Tänään perjataina

En ole töissä.

En myöskään ole lakossa. Itseasiassa suurin osa ihmisistä, jotka tänään suuntaavat Rautatietorille eivät ole lakossa, koska mielenilmaisu ei kohdistu työehtosopimuskysymyksiin. Voisi sanoa, että tässä on kysymys potuista ja potaateista, mutta noilla kaikilla nyansseilla on merkityksensä. Mielenilmaisu järjestetään hallituksen toimia vastaan, koska hallituksen esityksillä rajoitetaan merkittävästi sopimusoikeutta. Suomesta käsin, koska meillä asiat ovat kunnossa, ei sopimisoikeuden rajoitus näytä kovinkaan radikaalilta, mutta ne joilla sopimusoikeuden rajoitukset ovat vähän tuoreemmassa muistissa näkevät asiassa suuriakin riskejä. Kun usein mietitään, että mitähän ne ulkomaillakin tästä kaikesta ajattelevat niin nyt sitten voidaan todeta, että ei kovin hyvää. Suomen on alkanut saapua solidaarisuuskirjeitä. Normisetillä voisi ajatella, että ei siinä mitään että Pohjoismaiden teollisuustyöntekijät tai IndustriALL kirjeitä lähettää, koska siellä suomalaiset toimijat ovat lähellä, mutta että ollaan siinä pisteessä että indoneesialaiset lähettävät kirjeitä niin kyllä se kertoo jostain josta itse haluan irtisanoutua.

Mutta kaikesta tuosta huolimatta totean silti, että minua ei torilla tavata.

Minä nimittäin olen pankkivapaalla tasaamassa vapaa-ajalla työasioissa tapahtuneen matkustelun ja vapaana otettujen ylityötuntien kertymää. Silloin kun työnantaja on ammattiliitto on helppo sopia näistä asioista paikallisesti. Minä olen työskennellyt käytännössä koko työurani paikallisella sopimuksella, jossa säännöllisen työajan ulkopuolella tehty matkustaminen kerryttää tunteja yksi yhteen ja jonka mukaan ylitöistä maksettavat korotetut tunnit voi ottaa pankkitunteina ja rahana. Aikana ennen lasta otin usein ylityöt rahana, lapsen kanssa otan ne vapaana, koska pankkitunnit mahdollistavat joustot joita meidän lapsiperhe-elämämme kaipaa ja soisin, että työaikalainsäädäntö tuotaisiin tältä osin myös nykypäivään ja työaikapankit lakiin kirjattaisiin.

Tiesitkö muuten että työaikapankit oli yksi ehdotus, jonka palkansaajajärjestöt yhteiskuntasopimusneuvottelupöytään toivat? En yhtään ihmettele, ettet tiennyt, koska hyvinhän julkiseen keskusteluun on syötetty viestiä, ettei ay-liike halunnut neuvotella. Joku tosin voisi olla sitä mieltä, että neuvottelujen, joiden lopputulos on jo päätetty ja keskustellaan vain menetelmistä, kutsuminen neuvotteluiksi on yhtä asiallista kuin raiskauksen kutsuminen seksiksi, mutta ihan ilman noitakin kärjistyksiä voidaan todeta, että kyllä palkansaajapuolella oli pyötään esityksiä, jo elokuussakin. Jos niihin ei ole tutustunut niin voi käydä lukaisemassa niistä vaikkapa Akavan sivuilla aiheesta lukemassa.

Mitä sitten tulee siihen, että ovatko ammattiyhdistykset jääneet ajasta jälkeen ja työelämän kehityksen jarruja. No, osa liitoista varmasi on ja varmaa on se, että ammattiliittojen pitää muuttua ja kehittyä jotta ne vastaavat muuttuvan työelämän tarpeita ja se muutos ei varmasti kaikilta osin ole kivuton. Paljon on kuitenkin tehty jo sen, eteen että paremmin pystyisimme vastaamaan työelämän muutoksissa jäsenten tarpeisiin. Siitä kertoo omaa kieltään esimerkiksi tämä minun nyt hiljentynyt blogini. Kuluneen kolmen viikon aikana olen ollut reissussa seitsemän arkipäivää, ja noista reissupäivistä neljä on ollut puhtaasti siitä johtuvaa, että työelämä on muuttunut. Kun blogini aloitin päätin, etten kirjoita tänne työasioista, koska tarvitsin paikan joka on vain minun, mutta ehkä on joskus hyvä vähän raottaa tuota työpuoltakin ja kertoa mitä me siellä liitoissa tehdään. Minä en neuvottele työkseni työehtosopimuksia tai lobbaa poliitikko lakivalmisteluissa. Niitä tekevät erittäin pätevät ja mukavat työkaverini. Minä työskentelen urapalveluissa. Tittelini on ammattiyhdistyshirvitys eli asiamies, josta luopuminen olisi ehkä ihan terve askel 2000-luvulle. Ja mitä minä sitten teen. Minä autan meidän jäseniä pysymään työelämässä. Puhun osaamisen tunnistamisesta, puhun työnhaun nykykäytännöistä, annan vinkkejä siihen, että miten CV toimii parhaiten, yritän pysyä kartalla työnhaun viimeisistä trendeistä ja muistaa sen, että vaikka itse elän ketterässä someajassa vaatii työpaikan saaminen kurikkalaisesta konepajasta jotain aivan muita taitoja. Puhun palkasta ja siitä miten palkkatoive perustellaan. Auta ihmistä löytämään sen oman uransa punaisen langan jos se on kateissa. Ja hyvin usein ihan vain kuuntelen, koska ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Teen tätä työtä, koska yksi minulle tärkeimpiä arvoja on ihmisen oikeus hyvään työelämään ja se hyvä työelämä syntyy kaikkien osatekijöiden summana.

