Jos saisin sentin joka kerta kun joku kysyy oliko vaikeaa jättää poika hoitoon, olisin kohta tienannut käsirahan pojan ensimmäiseen omistusasuntoon....
Ensinnäkin, poika ei ole hoidossa. Se on kotona isänsä seurassa.
Toiseksi, ei sitten pätkääkään. Toki tämä voi olla uutuudenviehätystä, mutta on aika vapauttavaa käydä yksin vessassa ilman ettei tarvitse pelätä että työkaveri kaataa sillä välin jalkalampun päälleen. Lounaankin voi syödäihan silloin kun se omalle mahalle hyvältä tuntuu ja kun haluaa keskittyä johonkin ajattelua vaativaan, ei sitä ennen tarvitse rakentaa Duploista Kiinan muuria muistuttavaa kuulapääharhautinta.
Kyllä se ikävä iskee. Viimeistään lokakuussa kun viikkotyötunnit alkavat paukkua, mutta murehditaan sitä sitten. Nykyisellään olen kotona jo neljältä ja siinä ajassa ehditään jälkeläisen kanssa tehdä vaikka ja mitä. Nyt siitä ei tosin ehdi kertoa, koska suuntaan kunnon multitaskaajana yhtäaikaisesti nukkumaan ja nauttimaan siitä, että parin tunnin päästä pieni kuulapää kiipeää isänsä yli nukkumaan meidän väliin.
- Posted using BlogPress from my iPad
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!