Päätin lähteä

No niinhän siinä kävi, että kun asiaa oli riittävän kauan pohtinut omassa päässä oli päätös jo oikeastaan tehty vaikkei sitä ääneen sanonutkaan. Hallittu hysteria hankki siis itselleen uuden kodin ja jatkossa minut ja huonot vitsini löydät osoitteesta: http://hallittuhysteria.com/

Eli tervetuloa mukaan! Bloglovin'n yritän päivittää ylläpidon ystävällisellä avustuksella heti kun se vain on mahdollista.

Lähteäkö vai jäädä

Otsikossa se kysymys nyt sitten tuli.

Blogi on viiden vuoden iässä, olen pohtinut mitä kirjoitan, miksi kirjoitan ja välillä ollut kirjoittamatta. Blogi on minulle harrastus, matalankynnyksen sellainen. En jaksa hinkata järkkärillä täydellisiä kuvia kuvaamaan epätäydellistä elämääni ja suurimman osan postauksista kirjoitan iPadin sovelluksella. Tovin on kuitenkin päässäni pyörinyt ajatus, että pitäisikö minun muuttaa.

Tänään vietin illan viilaten yhden yhdistyksen sivuja Wordpressiin ja houkutus siirtää blogi on tällä hetkellä melkoisen suuri. Tai toisaalta, miksi siirtää sisältöä. Mitä jos sitä alottaisi suoraan puhtaalta pöydältä? Sitten kuitenkin pelottaa. Tulisitteko te muut mukana? Ja löytäisikö minua kukaan?

Tavallaan tiedän jo vastauksen valmiiksi. Olen jo pitkään ollut kyllästynyt Googlen meininkiin. Ja en tiedä haluanko kuljettaa kuinka paljon vanhoja kirjoituksia muutenkaan mukana. Lapsi on kasvanut ulos blogista omaksi toimijakseen. Sitten vaan pitäisi päättää se, että mistä kaikesta sitä kirjoittaisi. Mistä te haluaisitte kuulla?

 

Islantilainen voittaa aina

Jos minulta kysyttäisiin mitä haluaisin tehdä isona niin haluaisin olla Satu Rämö. Tai no, en nyt varsinaisesti hingu Saduksi Sadun paikalle, mutta haluaisin löytää Sadun uskalluksen ja luottamuksen siihen, että elämä kantaa ja että leipä voi olla pieninä paloina ympäri maailmaa. Olen lukenut Salamatkustaja-blogia kutakuinkin sen alkumetreiltä ja tällä hetkellä se on yksi harvoja blogeja, joita seuraan säännöllisesti.

Nyt kun tämän girl crushini kanssa olen tullut kaapista ulos ei voi kuin ihmetellä, että miten ihmeessä luon Sadun kirjan, Islantilainen voittaa aina, vasta tässä vaiheessa. Lainasin kirjan ekirjana kirjastosta ja ilmeisesti joku bitti meni poikittain ja lainani varaus jäi jumittamaan. Otin sitten lukemattomuuden takaisin tunteella ja onnistuin kolmen päivän aikana huomaamattani lainaamaan kirjan kuutena kappaleena. Luettua kuitenkin tuli vain yksi ekirja ja Sadun blogista tuttu tyyli toimi kirjassa paremmin kuin hyvin ja tällaisessa vähän nuutuneessa fiiliksessä kirja oli kaikin tavoin energisoiva.

Kirjan paras ominaisuus oli se, että se oli täydellistä luettavaa juuri ennen nukkumaanmenoa. Jostain syystä nukuin kirjaa lukiessani äärettömän hyviä yöunia. Kirjan tarinat taisivat onnistua kääntämään pääni vastaanottimet pois päältä ja sain kunnolla rentouduttua. Jos kirjasta jotain huonoa pitää keksiä niin veikkaan kirjan tulevan pidemmän päälle kalliilta. Islanti on aina ollut haaveiden matkakohteeni, mutta kirjan lukeminen teki toiveesta taas hieman realistisemman.

Toinen ihastuksenkohteeni tällä hetkellä on tuo Letton lukuhärpättimeni. Se on kevyt ja akku tuntuu kestävän ikuisesti. Lukulaitteen taustavalo on näppärä, koska mies menee meillä aikaisemmin nukkumaan ja nyt voin rauhassa lukea kirjaa sängyssä vaikka toinen nukkuu, koska lukulaitteen kajo ei ole niin suuri, että miehellä unet häiriintyisivät. Kirjaston kirjojen lataaminen lukulaitteelle on simppeliä ja laite on muutenkin käyttäjäystävällinen. Että kyllä kelpaa. Hyvän joululahjan ostin itselleni.

