Kello soitti kuudelta ja samalla heräsi myös lapsi. Isä ei olisi kelvannut millään syliksi, mutta jollain ilveellä sain itseni aikataulussa 6.50 ulos ovesta ja kohti Pohjanmaan lakeuksia. Minä vihaan aamujen aikataulutettuja lähtöjä. Unenpöpperössä junaan kiirehtimistä ja miettimistä, että onko kaikki varmasti mukana. Luulisi, että tähän olisi jo tottunut kun vuoden perhevaipaita lukuunottamatta olen tätä tehnyt viikottain vuodesta 2007 alkaen. On niissä aamuissa toki hyviäkin puolia. Voi hemmotella itseään asemalta ostetulla ylihintaisella sämpylällä ja katsoa sitä miten maailma herää. Tänään se herääminen oli kovin kaunista.
Muuten jopa pidän junamatkoista. Näiden aikana ehtii lukea kirjan jos toisenkin, työstää niitä ajatuksia joille ei toimistopäivissä ikinä tunnu olevan riittävästi aikaa ja ihan vain oltua paikallaan. Zen kyllä karisee tästä hommasta valitettavan helposti. Siihen riittää kanssamatkustaja joka ensin haluaa istua minun paikallani, kanssamatkustaja, joka ei tajua, että kuulokkeet korvilla merkitsee sitä, että en halua että minulle puhutaan, kanssamatkaaja, joka ei tajua, että hänen pitäisi pystyä jakamaan kanssani puolet niin pöytä- kuin jalkatilastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!