Käsilaukkusankari

Se taannoin Hesariin siteerattu saksalainen tutkija olisi nyt vakuuttunut, että valta meidän perheessä on siirtynyt lapselle. Lapsi menestyksekkäästi viipotti menemään pitkin Suomenlinnaa äidin käsiveska matkassaan ja esitteli sitä ylpeänä. Tiukimman koulukunnan mukaan en opeta lastani arvostamaan materiaa antamalla sen leikkiä asioilla, jotka eivät ole leluja.

Varsinaisesti tuota lasta ei kuitenkaan ole usutettu veskojen kimppuun. Kasseissa on vain jotain mikä lapseen vetoaa. Kaikkia äidin laukkuja tongitaan ja ihaillaan. Luultavasti laukut eivät kiinnostaisi pätkääkään jos ne eivät olisi äidillä käytössä. Johtuen vanhempien peruslaiskasta luonteesta olemme erittäin kannustavia pojan luovalle tutkimiselle. Vaikka taannoinnen lehtikorillinen silputtuja Hesareita saikin aikaan aikamoisen siivon oli se siivo nopeammin siivottu kuin mitä se piti lasta tyytyväisenä omissa puuhissaan.

Aikaisissa aamulähdöissä kuitenkin olisi ihan näppärää ettei joutuisi laukkua metsästämään pojan jäljiltä, joten tänään poika sai oman käsilaukun. Kirpputorikasasta kaivettiin esiin laukku, sen avainihihnaan laitettiin lukkojen sarjoituksen myötä turhaksi jääneet avaimet kissa-avainperässä ja kukkaropussiin minun vanhentunut Sokos-hotellien kanta-asiakaskortti ja kesäisen laivareissun maihinnouskortit. Lapsi on puolen iltapäivää kulkenut oma kassi kaulan ympärillä ylpeänä ja jemmasi laukun lopulta leikkiambulanssiinsa, sinne kaikista parhaiden aarteiden joukkoon.

Lapsella on muuten pian edessä ensimmäisen oikean oman kassin ostaminen kun hoitotie alkaa vuodenvaihteessa. Pitäisiköhän vielä niin kauan kun lapsella ei ole kovaäänistä mielipidettä ostaa klassikko-Fjälli. Niitä Salama McQueeneja kun ehtii taatusti katselemaan riittävästi seuraavien kymmenen vuoden aikana ilman ettei itse kannusta lasta niiden pariin. Tosin tuon meidän kissafanin valinta luultavasti kallistuisi Hello Kittyyn.