Emme yleensäkään ole sen kummemmin hääpäivää juhlistaneet, mutta tämän viikon jälkeen fiilikset oman hääpäivän juhlimiseen olivat aika ristiriitaiset. Miksi ihmeessä on mahdollista, että minä sain mennä naimisiin, mutta päiväkodissa viereiseen lokeroon lapsensa haalaria ripustava nainen ei saa? Ulkopuolisen silmään meissä ei juuri eroja näy. Meillä on suht samanikäiset lapset, asumme saman kadun varrella, kiidämme päiväkodilta samalle lähijuna-asemalle ja illalla yritämme ehtiä käymään samalla kuntosalilla. Ainoa ero välillämme on se, että toinen meistä jakaa vuoteensa ja vastuunsa vanhemmuudesta miehen ja toinen naisen kanssa. Minä voin aidosti tunnustaa, että elän onnellisena punavihreässä kuplassani, jossa ihmiset eivät äänestä perussuomalaisia, kannattavat tasa-arvoa, maksavat mielellään veroja ja lajittelevat roskansa. En vain osaa tajuta sitä logiikkaa, että avioliitto ei kuuluisi avioliittona kaikille täysikäisille ja oikeustoimikelpoisille ihmisille. Suomi on ollut monessa tasa-arvokysymyksessä edelläkävijä (tosin se naisten äänioikeus oli siinä tilanteessa pakkorako), joten miksi me ei voitaisi tässäkin olla edes siinä toisessa aallossa mukana.
Voi siis olla varmaa, että parin viikon päästä kun kansalaisaloitteen allekirjoittamisaika alkaa meidän perheestä allekirjoittajia löytyy kaksi. Sitä odotellessa kuitenkin nyt ensin juhlistettiin tätä meidän sokerihääpäiväämme nimen mukaisissa merkeissä Kakkugallerian kakkubuffetissa.
Jälkeläisparka nukahti juuri kahvilan edessä ja missasi elämänsä sokeriöverit, mutta me vanhemmat sitten syötiin kakkupaloja puoliksi varmaan loppuvuoden ja muutaman tulevanlin hääpäivän tarpeisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!