Kotiinpaluu, jotenkin

Tämän päivän korvamadon tarjoili Absoluuttinen nollapiste. Kappale oli kovassa kuuntelussa reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin muutin pois kotoa. Sinäänsä kappele sopi päivään osuvasti. Illalla kahdeksan jälkeen palasin taas jälleen kerran siihen asuntoon, joka 20 vuotta oli virallinen osoitteeni.

Vaikka en enää vuosiin ole asunut edes Turussa on minulla edelleen avain lapsuuden kotiini. Osaan kiivetä rappuset ovelle pimeässä ja ottaa kaiteesta juuri sopivalla tavalla kiinni, jotta saan rennolla heilautuksella avaimen sujautettua lukkoon ja oven auki. Eteisessä odottaa se sama lipasto, jonka edessä poseeraan valokuvassa suunnilleen pojan ikäisenä. Leipälaatikosta löytyy maailman parasta ruisleipää, Ylhäisten kotileivän Peltopoikaa ja sohvalle voi käpertyä katsomaan telkkaria.

Välillä on kiva olla kotona äidin kanssa kahdestaan. Niin, että ollaan äiti ja tytär, ei mummi ja äiti. Kuunnella naapureiden ja sukulaisten uutiset, päivitellä Salkkarien juonenkäänteet ja pohtia millainen keittiöremontti asunnossa tulisi tehtyä. Toivoisin, että aikanaan pojallekin olisi yhtä luontevaa palata kotiin. Vaikka lapsi muuttaa pois kotoa, itsenäistyy ja toivottavasti saa oman perheen, ovat ne ovet auki, kaapissa ruokaa ja sohvannurkassa tilaa. Ja tärkeimpänä paikalla ihminen joka kuuntelee.