Raskaat jalat

En taida olla kovin hyvä pitämään itsestäni huolta, koska säännöllisesti tulen tänne ruikuttamaan väsymyksestä, mutta niin vaan jälleen kerraan olen siinä pisteessä, että olen kauhalla ammentanut lusikalla annettua jaksamista.

Uudet maiharitkin painavat jalassa, mutta taitaa se askel painaa muutenkin.

En oikein tiedä mistä lähtisin energiaa itselleni ammentamaan. Tuntuu, että toistuvasti löydän itseni tilanteesta, jossa vaan kaikki kasautuu yhteen läjään. Töissä on kiire, perheessä on kiire ja elämässä noin ylipäätään on kiire. Pari talvea sitten keskustelin työterveys psykologin kanssa aiheesta ja se viisas mies printtasi minulle vielä kuvankin mukaan otettavaksi, jotta saisin palautettua mieleeni sen, että ihmisen olisi joskus ihan hyvä vain olla. Taidan olla vain vähän huono katsomaan huoneentaulujani tai sitten asia selittyy sillä, ettei niitä huoneentaulun tuijottelun mahdollisuuksia ole ihan liikaa ollut. Tämän vuoden alusta olen viettänyt toimistolla ehkä 10 päivää ja nekin ensimmäkseen oman huoneen ulkopuolella.

Työmatkoilla itsestä huolehtiminen on minulle ylivoimaista. Paino on taas noussut parissa kuukaudessa kaksi kiloa ja kroppaa jumittaa tavaroiden roudaamisesta. Enkä edes aloita puhumaan ruoasta. Kun syö kaikki ruoat ravintolassa tuntuu, ettei mitään muuta saakaan kuin piilorasvoja ja huonoja hiilareita. Eli ensimmäinen asia tässä olisi varmaankin hoitaa ruokavalio takaisin kuosiin. Kroppa huutaa 100% ruisleipää ja kuorittuja porkkanoita, quinoasta tehtyä yrttistä salaattia, tuorepuuroa pakastetuilla puolukoilla ja mustikoilla ja litroittain hyvää haudutettua teetä.

Stressi vie minulta myös yöunet ja tekee minusta kärsimättömän kiukkuperseen, joka purskahtaa itkuun aina kun on mahdollista. Unet sentään sain reilaan jo viikonloppuna. Eilen menin nukkumaan varttia vaille kymmenen ja se oli ehkä toiseksi paras päätös maailmassa. Paras päätös oli raahata äidin ilmankostutin vierashuoneeseen helpottamaan limaisen lapsen nukkumista. Tai no siis, lapsi ei nyt ole varsinaisesti limainen vaan sillä on nenä täynnä räkää, joka sitkeydeltään suunnilleen vastaa pikaliimaa.

Liikuntaakin kroppa kaipaisi, mutta nyt se saa tyytyä lapsen uimakoulun aikaiseen vesijuoksuun tai uintiin kerran viikossa. Ja venyttelyyn. Väsymys ja stressi nimittäin tekevät minusta kärsimättömän myös kaikkien jumitusten ja kolotusten suhteen ja löydän itseni yllättävän usein venyttelemästä. Että on minulla sentään yksi asia iskostunut vointia parantavaksi hyväksi tavaksi.

Nyt kuitenkin toivottavasti ollaan taas menossa kohti parempaa. Saan parin viikon breikin työmatkoihin ja ensi viikolla itseasiassa vähän kysymättä ja yllättäen myös aikaa olla ihan vain yksin. Perheemme työn ja perheen yhteensovittamisjärjestelyissä tällä kertaa nimittäin mies ottaa lapsen mukaan työmatkalle. Ja tässä järjestelyssä voittaa kaikki, mies saa hoidettua työjutun, lapsi pääsee viettämään laatuaikaa mummon ja papan kanssa ja minä saan sitä nollaenergia-aikaa työpäivien jälkeiseen aikaan. Jos vaikka kerrankin pääsisin uimaan ilman nuorta herraseuralaista ja saisin keskittyä omaan suoritukseeni. Tai sitten haen sushia lähiravintolasta ja luen illan hyvää kirjaa.

Risto Räppääjä ja yöhaukka

Ei varmaan mikään yllätys, että taloutemme intohimoisin Risto Räppääjä fani oli intopiukassa sunnuntaina menossa katsomaan tuoretta Risto Räppääjä elokuvaa Lasten sunnuntain ennakkonäytökseen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lapsi oli saavuttanut fanituksessa sen tason, että kirja oli luettu ennen elokuvaa, joten jännityskin oli ihan uudella tasolla kun tarina tiedettiin, mutta lapsi uumoili jo valmiiksi, että tarina ei välttämättä menekään samoin.

