Itseasiassa välillä hävettää miten huonossa kunnossa meidän auto. Tai ehkä enemmänkin se, että me ei kumpikaan muisteta koska se on viimeeksi pesty ja auton lattiatiloissa voisi suunnilleen suorittaa arkeologisia kaivauksia. Kuulen suunnilleen joka kerta autoon istuessani isäni paheksuvan äänen. Autossa nimittäin ei koskaan syöty, eikä mielellään edes hengitetty ikkunalaseja kohti...
Poika sitten on toista maata. Se rakastaa autoja. Taannoisen Tukholmanreissun kohokohta oli hotellin vieressä nähty pinkki rekka. Kauppareissut muuttuivat kerta heitolla ykköspuuhaksi kun lapsi pääsi ensimmäisen kerran autokärryn puikkoihin. Pikkuautojen kanssa mennään suunnilleen nukkumaankin ja kävelylakkoilevan taaperon saa usutettua juoksuun kun sille sanotaan, että mennään autolle. Takapenkin valtias viihtyy autossa varmaan siksi niin hyvin, että ostimme heti kärkeen kasvot menosuuntaan olevan palkki-istuimen ja samalla saa ihailla miten isä rattia pyörittää.
Välineurheilijakääpiöllä luonnollisesti on myös oma ratti, jos vanhempien ohjauskäyttäytyminen ei miellytä.
Nyt kun ilma on ollut jokseenkin turhan viileä ja viikkoon on vielä mahtunut aikataulullisesti haastavia päiviä on poika reissannut isänsä kyyditsemänä päiväkotiin autolla. Tänään mentiin minun kanssani rattailla, mutta isänsä hakema lapsukainen oli päiväkodin pihalla kokenut henkisen romahduksen tajuttuaan, että joutuukin rattaisiin. Siinä oli kivitalojen ympäröimä piha raikunut lapsen pontevista: "Ei, ei, brrrm, brrrm"-protesteista. Jos en paremmin tietäisi väittäisin lapsen vaihtuneen laitoksella. Pitänee näyttää lapselle useammin Dinojunan tunnaria ja soittaa Ellan ja Aleksin yöjunabiisiä. Juna, jee!
Aamulla bussissa taisi olla runsaalla otannalla 70- ja 80-lukujen taitteissa äitytyneitä. Minun vanhan äitiyspakkauksen peittoon paketoitu kääpiö nimittäin herätti uskomattoman määrän nostalgisen haaveilevia hymyjä. Tai sitten siellä oli joku mummokuumeisten kerhoreissu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!