Syödään eka

Tänään työlounalla nousi esiin koominen asia. Liuta alle nelikymppisiä kaupunkilaiseläjiä tyytyväisenä jutteli ruoan prosessoinnista, hyvistä ja huonoista ruoka-aineista sekä ravinnon merkityksestä terveydelle. Niin ja mikä tuosta tekee koomista? Se, että samaan aikaan me lapoimme naamamme kaikkea muuta kuin oppien mukaan koostettua täyspainoista lounasta. Teoria siis toimii, käytäntö ei.

Kuva: Mr Lovenstein

Mikä saa asiat hyvin tiedostavan ihmisen kerta toisensa jälkeen turvautumaan onnellisuus paperihattuun itsensä ravitsemisen suhteen? Kyllä minäkin tiedän, että pyylevä astmaattinen ruhoni olisi todennäköisesti paljon onnellisempi, jos sitä voideltaisiin ja ravittaisiin vain puhtailla ja makroiltaan tasapainotetulla ruokavaliolla.

Pääsääntöisesti arkena meilläkin syödään järkevää kotiruokaa. Perus raaka-aineista ja niin poispäin. Heti kuitenkin kun tulee kiirettä, rutiinit menevät sekaisin, keljuttaa, väsyttää tai muuten vaan inhottaa kääntyy katse paperihatun kovien rasvojen puoleen. Tyhmäähän se on. Kun ei niistä kovista rasvoista tule kuin entistä pahempi mieli kun katselee harmaata ja sameaa naamaa silmäpusseineen aamuisin peilistä.

Ei tavoitetila tietenkään ole se, että kokonaan dumpataan paperihattu mäelle. Elämässä tarvitaan niitä pieniä nautintoja, mutta siitä ei hyödy kukaan jos ne nautinnot arkipäiväistyvät. Pitäisi muistaa pitää se tilanne niin, että syödään elääksemme, ei eletä syödäksemme. Kuten useaan kertaan on huomattu näissä minun pohdinnoissani niin se onni löytyy arjesta ja sen pienistä teoista. Kaipa sitä voisi taas palautella tätäkin mieleen tässä suuressa onnellisuusprojektissani.