Puhetta puheesta

Lapsi opettelee puhumaan. Kotioloissa se papattaa kuin papupata. Valitettavasti siitä ei oikein ota tolkkua kuin ylpeä isoäiti, jonka mukaan lapsi sujuvasti jo kertoo nelisanaisia lauseita. Harjaantumattoman vanhemman korvaan puhe kulostaa enemmänkin seuraavalta:

"Shiihi göykä möö KISSA. Viivii anna. Moikka!"

Eli ei tuolla vielä kuuhun mennä. Ei edes tulla ymmärretyksi lähi-Alepassa.

Uusia sanoja kuitenkin tuntuu tulevan joka päivä enemmän ja enemmän. Kesästä asti mukana ovat kulkeneet kissa (kaikki eläimet), äiti (hyvä yleissana jolla komentaa) ja kirja (kaikki mitä voi lukea). Maunulan majalla on esim. lapsen mielestä harvinaisen komea täytetty kissan pää seinällä... Syksyn mittaan sanavarastoon tulivat moi ja moikka, joita harjoitellaan ahkerasti leikkipuhelimella ja jotka useimmiten osuvat myös järkevästi lähtötilanteisiin. Lapsi osaa myös huutaa kissaa nimellä vaikka useimmiten kissa onkin vain kissa.

Jos käytetään laajempaa tulkintaa on viimeisen kuukauden aikana sanavartoon tulleet sanat, joiden voidaan tulkita tarkoittavan maitoa, palloa, napaa, pojan etunimeä (lapsemme mielestä hän on Viivi), autoa, koiraa (isovanhempien koirat, muut koirat ovat kissoja), pipoa ja tuttia. Serkkujaan lapsi kutsuu tuttavallisesti Teetaksi, Kaakaaksi ja äänteeksi, jonka joku murteita puhuvampi voisi tulkita toteamukseksi San se.

Vaikka lapsi on ollut koko syksyn isän kanssa kotona sanavarastosta kuitenkin edelleen puuttuu selkeä isä. Is-alkuisia suhuäänteitä tulee, mutta isä tai iskä pysyvät poissa sanavarastosta. Osin varmaan siksi, että meillä se mies on isä eikä pikkulapsille tyypillisempi isi. Toinen vahva syy voisi olla, se että poika ja isä kommunikoivat paljon vähäisemmällä määrällä puhetta muutenkin. Tai ainakin vähäisemmällä mitä minä ja nyt ei edes puhuta mummista, jonka lapset ovat oppineet puhumaan vuoden kieppeillä emonsa vahvan epäilyksen mukaan siksi, että saisivat hänet joskus hiljaiseksi. Tarina ei kuitenkaan kerro onko oma ensimmäinen lauseeni ollut "Ole hiljaa.".

Jännityksellä odotamme miten käy hoidonaloituksen aikaan puheen kehitykselle. Käykö kuten kesällä kun kävely lähti sujumaan ja sanat menevät toviksi naftaliiniin vai onko tilanteessa, jossa hoitajat eivät niin hyvin osaa tulkita eleitä pakko avata sanainen arkku jotta viesti menee perille?