Tänään aamulla ensimmäisen kerran olisi tehnyt mieli vain jäädä peiton alle halimaan pientä unissaan kikattavaa lasta. Venytin töihinlähtöä ja lopulta kiireessä rynnin työpaikalle kahdeksaksi. Tarkoitus oli, että hoidan hommat ja olen lähijunassa kotimatkalla neljän jäljestä. No olinhan minä tavallaan neljän jäljestä. Kyllä se varttia yli kahdeksan on ihan selvästi neljän jälkeen. Se odotettu kahdeksan tuntia olikin muuttunut äkkiä puoleksi vuorokaudeksi.
Oikein kuin kiirehdin ehdin kotiin koppaamaan ovella vastaan juoksevan alastoman lapsen kiinni. Kiskomaan sille vaipan päälle, pukemaan yöpuvun, pesemään hampaat ja rasvaamaan jalkapohjaan tulleen naarmun. Vartti köllöteltiin sohvalla kainalokkain ja sitten tyyppi menikin nukkumaan. Veikkaan, että meillä on yöllä tosin vielä treffit edessä.
Näin siis lastani tänään hereillä suunnilleen puoli tuntia. Tuntuuko se pahalta? Eipä oikeastaan. Tiesin, että lapsella on kaikki hyvin ja työt vain piti tehdä. Jos tuo olisi toistuvaa, pitäisin tilannetta paljon huolestuttavampana, mutta nyt tuo meni kun mietti, että viikonloppuna ehditään sitten touhuta. Tuolla tämän päivän 12 tunnilla onnistuin myös lunastamaan itselleni ylimääräisen arkivapaan. Kokonaisen päivän aikaa vain minulle ja lapselle. Koen, että se päivä antaa lapselle taatusti enemmän kuin mitä niiden perinteisten illan parin tunnin yhdessäolon menettäminen otti. Se vapaapäivä on ensi perjantaina. Mietin mitä tekisimme, menemmekö teatterimuskariin, sisäleikkipuistoon riehumaan vai köllöttelemmekö vain kotosalla ja käymme ulkona läiskyttämässä vettä pihan kuralätäköissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!