Se oli sitten siinä

Se on nyt sitten tämän rouvan kotiäiteilyt tässä. Huomenna aamulla mies ja poika toivottavasti kääntävät kylkeä kun allekirjoittanut lähtee sotkemaan fillarilla kohti luonnonkaunista Itä-Pasilaa. Viimeiset 57 viikkoa olen lähinnä vain ollut ja ihmetellyt ja kulkenut sinne minne nenä on näyttänyt. Nyt pitäisi taas orientoitua laittamaan herätyskello soimaan, pukemaan päälle jotain muutakin kuin joustovyötäröistä ja kaivaa käsilaukun sivutaskussa pyörivät tutit jonnekin mistä mies ne saa helpommin matkaansa.


Jos nyt rehellisiä ollaan niin tuosta kotoilusta ensimmäiset kahdeksan viikkoa sujuivat kohtalaisen vitutuksen vallassa. Herra jälkeläinen kun suvaitsi syntyä hyvän kolmatta viikkoa lasketun aikansa jälkeen. Herran saavuttua öllöteltiin kotosalla koko perheen voimin kuukauden päivät ja kaikkien kypsien aikuisten ihmisten tavoin pakenin äidin helmoihin Turkuun kun mies palasi töihin. Näin jälkikäteen ajateltuna en kyllä oikein hahmota mitä tuossa pienessä tyypissä pelkäsin. Meillä ei vain alussa oikein kemiat kohdanneet. Minä haisin maidolta ja tyypillä särki maha ja se vauvalogiikalla tulkitsi sen näläksi. Muutaman kuukauden iässä tuokin onneksi helpotti ja sitä ennenkin olin huomannut että jälkeläinen karjalaista perimäänsä kunnioittaen oli niin sanotusti helppo lähtemään. Reissattiin säännöllisesti Turkuun treffaamaan mummia, enoa ja serkkuja sekä kätevästi samaan aikaan lisääntyneitä lapsuudenystäviä, junailtiin treffaamaan nettivauvatuttuja (uskokaa tai älkää, mutta ei ne kaikki mammafoorumilaiset ole kamalia).

En etukäteen uskonut miten helposti vauvavuotena myös tutustui uusiin ihmisiin. Iso kiitos tästä kuuluu HUS:lle joka sokkotreffittää alueen esikoisperheitä myös lasten syntymän jälkeen. Ei ne parhevalmennukset juuri muuten tarjonneet mitään, mutta me onneksi osuimme ryhmään jossa kaikilla synkkasi ja seuraavaksi juhlitaankin lasten ensimmäistä syntymäpäivää jälkijättöisesti ja muutenkin tapaillaan säännöllisesti. Onneksi tuota kautta ihmisiin pääsi tutustumaan, sillä puistossa niihin vakikalustoäiteihin ei pääse tutustumaan, ei varsinkaan kun kävi ilmi, että palaan töihin ja vielä omasta halustani.

Paljastin jo aikaisemmin että olen tämän vuoden aikana myös hengannut nettituttujen kanssa. Osan kanssa tutustuttiin vasta vauvan myötä, osan kanssa oltiin kirjoiteltu jo muutenkin pidempään. Vastoin miten teinejä varoitellaan olen päässyt toteamaan, että ihmiset ovat oikeassakin elämässä olleet yhtä kivoja kuin ruudun tuolla puolen. Varsinkin kun asutaan käytännössä vailla sukulaisten tukiverkkoa ja suurin osa vanhoistakin ystävistä asuu eri maakunnissa ovat uudet ihmiset tulleet tarpeeseen. Ihmiselle, joka työskenteli ihmisten parissa, pudotus kotiin ja neljän seinän sisälle oli aikamoinen shokki ja niin paljon kun lenkkeilystä nautinkin niin yksin keskuspuistoa ristiin rastiin teputtaminen kävi tylsäksi.

Mitä sitten lapsen kanssa tein? Imagessa oli taannoin juttu hipstervanhemmista ja pystyin allekirjoittamaan suunnilleen kaikko väitteet vaikka ainoa hipstermäinen piirre onkin otsatukka. Kävimme elokuvissa jälkeläisen kanssa, lounastin, istuin kahviloissa, shoppailin ja valokuvasin lasta suunnilleen joka käänteessä. Talven tultua piti keksiä jotain ohjattuakin toimintoa jottei joutunut vain teputtamaan lumivallien keskellä vailla päämäärää. Kävimme muskarissa, kiikutin lasta värikylpyihin ja osallistuimme itämaisen tanssin kurssille. Kevään ja auringon myötä laajennettiin reviiriä puistoihin. Sää on suosinut ulkoilua. Alkukesästä alkoi iskeä haikeus siitä, että pian tämä kaikki loppuu, mutta onneksi on saanut nyt toteutettua kaikki ne jutut joista viime kesänä mahan perässä vaeltaessa haaveili.

Palaan mielelläni töihin. Uskon täydellisesti, että mies hanskaa kotoilun siinä missä minäkin, onhan se tähänkin asti hanskannut pojan hoidon ilman minun pomotustani. Poika varmasti osoittaa mieltään, se teki sitä jo keväällä kun mies lähti töihin. Ilmeisesti lauma ei saisi hajota. Uuden rytmin opettelu tässä kuitenkin on edessä. Kuluneen vuoden olen päässyt helposti kulkemaan niin ilta- kuin päivämenoissakin, mutta nyt on pakko rauhoittaa aikaa pojalle ja läheisyydelle. Niin ja kun tähän on tottunut niin sitten pistetäänkin koko pakka uusiksi tammikuussa kun poika aloittaa hoidossa. Tosin siinä ainakin saadaan sitä yhdessäoloa kun raahaa lasta kolmella bussilla Vuosaareen kun hoitotilanne tällä alueella on katastrofaalinen. Mitä sitä suotta rakentamaan sitä alueelle kaavoitettua päiväkotia. Eihän tänne syntynyt vuosi sitten kuin ennätyssuuri ikäluokka.