Hyvä päivä siirrellä tavaroita

Toisin kuin eilen pelkäsin, pääsin tänään vähän turhankin tehokkaasti sängynpohjalta ylös. Itseasiassa niin tehokkaasti, että minulla ei oikein tahtonut ajatus pysyä mukana ja sitten pääsikin käymään niin, että olin jo Pasilan aseman liukuportaissa kun päähäni hiipi epäilys siitä, että vaikka minä olen Pasilassa niin lompakkoni ei ole.

Jos nyt unohdetaan se, että olin matkustanut työmatkan pummilla (kirottu 550, jonne nykyään saa kulkea myös keskiovista enkä huomannut asiaa jo kotipysäkillä) niin enhän minä normiarjessä mihinkään välttämättä rahoja olisi tarvinnut työpäivän aikana. Tänään tosin tietenkin oli päivä, jolloin minun piti olla lähes koko päivä reissussa, mutta onneksi hätiin tuli tässä vaiheessa pullopanteista kerätty toimiston virkistysrahasto, josta kävin lainaamassa itselleni käteistä.

Tässä vaiheessa vielä taputtelin itseäni selkään sen minkä alati kipeämmäksi muuttuneet lihakset sallivat ja lähdin tyytyväisenä tapaamiseen. Oman tyytyväisyyteni sokaisemana enkä tietenkään muistanut hakea taksikorttia ja tapaamisen jälkeen minulle valkeni, että minun pitäisi roudata matkassani toimistolle 30 kiloa painava matkalaukku sekä kaksi roll up-promoständiä. Kokeneen markkinointityöläisen varmuudella tosin vyötin tässä vaiheessa kupeeni ja lähdin tarpomaan kohti lähjuna-asemaa. Puoli tuntia myöhemmin luonnonkauniissa Itä-Pasilassa en enää ollut lainkaan niin vakuuttunut omasta erinomaisuudestani ja saatoin jopa kirota edellisen illan treenit lihaskivun hiipiessä niskaani. Onneksi sentään ehdin toimistolle kahvitauoksi...

Kotimatkalla en luottanut bussin suhteen enää hyvään tuuriini vaan kävelin kiltisti kotiin (miksi kännykkälippu ei voi toimia busseissakin, kysyn vaan häh?). Ja siellä se tämän pilven hopeareunus odotti kadunposkessa. Läheistä kirkkoa tyhjennettiin remontin alta ja roskalavan vierestä pilkotti näky, joka sai kummasti pulssin kiihtymään. Tosin kun raahasin löytöäni jyrkkää mäkeä ylös kohti päiväkotia ja samaista mäkeä alas paimentaen samalla löydöstä hyvin innostunutta jälkikasvua saattoi se pulssi kiihtyä myös ihan muista syistä.

Siinä ne nyt on. Minun hienot jätelavalöytöni. Kuluneethan nuo raukkaparat ovat, mutta niin kauniit! Ja kaiken tämän lihasjumin ja kolotuksen arvoiset. Niin ja nythän meidän asunnon hipsterpisteet nousi ekponentiaalisesti tai ainakin wanna be hipsterpisteet, kun ei tämä Haagan keskiluokkaisuus nyt yksillä dyykatuilla tuoleilla taitda pelastua.

Sitten vielä jossain mielenhäiriössä vielä iltaruoan jälkeen tunsin olevani elämäni iskussa ja lähdin käymään Kaaressa, ja otin pojan mukaan, potkupyörällä. Sinne päin mentiin juosten, takaisin tultiin bussilla ja nyt tuntuu, että ei tarvitse ihan liiaksi unta houkutella seuraavaksi. Aamulla tosin sietääkin olla levännyt kun lähtee luovimaan kohti Pasilaa tilanteessa, jossa lähijunat eivät kulje.