Onko pakko jos ei taho?

Tämä äiti on vähän väsynyt ja ensimmäisenä hunningolle joutui blogi ja kamera. Lauantaina kotiuduin reissusta ja huomasi, että olin selvästi pingottanut tuota loppuviikon seminaaria. Meiltä nimittäin löytyi eilisillasta aikaen kaksi uhmaikäistä. Toisella pituutta on noin 98 cm ja toisella 172 cm ja ikäeroa pidemmän hyväksi viikkoa vajaa 29 vuotta.

Järkevä ihminen sisälläni osaa analysoida, että lapsi purkaa nyt minuun sitä, että kahteen viikkoon ei liiaksi olla nähty, kipeänä on kurja olla ja sekin vielä hatuttaa ettei mummi jäänytkään meille pysyvästi. Se väsynyt ja lyhytpinnainen uhmaikäinen minun sisälläni kuitenkaan ei haluaisi olla järkevä ja johdonmukainen kasvattaja. Jäähypenkillä tänään onkin istunut niin poika kuin äitikin.

Nyt onneksi pääsemme palaamaan takaisin rutiineihin ja arkeen. Silmätippakidutuskin voidaan lopettaa huomisen jälkeen. Eli toivoa on, että kyllä tästä taas päästään avoisaa perhe-eloa viettämään. Ihan ensimmäiseksi taidan kuitenkin passittaa itseni nukkumaan pojan viereen. Jos vaikka sekin auttaisi elämää. Niin ja viiden päivän päässä häämöttää talviloma ja Turku. Perhepeti mummin vierashuoneessa taitaa tehdä hyvää kummallekin uhmaajalle ja uhmaajia kiitettävästi sietänyt mieskin pääsee nauttimaan hermolevosta hapankaalin luvatussa maassa. Tai no hermolevosta ja hermolevosta, mutta ainakin siellä on tuotevalmistajan tehtaan takapihalla lampaita.

Ja ettei tämä nyt ihan ruikutukseksi menisi niin elvytimme pojan kanssa tänään vauva-aikaisen lempiharrastuksemme, synkronoidun kuvioköllöttelyn. Siinä maataan selällään sängyssä ja nostetaan jalat ilmaan ja heilutellaan niitä. Köllöttely käy hyvästä treenistä, kun sitä jatkaa koko sen ajan mitä menee siinä kun jaetaan perheen kesken rooleja Oktonauteissa. Treenin viimeistelee vielä askelkyykyt 15 kilon lisäpaino reppuselässä ja samaisen lisäpainon lennättäminen suorin käsin pään yläpuolella.