Se päivä jolloin kipu loppui

Lokakuun 3. on vuoden paskin päivä. Se on ollut sitä aina vuodesta 1996, jolloin aamulla soi puhelin ja kohtelias ääni puhelimessa kertoi isäni kuolleen. Viime vuosi ole vedenjakaja. Oli siinä kohtaa elänyt 15 vuotta isän kanssa ja 15 vuotta ilman isää. Ja siitä ettenpäin ne vuodet isän kanssa jäisivät aina vain pienempään vähemmistöön.

Viime vuoden kipuilu ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Aamulla muistin ensimmäiseksi että on ystävän aviomiehen synttärit, en sitä, että isä on kuollut. Töissä en edes muistanut ajatella asiaa. Nyt kotisohvalla se tuli mieleen, mutta ei edes itkettänyt. Minulla on usein arjessa isää ikävä. Joka kerta kun katson lattialistatonta kotiani tavalla tai toisella mietin, että jos isä eläisi se oli jo ne listat laittnut paikoilleen. Luultavasti liimalla ja fuskujiiriin, mutta olisi kuitenkin laittanut. Katsoessani törkyisen ympäristörikoksemme nuhjuisia sisäpintoka kuulen isäni paheksuvan pääni sisällä. Kuitenkaan nuo ajatukset eivät ole enää kipeitä, eivätkä ne ainakaan enää ole enää katkeria. Kaipa ne lähinnä on haikeita.

Tajusin myös tänään ensimmäisen kerran, että eihän minulla olisi enää mitään takeita siitä, että isä eläisi vaikka onnettomuutta ei olisi ollutkaan. Isä olisi nyt 71, eihän se olisi enää mitenkään nuori mies.