Päivähoitoahdistus

Suunnilleen päivälleen kaksi vuotta sitten otin ensimmäisen kerran kontaktia neuvolaan ja ilmoittauduin asiakkaaksi. Ihana terveydenhoitajani toivotti iloisesti tervetulleeksi ja kertoi että alueelle on tulossa todella paljon vauvoja saman vuoden aikana. Keväämällä alkoi perhevalmennukset, jonne perheet oli jaoteltu laskettujen aikojen mukaan. Joka kuukaudella oli omansa ja ryhmissä kävi toistakymenntä perhettä. Insinöörin logiikallani tästä voisin päätellä, että kaupunki on nyt ollut vähintään kaksi vuotta tietoinen siitä, että lapsia alueelle on tulossa ja paljon.

Joku naivimpi yksilö vielä olisi voinut kuvitella, että kun syntyvyys on koko ajan kasvussa niin kaupunki olisi viimeistään tässä vaiheessa käynnistänyt prosessin päivähoitopaikkojen lisäämiseksi syntyvyyttä vastaaviin lukuihin. No eipä olleet, ei...

Elokuussa minä palasin töihin ja tuo toinen insinööri jäi koti-isäilemään. Seikkailimme internetin ihmeellisessä maailmassa ja räknäsimme eri päiväkotien sijainteja suhteessa työpaikkoihimme. Lopulta saimme kasaan viiden järkevän listan ja laitoin sähköisen hakemuksen liikkeelle. Pari päivää myöhemmin sain soiton ensijaisen hakukohteemme johtajalta. Ensimmäiseksi kysyttiin onko tarve hoidolle todellinen? Jälleen kerran sitä ihminen tunsi itsensä vähän tyhmäksi. Miksi me oltaisiin päivähoitopaikkaa haettu, jos vanhemmilla ei olisi tarvetta palata töihin. Ja viimeeksi kun tarkistin niin kissa ei kelpaa lapsenpiiaksi työpäivien ajaksi (kissa ja lapsi tosin varmaan vain tyytyväisenä söisivät kissan kuivamuonaa ja menisivät nukkumaan samaan sänkyyn). Tuossa kohtaa heräsi epäilykset ja lähetin vielä täydennystä hakemukseen. Kerroin omista työmatkoistani, kerroin autottomuudesta, kerroin olemattomasta tukiverkosta. Seuraava puhelu alkoi edelleen uteluilla siitä, että ollaank tosissamme, mutta sentän kiiteltiin sitä, että kirjeen kirjoitin. Helpottaa kuulemma meidän hakemuksen käsittelyä.

Hetken aikaa olin kohtalaisen luottavainen. Uskoin, että kyllä tuolle meidän pojalle joku paikka löytyy. Tänään soitin käsittelijälle tiedustellakseni aikatauluja jotta tiedämme hommata jonkun tarvittaessa tsekkaamaan postia kun pakenemme leikkauksen jälkeisen ajan jälkeiseksi ajaksi Turkuun. Käsittelijä kuulosti iloiselta. Kuulemma kaikki lapset ovat saatu sijoitettua. Lupasi palata maanantaina asiaan ja kertoa mihin poika saatiin hoitoon. Ehdin jo iloita. Soitin miehelle, päivitin FB-statuksen ja hihkuin työkavereille.

Viisi minuuttia myöhemmin puhelin soi uudelleen. Käsittelijä kuulosti kiusaantuneelta. Hän olikin muistanut väärin. Ei meidän pojalle ole paikkaa. Poika odottaa nyt "tilauudelleenjärjestelyjä" Mitä tuo sitten ikinä pitääkän sisällään? Soitin alueen päällikölle kiukkuisena. Yritin tivata tietoa. Sain vastaukseksi kiertelyjä ja kaarteluja. Pitäisi vain olla yhteydessä oman päiväkodin johtajaan, hän hoitaa hakemukset. Aloin hermostua vielä perusteellisemmin. Saamani vinkki siitä, että viimeiseksi pitää itkeä ei enää ole kaukana. Lopulta sain tiedon, että uusi isompi palaveri aiheen tiimoilta on kuun viimeinen päivä. 1,5 viikkoa ja luultavasti silloinkaan emme saa vastauksia.

