Pääsin karkaamaan ruttosiirtolaviikollamme tiistaina kirjastoon ja bongasin hyllystä Millenium-trilogiaan pykätyn jatko-osan, Se mikä ei tapa, pikalainoista. Aloitin kirjan valmiisti ylenkatsoean, kuljetin sitä kassissani läpi puolen Suomen viikon verran ja ennen viimeistä lainapäivää kirjasta oli luettu 150 sivua. Ei siis kovin ruusuinen alku kirjalle.
Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja käytin viime tiistaina luennointireissun junamatkat nenä kiinni kirjassa, koska minähän en moisen pökäleen vuoksi sakkoja maksaisi. Lopulta junan tullessa Tampereelta Helsinkiin päin sain viimeisen sivun luetua juuri sopivasti saapuessamme Tikkurilan asemalle.
Nappiin ajoitettu lukukokemus ei silti poista sitä tosiasiaa, että maailma ei olisi menettänyt yhtikäs mitään jos David Lagercrantz olisi jättänyt kirjan kirjoittamatta. Siinä missä Larsson käsitteli juonta feministisellä otteella ja piti juonta kokoajan näpeissään oli tämä kirja vajonnut jonnekin väsyneen tissien tuijottelun ja mihinkään etenemättömän juonen kurimukseen.
Kirjan ehkä suurin puutos oli se, että ensimmäisen 200 sivun aikana ehdittiin tappaa kirjan ainoa kiinnostava hahmo ja ensimmäisen 100 sivun aikana tarina ei lähtenyt liikkeelle lainkaan. Yli 500 sivuisessa viihdejärkäleessä satasivuinen lämmittely ei vaan toimi. Ei ainakaan minulla, joka Twin Peaksin kasvattamana otan mieluiten ruumiini muovikääreessä jo heti ensimmäisinä minuutteina. Tai jos ruumista ei ole heti tarjolla niin sitten pitäisi olla edes jotenkin kiehtovaa kerrontaa.
Toivon, että Se mikä ei tapa jää nyt sarjassaan viimeiseksi. Tai jos ei jää niin minua saa sitten muistuttaa kirjaston Best Seller -hyllyllä, että eipä taida maksaa vaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!