Pää punaisena

Lapsella tunnetiloja alkaa tulla yhä enemmän, mutta yksi tunne on tähän asti puuttunut puheista. Poika ei ole ikinä sanonut pelkäävänsä mitään. Me vanhemmat kyllä tiedetään, että poika pelkää korkeita paikkoja, pölyimuria (kiitokset tästä kissalle) ja tilanteita joissa on paljon vieraita aikuisia.

Tuo kuitenkin muuttui eilen. Bussissa agressiivinen kanssamatkustaja uhkasi piestä bussikuskin, haukkui neekeriksi, öykkäröi ja ahdisti meidät rattaiden kanssa loukkuun keskisillalla mesotessaan. Illan suuri puheenaihe olikin pelottava setä ja halu ymmärtää miksi setä huusi ja kiusasi. Me vanhemmat yritettiin parhaamme mukaan vakuuttaa, että lapsella ei ole mitään hätä. Vieras setä ei lasta tule satuttamaan ja äiti olisi suojellut lasta ja poliisit pidättävät sellaiset aikuiset jotka kiusaavat toisia. Tiedän, että tuossa oiottiin mutkia, mutta kaksivuotiaalle ei vielä tarvitse kertoa, että on tilanteita joissa äitikin on voimaton, jos vieras aikuinen hyökkää kimppuun. Aamulla bussipysäkillä poika vielä varmisti, että eihän setä taas ole bussissa ja päiväkodissa asiaa piti päästä purkamaan heti myös tädille. Kotona poika halusi illalla hieman rauhoituttuaan maalata ja siinä samalla jutella asiasta. Tällä kertaa paperi ei pienelle taiteilijalle riittänyt vaan osa taiteesta piirtyi omaan ihoon.

Pieni ihminen sitten siinä pää punaisena pohti huutavaa setää, rohkeaa tätiä, joka käski sedän painua bussista pitkälle ja sitä miten pelko sattuu masussa. Saisiko tuon lapsen vain kääriä kuplamuoviin ja pitää omassa kodissa suojassa maailman pahuudelta. Valitettavasti tuo keskustelu vaan taisi olla alkusoittoa monelle muulle vastaavalle. Lapsi joutuu törmäämään vihapuheeseen vaikka se ei itseen kohdistuisikaan, lapsi joutuu pelkäämään oman ja muiden turvallisuuden puolesta ja lapsi joutuu kuulemaan sekä lukemaan miten ihmiset tekevät pahaa toisilleen vaikka me vanhemmat miten haluaisimme sen estää. Ja vain siksi, että aikuiset eivät ota vastuuta omista teoistaan ja mieti miten muita ihmisiä kohtaan käyttäydytään.