Legendat leikkipuistossa kertovat lauttasaarelaisperheestä, joille päivähoitopaikka oli osoitettu Suomenlinnasta. Pikku hiljaa alkaa pelottaa, että itsekin joutuu osaksi näitä kapunkitarinoita. Siksi kauhutarinaksi, jossa kerrotaan että haagalaisperhe sai hoitopaikan Östersundomista vaikka toinen vanhemmistakin työskenteli ihan Länsiväylän kupeessa.

Tavallaan minua säälittää noiden hakemusten käsittelijöiden puolesta. Paskimmassa raossahan ne tässä ovat. Paine tulee sekä työnantajan että hakijoiden puolelta ja tarjolla on pääasiallisesti pelkkää ei-oota. Pikku hiljaa alkaisin kuitenkin toivoa, että kuitenkin nuo käsittelijätkin alkaisivat vähän tuntemaan sympatiaa meidän hakijoiden puolesta. Koska mehän tässä ollaan ne jotka joustavat. Me ollaan ne, jotka joutuvat luultavasti viemään 1,5 vuotiaan lapsen vieraalle hoitoon kylmiltään koska päiväkodit eivät aukea kuin vasta loppiaisen jälkeen ja siihen asti on venytetty kaikki pankkivapaat tappiin. Me ollaan se perhe, joiden kevään ainoa harrastus on bussimatkustus. Lähdemme kotoa ennen seitsemää ja kotiudutaan kuuden jälkeen, jotta saisimme hoitomatkojen lisäksi tehtyä täyden työpäivän. Näemme lasta hereillä aamuisin tunnin (lapsi kiukkuinen ja väsynyt) ja kaksi illalla (lapsi kiukkuinen, väsynyt ja nälkäinen).

Miksi me ei sitten jäädä kotiin hoitamaan lasta?

Olemme onnellisia siinä suhteessa, että meillä on työt josta pidämme ja joiden tekemisestä nautimme. Lisäksi kahdella palkalla kummasti paremmpin lyhentää reippaammin asuntolainaa putkiremppakuluineen. Niin ja koska lain puitteissa vuoden vaihteessa alkavasta/jatkuvasta hoitovapaasta olisi pitänyt ilmoittaa jo viime kuun vaihteessa.

Miksi me ei palkata omaa hoitajaa?

No vaikka me töissä käydään emme ole kroisoksia eli käytännössä pitäisi hommata hoitokaveri. Lisäksi minulla tulee olemaan arkivapaita, jolloin olisin mieluiten omassa kodissa ilman hoitajaa ja sitä hoitokaveria. Puhumattakaan siitä, että mies olisi aikamoinen kyökkiorja työmatkojeni aikana kun saisi siivota ja kokata illat pitkät. Emme myöskään halua työnantajaksi. Emme halua joutua säätämään sairastuvien hoitajien kanssa. Ja mikä ehkä tärkeint. Emme vain halua vierasta ihmistä kotiimme.

Lähin päiväkoti meiltä sijaitsee kadun toisella puolella. Jos lapsi olisi siinä sen hoitopäivä ei venyisi juurikaan yli kahdeksan tuntiseksi normaaleina päivinä kun toinen voi hakea ja toinen viedä. Sitä perheen yhteistä laatuaikaa voisi viettää muuallakin kuin bussissa täristellessä.

Miksi me haluaan lapsi päiväkotiin?

Lyhykäisyydessään: SIKSI. Meillä on siihen oikeus. Valitettavasti vaan se meidän oikeutemme ei tunnu olevan kaupungille velvollisuus, jonka täyttämisestä pitäisi olla kovinkaan innoissaan. Tai edes etäisesti yhteistyökykyinen. Tosin kaipa sen pitäisi sitten lämmitää että kahden vuoden päästä viereiselle pellollekin tulee uusi päiväkoti. Tuskinpa meillä sinnekään on asiaa. Siinä kohtaa jonon jatkona on taas kymmenet uudet perheet.

Helpompi sitä olisi vain elää ja hengittää kun tietäisi miten tuo valintaprosessi menee. Kumpikaan tämän päivän keskustelukumppaneistan ei osannut kertoa miksi meidän lapsemme jäi odottamaan tilajärjestelyjä. Mietin keitä ne ihmiset ovat, jotka ovat saaneet lapsensa lähipäiväkoteihin, puhumattkaan siitä kokonaan uutena auenneesta ryhmästä? Kaipa ne ovat jotain käsipuolia seitsemän alle kolmevuotiaan yksinhuoltajia.