Pidän itseäni onnekkaana koska minulla on paljon ystäviä. Ei kavereita (vaikka niitäkin löytyy ihan yllinkyllin) vaan aitoja ystäviä. Niitä joiden kanssa on jaettu jo vuosien verran elämän ilot ja surut ja kasvettu yhdessä aikuisiksi sekä niitä, jotka ovat tulleet elämään vasta viimeisinä vuosina. Eikä saa unohtaa niitäkään jotka tarttuneet matkaan siinä välissä.
Osa ystävistä on elämänvaiheystäviä. Niitä, joiden kanssa on ihanaa siinä tietyssä elämänvaiheessa, mutteivat kulje mukana kun elämäntilanne vaihtuu. Todellinen ystävän tunnistaa siitä, että se pysyy rinnalla vaikka elämä kuljettaa eteenpäin, ihmissuhteissa tilanteet muuttuvat, muutetaan toisella paikkakunnalle tai elämäntilanteet poikkeavat toisistaan. Äistä ystävistä sietää olla onnellinen myös niinä muina päivinä vuodessa kuin vain tänä ystävänpäivänä.
Nykyisessä elämäntilanteessa koen usein kuitenkin, että en ole kovin hyvä ystävä. Suurin osa taitaa käydä omatoimisesti päivittämässä minun kuulumisiani täällä, mutta turhan harvoin sitä tulee itse tartuttua puhelimeen ja soitettua tai tekstattua mitä toiselle kuuluu. Arjessa en valitettavasti suurinta osaa ystävistäni näe kuin harvoin johtuen maantieteestä ja siitä, että ne ruuhkavuodet ovat taineet löytää tiensä meidän asunnon lisäksi myös muihin talouksiin. Tosin aina se läheinen sijaintikaan ei auta ja sitä huomaa allakkaa selatessaan ehdottvansa pojan kummisedälle tapaamisaikoja puolentoista kuukauden päästä.
Voisinkin tehdä nyt ystävänpäivälupauksen ja alkaa paremmaksi ystäväksi tai ainakin siksi, joka laittaa edes kerran kuussa tekstiviestin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!