Siis tuo lapsihan on kalju

Meillä on kalju lapsi. Hiustenkasvultaan rajoittunut. Kuulapää. Saa pyyhkiä liinalla pölyt eikä tarvita shampoota. Eipä tuo kaljuus kovin yllättäen tullut. Kumpikin vanhemista näyttävät ensimmäisen elinvuotensa kuvissa siltä kuin olisivat hiustyylillään päättäneet kunnioittaa Kekkosen viimeistä hallintovuotta Urkki-henkisellä kampauksella. Osalle ihmisistä kuitenkin tuo kaljuus tuntuu olevan kuitenkin niin tärkeä asia, että siitä ei vain voi olla mainitsematta.

Tänään ruokakaupassa yhden matamin piti jopa ottaa juoksuaskeleita, jotta sai minut ja pojan kiinni ja pääsi kertomaan miten eriskummallisen kalju lapsi minulla onkaan. Nainen ilmeisesti otti hivenen itseensä kun keskytin kaljuuden kovaäänisen ihmettelyn toteamalle, lapsen isoisän sanoin, että tukka ja järki harvemmin viihtyvät samassa päässä. Kummasti kyseinen täti-ihminen ei halunnut jäädä keskustelemaan pidempään jälkeläisen kuupan karvapeitteen kasvusta.

Osa on alkanut kun lapselle tuli vuosi täyteen jalostamaan noita kaljuuden hämmästelyjä myös siihen, että kertovat varmana totuutena sitä, että jos lapsella ei ensimmäisen elinvuoden aikana ole hiukset kasvaneet jää lapsi ikuisesti huonohiuksiseksi. Ohutta ja untuvaista tukkaa kuulemma on vain odotettavissa. Mitä siitä, että tätä tullaan selittämään vanhemmille, joilla kummallakin on tukkaa keskivertoa enemmän päässään. Ja vaikkei olisikaan. En sitten?  Mistä lähtien hiusten tuuheus on ollut asia, josta voi lähteä tekemään vapaasti kommentteja?

Tiedän, että noista kommenteista ei pitäisi lähteä lämpöä nostamaan. Enemmänhän ne kertovat sanojastaan kuin minun lapsestani. Varmasti iso osa reaktioistani kumpuaa omista ulkonäköä käsittelevistä epävarmuuksista, mutta ilman niitäkin pidän epäkohteliaana ulkonäön negatiivista kommentointia. Miten lapselle, joka joutuu elämään noiden kommenttien kohteena, voidaan opettaa, ettei se saa kommentoida kassajonossa olevaa naista isopehvaiseksi, miestä pahanhajuiseksi ja poikaa hörökorvaiseksi. Totuuksiahan nekin ovat siinä missä lapseni kaljuuskin, mutta ei se maailma muuttuisi paremmaksi jos nuokin totuudet kerrotaan ääneen.

 

Ylipäätään minusta on surullista, että jo syntymästä asti lasten ulkonäköä ihmetellään. Milloin se vauva on liian laiha tai lihava, kalju tai karvainen, lisää tähän mikä tahansa ulkonäköä määrittelevä sana. Ja mitä vanhemmaksi lapset tulevat sitä enemmän ulkonäköön kiinnitetään huomiota. Yhä nuoremmat lapset puhuvat itsestään läskinä ja vartalon kuva on häiriintynyt. Miksi ei kerrota lapsille miten kauniita ne ovat ja miten he ovat juuri sellaisina sopivia miten ovat sattuneet syntymään? Miksi ei kerrota lapsille, että lopulta siltä miltä he näyttävät ei juurikaan ole väliä vaan lopulta on tärkeämpää se mitä sisältä löytyy?