Syksyllä lapsen repussa kulkeutui kotiin Vauhtivarpaat-vihkonen, jossa kannustettiin liikkumaan lapsen kanssa arjessa. Arkisen hyötyliikunnan opettaminen on parasta mitä lapselleen voi tarjojota, mutta valitettavasti meillä tuo päiväkotireissu ei oikein siihen mahdollisuuksia anna. Kotimatka päiväkodin pihalta kotiovelle kun kestää viisi minuuttia vaikka sen aikana ehtisi silpata päiväkodin taloyhtiön matontamppaustelineeseen ja vetää leukoja telineen viereisessä kaiteessa.
Tänään päädyttiin vähän sattumalta tekemään kotimatka oikein kunnolla mutkan kautta. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että olin hakemassa lasta kun ryhmä vasta oli tekemässä lähtöä ja lätäkköleikkiorientoitunutta lasta harmitti ettei päässyt lätäköihin pomppimaan. Lupasin lapselle lätäkkökävelyn ja kävimme vielä lähikaupasta hakemassa juotava ja pienet välipalat retkellemme.
Lapsen reppu muistuttaa nykyään lähinnä joulukuusta kaikkine killuttimineen, mutta se ei silti näyttänyt menoa hidastavan.
Onneksi eväät ostettiin, koska tuon kuvan jälkeen piti pysähtyä lähipuistonpenkille kuivattelemaan sukkia kumisaappaiden hörpättyä vettä. Eväiden syönnin lomassa lapsi hoksasi ettemme ole käyneet pitkästä aikaa metsäretkellä. Lapsen mielestä myöskään se, että minulla päällä oli mekko ja ohuehkot sukkahousut ja käsilaukussa läppäri ei ollut riittävä syy jättää metsäretkeä väliin. Armollisesti jälkeläinen kuitenkin lupasi että voimme enimmäkseen kulkea polkuja pitkin.
Metsässä tuli huomattua, että se tosiaan tekee ihmiselle hyvää myös silloin kun metsän keskelle joutuu täysin sinne soveltumattomissa vaatteissa. Itseasiassa se teki niin hyvää, että lupaisin lapselle, että sunnuntaiaamuna kiskotaan kunnon ulkoilukamppeet päälle ja lähdetään kiipeilemään kallioille kaikessa rauhassa. Lapsi liikkuu lähimetsissä paljon paremmin minua luontevammin, koska päiväkotiryhmänsä retkeilee metsissä useampana päivänä viikossa ja itse tulen suosineeksi valmiiksi tallattuja reittejä omissa kulkemisissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!