Kurittomat kakarat

Tämän päivän Hesarissa Jani Kaaro kehotti vanhempia antamaan lastensa olla kurittomia. Linkki lähti heti leviämään kulovalkean lailla FB:n Uutisvirrassa ja keskustelu poukkoili laidasta laitaan. Itselläni heräsi jutusta ensimmäisenä ärsytys. Jutun taustalla oleva viesti (tai ainakin se jota luulen kirjoittajan tarkoittavan) on hyvä. Lapsen pitää saada tietää olevansa arvostettu ja rakastettu yksilö myös niinä hetkinä kun elo ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Pieleen kuitenkin mentiin kun viesti höystettiin vastaavilla kommenteilla:

Lapsillemme me sen sijaan voimme selittää kaiken juurta jaksain. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi on tottelevainen. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi noudattaa rajoja ja sääntöjä. He ovat vapaita sieluja eivätkä ole tulleet tänne pokkuroimaan kenenkään sääntöjen mukaan.

Jutussa lasta verrattiin siis koiraan ja kerrottiin miksi koiraa pitää ehdollistaa, mutta lapselle voidaan selittää ja perustella asioita. Tuossa vaiheessa teki mieli lähinnä nauraa ja ehkä vähän itkeä.

Itse kuulun koulukuntaan, jossa rajat ovat rakkautta. Lapsen kanssa keskustellaan lapsen kehitystasoisesti, mutta päätökset tekee aikuinen. Lapsi saa harjoitella päätöksen tekoa vanhemman asettamissa rajoissa. Sääntöjä meidän perheessä noudetaan jo ihan vain siitä syystä, että toivoisin lapsen aikanaan hautaavan minut eikä toisinpäin. Ehkä minun pitäisi mennä itseeni ja muistaa käyneeni, mutta meillä ihan jokapäiväinen elämä on minusta kivempaa silloin kun lapsi ei karkaa potkupyörälle autotielle, lapsi ei päiväkotiinlähtöangsteissaan väännä vanhempien silmälaseja rusetille ja että lapsi syö ruokapöydässä myös lämpimän ruoan eikä elä vaikkapa suklaavanukkaalla.

Kirjoittaja nostaa myös esiin esimerkin, jossa äiti pakottaa lapsen pyytämään anteeksi leikkipuistossa tapahtunutta lyömistä eikä lainkaan ole kiinnostunut kuulemaan selitystä sille miksi lapsi löi ja käymään tämän kanssa syväluotavaa keskustelua siitä miksi on väärin lyödä. Oman kokemukseni mukaan tällainen leikki-ikäinen vajaa kolmevuotias tietää jo erinomaisen hyvin, että ketään ei saa satuttaa. Se vain tunnekuohujen vallassa välillä tuppaa unohtumaan ja sitten otetaan nyrkit aseeksi kun sanat loppuvat. Koska lapselta ne sanat loppuivat niin ei se niitä osaa myöskään tuossa tilanteessaan äidilleen kertoa. Sitten taas kun lapsi olisi kasvanut sen verran, että keskusteluun voisi olla edellytyksiä niin minusta lapsen tässä kohtaa jo pitäisi tietää, että lyöminen on väärin. Piste.

Kirjoittajan kanssa samaa mieltä olen siitä, että lapsen moraali kasvaa vain jos hän itse ymmärtää mistä on kyse ja pystyy sitoutumaan sitä kautta sääntöihin. Tuota varten käytävä keskustelu on kuitenkin sitä, jota käydään arjessa, jokaisena päivänä ja kaikissa toimissa. Se ei ole sitä keskustelua jota käydään leikkipuistossa niinä hetkinä kun tilanne levisi käsiin. Parhaiten lapselta halun purra ketään nitisti se, että toinen lapsi puri häntä ja sen jälkeen asiaa pohdittiin monta iltaa ja lapsi oppi, että pureminen sattuu. Pienen lapsen oppiminen on usein aika suoraviivaista ja kun abstrakti ajattelu ei ole vielä kovin pitkälle kehittynyttä niin yksinkertaiset syy-seuraus-suhteet ja erittäin vähän metaforia sisältävät sadut toimivat parhaiten.

En sano, että minusta lapset eivät saa näkyä eikä kuulua. Monen tiukemman kasvattajan mielestä meillä asuu hyvinkin kuriton pieni ihminen koska lapsi kertoo useinkin kovaäänisesti oman eriävän mielipiteensä. Silti koen, että tuota meidän vapaata sielua olisi silti ehkä hyvä vähän suitsia. Se yhteiskunta kun toimiakseen kuitenkin tarvitsee enimmäkseen niitä ihmisiä, jotka edes suunnilleen kulkevat muun porukan matkassa. Itseasiassa en oikeastaan ymmärrä mitä kurittomuudella on tekemistä sen kanssa keskustellaanko lasten kanssa asioista vaiko ei. Tai no, että kirjoittaja taitaa vähän niin kuin vesittää viestinsä keskustelun tärkeydestä jos sen lopputuloksena edelleen on se kuriton kakara jonka tulisi jatkossa olla jokaisen lapsiperheen suurin ylpeyden aihe.