Ja niinhän se meni, että elokuvaa varten tarinaa oli jouduttu taivuttamaan jonkun verran, muttei mitenkään suuresti. Elokuvan näyttelijäkaarti oli kahdesta edellisestä elokuvasta tuttua ja lapsi on selvästi mieltynyt noihin näyttelijöihin ja vastoin yleistä mielipidettä lapsi myös pitää Koivusalon elokuvista enemmän mitä alkuperäisistä Risto Räppääjistä. No äitinsä poika, olen varmaan ainoa ihminen jonka mielestä Star Warsin episodit 1-3 olivat ihan tarpeeseen tehtyjä elokuvia...

Leffan laulut olivat meille jo valmiiksi tuttuja Hesen lastenaterian kylkiäisenä tulleen cd:n myötä ja meillä vanhemmilla on soinut nyt jo pari viikkoa päässä Nellin itsenäistymistä kuvaava lallatus. Itse elokuvassa laulun kohtaus tuntui jotenkin kuitenkin päälleliimatulta. Koivusalon elokuvissa Nellistä on tehty statisti ja ylipäätään tarinaa kerrotaan jotenkin niin paljon enemmän aikuisten kuin lasten näkövinkkelistä, että Nellin hahmon hienous jää taka-alalle ja Ristokin latistuu jotenkin vähän latteaksi hahmoksi. En tiedä oliko elokuvassa yritetty tuoda esiin lasten kipuilua myös siitä, että lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, mutta jotenkin se ei tuollaisessa tarinan läpi hölkätyssä tarinnankerronnassa päässyt kunnolla esiin.

Lapsen mielestä elokuva oli kiva. Laulut toimi, jännitystä oli sopivasti (edelleen lapsi on sitä mieltä, että Polkupyörävaras on liian jännä) ja näyttelijät olivat kivoja. Eli kohdeyleisölle leffa toimi ja olihan tuo viihdyttävä ja iloinen elokuva ja on hyvä, että lapsille kotimaisia elokuvia tehdään. Seuraavaksi meillä on nimittäin ällätty Alvinia ja Pikkuoravia ja emme ole vielä onnistuneet ratkaisemaan kumpi meistä miehen kanssa uhrautuu sitä dubattua hirvitystä katsomaan.

Lauantaina lautapelataan

Meille taisi päästä syntymään ihan huomaamatta perheen uusi perinne, lautapelilauantait. Lauantaina iltaruoaksi valitaan jotain helposti sorminsyötävää ja pöytään katetaan patojen ja pannujen asemasta pelilauta.

Quesadillat todettu koko perheen toimesta hyväksi peliherkuksi koska maut saa jokainen tuunattua kohdilleen (lue: lapsi syö lättyjä joiden välissä on juustoa ja vanhemmat lastaa päälle salsaa, avokadotahnaa ja ranskankermaa).

Muuten olen kovin innokas toistelemaan stereotypioita ainoista lapsista, mutta meillä on totta se, että ainoalla lapselle pelitilanteet ottavat välillä vähän koville. Varsinkin kun me vanhemmat pienemmän pelaajan kanssa sorruimme antamaan turhan usein lapselle tasoitusta. Lapsen kasvamisen huomaa onneksi siinä, että häviäminen ei enää aina ota lapselle ihan niin koville. Pelaaminen on myös loistava tapa turvallisesti kokeilla epäonnistumista ja opetella sitä, että taivas harvemmin tippuu niskaan vaikka välillä mokaakin. Vaikeampia pelejä pelaamme usein pojan kanssa joukkueena, jolloin toinen vanhemmista on henkisenä tukena lapselle. Ja nyt myös huomaa, että on pelejä joissa lapsi pesee meidät vanhemmat mennen tullen. Kuvassa näkyvän Hevisaururus - Velhojen vuorella -pelin jälkeen pöytään kannetun Oppi ja Ilo -sarjan Hoksotin -pelissä lapsi nöyryytti kaikilla kuudella pelilaudalla meitä vanhempia mennen tullen bongaamalla yksityiskohtia paljon meitä vanhempia tarkemmin.

Meillä kotona on kohtalaisen hyvä lastenlautapelivalikoima. On klassisia Muuttuvaa labyrinttiä, Kimbleä ja Afrikantähteä (josta tosin on hävinnyt setelit vuosien saatossa, pitäisi tehdä uudet). Erilaisia oppimispelejä on kertyny Oppi ja ilolta useampiakin sekä lahjana että lapsimessutarjouksina ja vaikka ne ehkä kuulostavat tylsiltä niin ne ovat yleensä pelejä joita lapsi itse ehdottaa. Lautapelien lisäksi laatikosta löytyy korttipelejä. Unoa pelasimme viime kesänä niin paljon että se alkaa jo vähän tökkiä, mutta toisaalta se on myös helppo peli kuljettaa matkassa mukana. Jos kuitenkin pelailu jatkuu näin tiiviinä on pakko suunnata kulku lautapeli-kauppaan. Nyt vielä saadaan kierrätettyä pelejä niin ettei kahtena peräkkäisenä lauantaina pelata samoja pelejä, mutta sitten se kierros melkein pitää aloittaa uusiksi. Eilenkin kun pelasimme lopulta viittä eri peliä ja rakennettiin päälle pari palapeliäkin.

