lauantai 24. maaliskuuta 2012

Happy Hunger Games!


May the odds be ever in your favor!

Olin varma, että joudun karusti pettymään The Hunger Gamesiin elokuvana. En oikein ollut vakuuttunut näyttelijöistä ja mietin miten tarina saadaan kantamaan. Ilokseni olin väärässä.

Elokuvan ainoa selkeä heikkous oli tiettyjen keskeisten hahmojan olematon esittely. Kirjaa lukemattomalle ei siis edes selvinnyt kaikkien ihmisten nimet, mutta ei se kuulemma haitanut. Suuri poikkeus kirjaan oli myös se, että elokuvan tarinankerronta oli siirretty Katnissin pään ulkopuolelle. Kirjassa kokematta jäänyt ilmiö siitä miten hengissä pyristelevä tyttö saa sytytettyä kapinan kipinän toimi upeasti ja petasi hyvää kahden seuraavan elokuvan kohdalle.

Aluksi epäilemäni näyttelijät onnistuivat yllättämään. Kirjassa vähän tympeäksi jäänyt Peetakin pääsi nyt hyviin kirjoihin ja uskon, että varsinkin seuraavassa kahdessa elokuvassa hahmo pääsee kirjoja paremmin pois Katnissin varjosta.. Jennifer Lawrence oli upea Katniss ja elokuvan käsikirjoitus ja ohjaus antoivat nuoren naisen näyttää mihin hän pystyy. Erityisesti iloitsin siitä, että vaikka elokuva on suunnattu nuorille tarinaa ei oltu alleviivattu. Kerronnassa käytettiin hienosti takaumia ja välähdyksiä ja yleensä inhoamani käsivarainen kuvauskin toimi tarinan kuljettanan hyvin tietyissä tarinan siltakohdissa. Ihastusta herätti myös elokuvan äänimaailma. Se, että hiljaisuudellakin on paikkansa ja miten räjähdyksen jälkeen maailma muuttuu puuroiseksi.

Itse nälkäpeli oli kuitattu elokuvassa lopulta aika kevyesti. Sitä ahdistusta mitä kirjaa lukiessa kärsi ei nyt päässyt samassa mitassa kokemaan, mutta toisaalta en jäänyt sitä kaipaamaan. Elokuva toi hyvin esiin sen, että nimestään huolimatta tarinan pääpointti ei ole itse Nälkäpeli vaan pikemminkin se miten sattuman varaiset teot voivat puhaltaa toivon kipinää liekkiin ja miten suuri kuilu Paneemissa Capitolin ja Districtien välillä oli.

Kuva: Moviehole.net

2 kommenttia:

  1. Järkyttävä yhteiskuntakriittinen teos.

    VastaaPoista
  2. Itse olisin ehkä enemmän taipuvainen sanomaan, että terveellä tavalla yhteiskuntakriittinen teos.

    Dystopiatarinoissahan se voima tulee siitä, että ihminen ei alistu vaan pyrkii kohti itsemääräämisoikeutta. Erityisen mielenkiintoiseksi tämä puoli nousi kirjasarjan viimeisessä osassa ja odotankin miten elokuvan keinoin tuo osaa tarinaa saadaan kerrottua, koska jo ensimmäisessä osassa tuota orastavaa kapinaa kuvattiin. Yleensähän kapinan johtajat ovat puhtaita hahmoja kertomakirjallisuudessa, mutta tässä niillä oletetuilla hyviksilläkään vallanhimo ei pukenut henkilöitä.

    VastaaPoista

Jätä ihmeessä viestiä!