Suurien tunteiden pieni ihminen

Kohtalaisen alusta asti oli selvää, että vastoin vanhempien hartaita toiveita lapsukainen ei ollut perinyt isänsä jopa toisinaan raivostuttavuuteen asti tasaista ja sovittelevaa luonnetta vaan oli tullut äitiinsä. Niin lapsi kuin äitikin kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Äiti on sentään oppinut edes jossain määrin hillitsemään käytöstä, mutta kenellekään ei tuskin tule yllätyksenä se, että lapsi ei.

 
Nykyisen termistön mukaanhan uhmaikää ei ole vaan sitä pitäisi kutsua tahtoiäksi. Ilmeisesti meillä se tahtoikä alkoi varhaisessa vaiheessa ja jatkuu aina vain yhä edelleen. Nykyään tuo alkaa saada jo kiusallisia piirteitä. Lapsi esim. haluaisi kantaa minun kukkaroani rannelenkistä. Kun en anna lapsen sitä kantaa se huutaa kuin hyeenaa. Tänään jumpassa kun noudin lapsen jumppakortin tarroja varten tilanne kilpistyi siihen, että lopulta lapsi huusi pää punaisena jumppasalin nurkassa ja kurotteli käsiään kohti ylös ripustettua kukkaroa. Se huusi ja huusi. Kun se kannettiin mukaan loppupiiriin se rimpuili pois otteesta ja käveli takaisin samaan paikkaan huutamaan. Lopulta huutoa jatkui siihen asti että vaatteiden vaihdon jälkeen pääsimme hisseille ja hissin nappulan painaminen sai tyypin unohtamaan hetkeksi mokoman kukkaron olemassaolemisen.

Vanhemmillehan tuo huutaminen on pirun kiusallista. Tänäänkin yksi äiti tuli vauhdilla repimään omaa lastaan pojan vierestä pois ja toimitti tärkeänä kovaan ääneen, että miten poika kiukuttelee kurjasti. Kesällä leikkipuistossa yksi äiti-isoäiti-kaksikko onnistuivat keskeyttämään oman seurueen lasten ruokkimisenkin kun niin keskittyneesti tuijottivat poikaa ja sen kiukuttelua siitä että piti lopettaa keinuminen ja lähteä pois puistosta. En oikein tiedä mitä ne tuijottavat ja kommentoivat. Hämmästyttääkö se, että nuo raivarit lähtevät niin pienestä lapsesta vai onko kommentit ja katseet suunnattu enemmänkin meihin vanhempiin ja meidän tapaamme toimia.

Miten me sitten toimitaan? Kun poika raivoaa yritetään siihen ottaa ensin kosketuksella kontakti ja ohjata se muuhun toimintaan. Mikäli yksinkertainen harhautus (tyyliin "katso poliisiauto") ei toimi annetaan lapsen huutaa. Niin kauan kun tuo ei kunnolla osaa sanoa muita sanoja kuin kissa taitaa olla turha toivoa, että se turhautumisen ja vääryydenkokemisen hetkellä yhtäkkiä osaisi kertoa sujuvasanaisesti, miten sitä harmittaa se, että äiti on vatipää eikä anna hänelle tuota ihanaa kukkaroa tai anna juoda aikuisten juomapullosta. Helppo ratkaisuhan olisi antaa tuo kukkaro lapselle, mutta mitä siitäkin sitten tulisi. Pian me olisimme se perhe, joista kerrotaan kauhutarinoita siitä miten lapsi päättää kaiken perheen lomanviettotavoista vanhempien nukkumisjärjestelyihin.

Loppupeleissä tunnen, että me toimitaan tuon lapsen kanssa oikein. Pidetään kiinni rajoista ja ei lähdetä lapsen raivoamiseen mukaan vaan pyritään rauhoittamaan tilanne, mutta toisaalta sallitaan lapselle myös se paha olo. Välillä vain tuntuu, että koska tuo uhma on alkanut niin ajoissa muiden samanikäisten lasten vanhemmat ovat sovittamassa sitä hankalan lapsen leimaa lapsen otsanahkaan. Pelkään että poika leimataan ikuisesti. Että lopputulemana siitä tulee se lapsi, jota kukaan ei halua kutsua synttäreilleen kun se riehuu niin paljon.

Tässä kovien arvojen maailmassa se voimakas tahto ei välttämättä ole huono asia. Näen kuitenkin pojassa niin paljon itseäni, että ehkä liiankin curlingvanhemmuuden myötä yritän ettei poika äitinsä tavoin iskisi ihan niin paljon päätä seinään. Tai ainakin jos on pakko saaha hakata sitä päätä koviin esineisiin se tehtäisiin pipo päässä.