoa on ollut olla erossa jälkeläisestä jo 38 tuntia.

Ei ihan minun päiväni

Aamulla jälkeläinen onnistui kaivamaan käsilaukusta esiin hengitystä avaavan lääkkeeni. Sitten sitä ei enää löytynytkään.

Apteekissa täti-ihminen kertoi reseptin vanhentuneen kaksi kuukautta sitten.

Kun lastasimme rattaita autoon miehen työpaikan pihalla jälkeläistä pisti kimalainen käteen.

Lopulta kun pääsimme Turkuun silmälaseista irtosi toinen sanka.

Niin ja paljastui myös, että mies joutuu töihin puoleksi allekirjoittaneen viimeistä lomaviikkoa.

Ihan varmuuden välttämiseksi taidan vaihtaa vaalean t-paitani yöpaitaan ennen kuin käyn mustikkapiirakan kimppuun...

Tänään

Olen esittänyt kolmen vartin ajan nukkuvaa lapsen herättyä puoli seitsemältä

Kahlannut tunnin kahluualtaassa.

Syönyt äärettömän hyvän lounaan jälkeläisen kummisedän ja tyttöystävänsä tekemänä

Muistanut kerrankin poimia matkaani kaupasta kaikki mahdolliset vaaleanvihertävät värilastut, jotta saan selvitettyä mikä niistä olisi lähinnä mökin keittiön kaapinovien väriä.

Todennut että ilmeisesti kaikki muutkib ovat ihastuneet veriappelsiinin makuiseen mehukivennäisveteen, koska sitä ei vain löydy kaupoista.

Ylipuhunut miehen jatkamaan syksyllä pojan kanssa muskaria.

Todennut asuntomme muistuttavan siistiydeltään lähinnä Beirutia ja silti istunut sohvalle surfailemaan nettiin.

Päättänyt että osaan piirtää Dalekin kuvan.

Tälläisinä päivinä

Pitäisi saada olla mökillä.

Kuunnella kun sade ropisee kattoon.

Laittaa jalkaan mummon neulomat töppöset

Lukea Zane Greyn kirjoja.

Nukahtaa vintin futonille jos vain tuntuu siltä.

Syödä eilen keitettyjä uusia perunoita paistettuna.

Tai jos oikein laiskottaa napsia niitä kylmänä suoraan kattilasta.

Lukea niin pitkään kun vain vähänkään pystyy erottamaan kirjan tekstin ja senkin jälkeen sytyttää vain yhden lampun.

No ei tämä tämänpäiväinenkään ollut huono. Kalkkunasoppaa puistoruokailussa jälkikasvulle. Raikkaan ilman uuvuttama nääpiö päiväunille ja äidille kolmisen tuntia aikaa vain olla ja öllöttää. Ja syödä uusia perunoita kylmänä suoraan kattilasta.

Rock the ballet

Kyllä kelpasi katsella kun pojat pistivät jalalla koreasti.

Ensin vähän epäilytti. Ensimmäinen näytös kulki lähinn Coldplayn ja U2:n tahdissa, ensimmäiset numerot vaikuttivat kovin poikabändimäisiltä (eikä mitenkään hyvässä camphengessä). Sitten se vain lähti toimimaan. Koreografiat toivat esille tanssijoiden potentiaalin, musiikkikin pareni ja yksinkertaiset asut pyyhkivät kaiken muun paitsi liikkeen pois. Niin, paitsi sillä naistanssijasidekickillä oli koko ajan joku järkyttävä paljettiviritelmä päällä. Missä on oikeus, missä on kohtuus?

Tuo taas herätti halun tanssia (ja tunkea poikasen tanssitunneille). Ongelma on vain se, että mistä löytyisi oikea paikka harrastaa tanssia kun 30 häämöttää kulman takana, persus on päässyt leviämään ja vaikka tekniikka ja kehittyminen olisivatkin tärkeitä niin tärkeintä olisi hyvä meininkin. Niin ja plussaa olisi kasariretrosta treeniympäristössä jonne mun pinkin säärystimet istuisivat kuin nenä päähän.