lauantai 29. marraskuuta 2014

Se jolla onni on

Kaveriporukalla heräsi keskustelua siitä, että miten lapsiperhe-elämästä on sopivaa kirjoittaa sosiaalisessa mediassa. Usealle nousi pintaan ajatus siitä, että tuntuu, että parempi olisi valita linja siitä, että onni on paras kätkeä kun jos kirjoittaa onnesta ei siitä tulee kuin pahaa mieltä ja ootapa vain seuraavaa vaihetta -kommentointia. Aiheesta käyty metakeskustelu avasi silmiä ja pisti miettimään kahta asiaa. Mikä on viestijän vastuu ja mikä vastuu on kuulijalla? 


Jotenkin tuntuu, että koska ihmisella se oma napa on lähin napa ja varsinkin lapset tuntuvat olevan kaiken omanapaisuuden alku ja juuri on keskustelussa tasapainottelu välillä todella hankalaa. Helpoimmalla itse viestijänä varmasti pääsisi jos aina miettisi viestinsä asetteluja. Pitkälle pääsee jo sillä, että tajuaa kirjoittaa asiat niin, ettei päädy yleistämään omaa kokemustaan kaikkien kokemukseksi. Tosin tässä kohtaa kuitenkin on se riski, että lukija unohtaa, että myös hänellä on tietty vastuu ja lukija päätyy itse tekemään omasta kokemuksestaan säännön jonka tulisi päteä myös kaikkiin muihin perheisiin.

Tiedän, että itsekin syyllistyn tekemään usein viestintävirheitä kumpaankin suuntaan. Kerron meidän tavastamme toimia totuutena. Koska sitähän se on meille. Esimerkiksi edelleenkin meidän on vaikea miehen kanssa hahmottaa miksi joku pitää kestovaippailua vaikeana, koska meille se oli helpoin ratkaisu, mutta olemme nyt sentään tajunneet, että ei tuo ole meidän ymmärrettäväksi tarkoitettu asia. Me voimme kertoa vain, että meillä se toimi ja että suosittelemme rohkeasti kokeilemaan, mutta siitä eteenpäin vastuu viestin ymmärtämisestä siirtyykin keskustelukumpanille.

Erityisesti se kuulijapuolen vastuu korostuu tilanteissa, joissa viitataan suoraan lapsen tapaan toimia tai lapsen taitoihin. On luonnollista, että vanhempi iloitsee esimerkiksi lapsen uusista taidoista tai ihan vain ylipäätään oman lapsensa upeudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hehkutuksella jotenkin dissataisiin kuulijan omaa lasta. Ja on jotenkin todella tylsää vähätellä toisen iloa pelottamalla tulevaisuudesta. Miksi niin monesta on sopivaa käydä kirjoittamassa päivitykseen jossa iloitaan lapsen opittua seisomaan, että nyt sitten on turha kuvitella, että koriste-esineet saavat olla rauhassa sen asemasta, että vain iloittaisiin siitä, että pieni ihminen on oppinut uuden taidon.

Toisaalta kuulijapuolella huomaan ärsyyntyväni herkästi esim. tilanteissa, joissa ihmiset hehkuttavat vaikkapa taitojaan synnyttäjänä, koska se nyt vain sattuu olemaan laji, jossa omalla motivoitumisella on mahdottoman vähän asiaa. Onnistunut synnytyskokemus on yleensä sattuman muokkaama ja aivan vastaavalla tavalla myös niissä synnytyksissä joissa jotain meneekin toisin kuin oli etukäteen suunniteltu on sattumalla se suurin rooli, synnyttäjälle jää lopulta aika vähän mahdollisuutta tehdä aktiivisia valintoja sen suhteen miten synnytys etenee. Toki onnistuneesta synnytyskokemuksesta pitää voida puhua, mutta ilman arvolatausta. Ylipäätään pidän äärettömän huonona tapana keskustella perheiden valintoihin liittyvistä kysymyksistä, jos niihin liitetään vahva arvolataus, koska emme me muut voi arvottaa toisten valintoja omien kokemuksiemme pohjalta kun emme tiedä mistä valinnoista toiset valintansa tekevät. Se, että itse haluaa jäädä kotiäidiksi ei voi toimia ohjenuorana sille miten muut tekevät valintansa ja sama myös toisinpäin.

Oikeastaan ainoa asia, jossa selvän arvoasetelman pystyn näkemään on imetys. Koska siitä nyt vaan on niin kiistattomat näytöt, että imetys on paras tapa ruokkia lasta, mutta tässäkin syytä miettiä miten sanansa asettaa. Viesti kuulostaa aika erilaiselta jos kerrotaan, että jokainen imetetty päivä lisää on lapselle hyvästä kuin lähteä latomaan pöytään lista korvikeruokinnan huonoja puolia. Jälkimmäisellä tavalla kun ei lisätä niitä imetettyjä päiviä. Sillä aiheutetaan vain uskomattoman huono fiilis niille, joilla imetys on syystä tai toisesta epäonnistunut. Ja se epäonnistumisen riskihän on tässäkin lajissa valtava, koska sekä synnäreillä että neuvolassa imetyksen tukeminen tuntuu olevan lasten kengissä. Ja on myös tilainteita, joissa se imettäminen ei vain ole mahdollista.

Itse kuitenkin toivoisin, että ihmiset rohkeasti jakaisivat hyviä kokemuksiaan vanhemmuudesta. Pidän jotenkin ahdistavana mielikuvana sitä mitä populaarikulttuuri ja stereotypiat tarjoilevat. Sitä, että lapsiperhe-elämä on pelkkää eritteiden siivoamista, koriste-esineiden nostamista parin metrin korkeuteen, menettyä ulkonäköä, väljähtänyttä parisuhdetta ja mautonta lasten suuhun muokattua ruokaa yhdistettynä ikuiseen univelkaan ja kiireeseen. Varmasti jokaisessa perheessä tulee noita kamaliakin hetkiä esiin, mutta suurimmalle osalle vanhempia ne lapset kuitenkin ovat voimavara, jotka niinä paskimpinakin päivinä vetävät saldon plussan puolelle joten eikö silloin kannattaisi katsoa asiaa enemmän positiivisen kuin negatiivisen kautta. Ei se ole elämän sokerikuorruttamista. Se on vain tapa katsoa elämää.

Ja samaan aikaan toivoisin, että ihmiset myös rehellisesti kertoisivat haasteistaan vanhemmuudessa ja että kuulijana toimiva vanhempi tuolloin osaisi sanansa asettaa. Koska vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä eikä myöskään ole järkeä, että jokainen perhe keksii pyörää uudelleen etsiessään tapaa toimia lapsen kanssa itselle uudessa tilanteessa. Vaikka lapsiaiheisilla foorumeilla on äärettömän negatiivinen maine olen itse kuitenkin saanut netistä valtavasti voimaa. Itseasiassa sekin keskustelu, joka tämän kirjoituksen sai aikaan käytiin netissä. Olen kiitollinen, että minulla on elämässäni vahvojen ja viisaiden naisten verkosto, jossa saamme tuettua toisiamme. Ja sitä tukea tulee niin hyvinä kuin huonoina päivinä ja niitä molempiahan lapsiperheissä tuntuu riittävän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä viestiä!