Mitä teillä pelaraan? Ja mitkä pelit toimivat parhaiten teistä sekä lapsella että aikuisella?

Kepler62 -1&2

Olen jo muutamat kuukaudet hypistellyt kirjakaupoissa Timo Parvelan yhdessä norjalaisen Bjørn Sortlandin kanssa kirjoittaman Kepler62-sarjan kahta ensimmäistä osaa. Yhteistyössä toteutetun kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin viime vuoden syksynä ja keväänä yhtäaikaisesti sekä suomeksi että norjaksi ja osat kolme ja neljä ovat tulossa tämän vuoden keväällä ja syksyllä. Vuonna 2017 luvassa olisi myös kaksi osaa lisää eli kokonaisuudessaan kirjasarja on kuusiosoinen ja ensimmäisten osien perusteella kirjailijat vievät tarinaa eteenpäin vuorotahtia.

Kirja 1: Kutsu oli ensimmäinen elukijalla lukemani kuvitettu kirja. Toimi ihan kohtalaisesti, mutta kakkoskirjaan päästyäni tajusin ettei Pasi Pitkäsen upeat kuvitukset ihan tulleet riittävässä mittakaavassa esiin pieneltä näytöltä musta-valkoisena.

Luin molemmat kirjat eilen illalla, joten pakostakin tuli vertailtua kirjoja. Tai oikeastaan huomattua, että kirjat ovat melko epäsuhtaiset. Kirja 1 oli 57 sivua kivasti jännittävää kertomusta suomalaisista veljeksistä, 13-vuotiaasta Arista ja 8-vuotiaasta Janista, jotka saavat käsiinsä himoitun Kepler62-pelin ja onnistuvat läpäisemään pelin, jossa suurin osa ei ole onnistunut. Kirjan dystopinen maailma on ankea, pojat kärsivät puutteesta ja kadoksissa ollut äiti palaa paikalle nanomuunneltuna, mutta kovin tarkasti ympäröivää yhteiskuntaa ei kuvata vaikka tarinasta löytyy kaikuja mainiosta Ready Player Onesta. Toinen kirja triplaa pituuden ja keskeiseksi hahmoksi nousee 14-vuotias norjalainen Marie. Myös kerronta hypää mielestäni Kirja 2: Lähtölaskennassa selvästi enemmän nuorten- kuin lastenkirjaksi. Marie on poikiin verrattuna epäileväisempi kertoja ja ympäröivästä yhteiskunnasta alkaa muodostua hieman vahvempi kuva.

Kepler62 avasi kuitenkin vahvasti ja odotan jo kieli pitkällä kolmososaa. Kirjojen dystopiakuvaus on koukuttava ja kerronta on kuitenkin lastenomaisempaa mitä muuten viimevuosina tulleista dystopiatarinoissa eli tilausta tällaisill kirjoille varmasti on. Kirja on myös tarinaltaan varmasti sellainen että se houkuttaa kirjojen ääreen sekä tyttöjä että poikia ja varmasti myös monia sellaisia, jotka eivät muuten ole lukijatyyppiä.

Toisessa kirjassa Jani, Ari ja Marie päätyvät jo samaan osoitteeseen, mutta tarina antaa voimakkaasti viitteitä että vielä joku tai jotkut puuttuvat kertomuksesta. Sarja myös oletetusti siirtyy kuvaamaan vielä suljetumpaa ympäristöä, avaruusalusta, joten mielenkiinnolla jään odottamaan miten nyt taustalla kulkevaa salaliittoteoriaa lähdetään avaamaan.

Kirjaparin epäsuhdan vuoksi on vaikea sanoa minkä ikäiselle kirjaa suosittelen. Ensimmäisen osan voisin kuvitella lukevani ääneen piankin pojalle, toista en tosiaankaan. Taidan kuitenkin sarjan osaa omaksi koska tuo on sarja jonka haluan pojan joskus aikanaan ehdottomasti lukevan. Ehkä tälle parasta yleisöä on kymmenen korvilla olevat. Tai sitten kolmikymppiset jotka mielellään hellivät flunssaisia aivojaan lukemalla lastenkirjallisuutta.