Hallituksen leikkaukset eivät istu omaan arvomaailmaani. En vain pysty näkemään, että niillä tehdään hyvää työelämää eivätkä ne ainakaan tue tavoitetta työurien pidentämisestä. Lisääntyvä pahoinvointi, ihmisten terveydellä leikkiminen ja leikkaaminen niiltä joilla on jo valmiiksi vähiten lisää vain kurjuutta. Kurjuutta lisää myös leikkaukset koulutuksesta ja lapsista. Ei meidän ongelmamme ole korkea yksikkötyöhinta vaan se, että myymme bulkkia tilanteessa jossa olisi pitänyt erikoistua ja erikoistuminen vaatii tuotekehitykseen panostamista. Asia, jonka vaikkapa jälkiviisaana on joutunut toteamaan myös Nokian Ollila. Tällaisessa tilanteessa koulutuksesta leikkaaminen on suunnilleen yhtä järkevää kuin housuun pissaaminen talvipakkasella. Leikkausten tasa-arvovaikutuksista en nyt edes ala kirjoittamaan. Tyydyn vain toteamaan, että tämä hallitus on pahinta mitä tasa-arvokehitykselle on tapahtunut sotien jälkeen.

Tässä kohtaa kuulen jo kysyttävän, että mistä sitten leikataan? Jostainhan pitää leikata, ettei mennä Kreikan tietä. Varmasti pitää ja kyllä ehdottomasti pitää tarkastella kriittisesti rakenteita. Ne rakenteet eivät silti siitä parane että hoitajalta tai palomieheltä viedään lisiä, koska ne vaikuttavat suoraan ostovoimaan. Jos ostovoimaa kaventavia leikkauksia pitää tehdä niin puolitetaan sitten ennemmin vaikka ne lomarahat. Kokonaan lomarahoja ei ole järkevää poistaa, koska siinä turpaan ottaa kotimainen matkailu- ja palveluala, mutta maltillisella leikkauksella ostovoima säilyisi jollain tasolla. Lisätään joustoja työelämään. Onnellinen työntekijä on tuottava työntekijä. Panostetaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, mutta hyväksytään ettei uutta Nokiaa ole tulossa. Ja kun pääministeri niin mielellään ihmisiä talkoisiin kutsuu niin ryhdytään talkoisiin ja haetaan ne mahdollisuudet positiivisen kautta. Mediassa on jo ehdotettu että joukkoistamalla päästään kiinni kasvuun ja eilen löysin Fabosta Finnderfulin.

Niin, mutta mistä sitten leikataan julkisella sektorilla, jonka koko on paisunut? No, julkisen sektorin kokohan ei ole paisunut vaan sen osuus on kasvanut kun yksityisen sektorin koko on pienentynyt. Tästä huolimatta varmasti asioita voisi tehdä toisin. Vaikka en missään nimessä kannata kaikesta säätelystä luopumista niin pienet norminpurkutalkoot voisivat olla paikallaan. Tosin tässä kohtaa heittäisin kyllä palloa Kokoomuksen suuntaan. Teillä oli jo neljä vuotta aikaa pistää asioita uusiksi, pikku hiljaa odottelen tuloksia. Nämä nykyiset leikkaukset ja kiristykset kun lähinnä omaan korvaan kuulostavat byrokratiaa lisääviltä toimilta sairaskarenssien ja subjektiivisen päivähoidon rajoitusten osalta.

Mutta tässä nämä ajatukset tänään perjantaina. Pian lähden herättämään lasta ja suuntaamme yhteisen vapaapäivän kunniaksi neuvolaan. Sitten tullaan kotiin ja nautitaan siitä, että saadaan olla eikä ole kiire mihinkään. Asia, jolle tosiaankin olisi tarvetta ruuhkavuosissa varmasti jokaisessa lapsiperheessä ja eipä se pysähtyminen huonoa tee kenellekään muullekaan.