Because two can keep a secret if one of them is dead

Terveisiä sairastuvalta. Maanantaina erehdyin toivomaan työkaverille ääneen, että saisinpa olla ihan yksin kotona. Tai no kissa ei haittaa, mutta niin, että perheen muut ihmiset olisivat jossain liesussa. No unversumi vastasi toiveeseen. Tiistaista lähtien olo ollut ihan jäätävä. Eilen kävin sen verran tekemässä töitä, että sain pahimmat tulipalot sammutettua ja tänään palasin viettämään laatuaikaa sohvan, teekupin ja mummon tekemän torkkupeiton kanssa. Niin ja Netflixin.

Tämän viikon turruta aivosi -spesiaalin tarjoilee Pretty little liars. Minun salaisiin paheisiini kuuluu teiniviihteen suurkulutus ja tämä sarjahan on tässä lajissa ihan mahtava. Kökköjä juonenkäänteitä, kauniita ihmisiä ja keskinkertaisia juonenkäänteitä. Mitä muuta sitä ihminen voisi roskaviihteeltään vaatia.

Sarjaa tosin olisi paljon nautinnollisempaa katsoa jos tietäisi, ettei sen neljättä tuotantokautta olisi vahvistettu. Kun tässä toista tuotantokautta katsoessa sitä pakostakin herää kysymys, että voiko muka yhdestä kuolleesta teinitytöstä, sen neljästä valehtelevasta kaverista ja heitä väijyvästä sekopäästä saada tehtyä 80+ jaksoa ilman ettei juoni jossain vaiheessa lässähdä kasaan ja ala toistamaan itseään. Olisivat nyt vaan reippasti pistäneet tarinan pakettiin parin kauden jälkeen.

Toivon hartaasti, että tämä flunssa tällä huilaamisella menisi ohi. Ajatus viidennestä antibioottikuurista puolen vuoden sisään ei juurikaan houkuta. Alan olla tämän vastustuskyvyttömyyteni kanssa jo niin epätoivoinen, että pian varmaan sorrun johonkin pakurikääpähaudukkeisiin. Tosin kokeilen nyt vielä tuuriani inkiväärin kanssa ja kaivan pakastimesta mustikat ja puolukat.