Sankarimme on kolmen vuoden iässä 102 senttiä ja 16 kiloa. Kasvaa sopusuhtaisesti omalla käyrällään. Kehitys ikätasolla, myös uhmassa.
Viimeistä kommenttia ei tosin kirjoitettu neuvolakorttiin. Se on varmaan neuvolaterkkojen käytöskoodin vastaista. Jos neuvolakortteja uskotaan niin Suomessa on vain suloisia, mainioita, jänteviä, reippaita, hyvin kasvavia lapsia. Vauvavuotena naureskelin kun ihmiset internetissä hehkuttivat neuvolakortin kommentteja, että sehän se vasta olisi jos jonkun korttiin kirjoitettaisiin, että veltto ja omituisen näköinen lapsi, kitisee jatkuvasti, haisee pahalle. Näin jälkikäteen ajateltuna se ehkä kuitenkin on hyvä, että jossain paikassa kirjataan ylös ne hyvät jutut. Varsinkin tällaisen toisinaan enemmänkin ihmispersettä muistuttavan uhmaperkeleen kanssa kun se positiivinen palaute tuppaa jäämään ympäristössä vähän vähäisemmälle.
Pakko myöntää, että tämän uhmaikäisen kanssa se sormi menee useammin kuin harvoin. Ei se uhma yllätyksenä tullut, koska olen aitiopaikalta saanut seurata pojan serkkujen uhmailuja. Eikä se nyt ole mitenkään etäisekseen tullut. Äiti ja isoveli edelleen lämmöllä muistelevat erään nimeltä mainitsemattoman blogaajan raivaria johon liittyy muun muassa muovailuvapaketin puremista. Silti pakko myöntää, että sitä tuntee olonsa tietyillä mittareilla mitattuna aika epäonnistuneeksi kun työkaveri kahvipöydässä kertasi, että kyllä heillä lapset uskovat kun niille sanoo. Ei ne ala inttää vastaan. Noin abstraktilla tasolla liikuttaessahan se on hienoa pelkästään, että lapsi ei ole mikään kynnysmatto ja niele asioita valmiina. Jos kukaan ei koskaan olisi kyseenalaistanut me istuttaisiin edelleen koko ihmiskunta Afrikassa tai ainakin elettäisiin aika erilaisessa yhteiskunnassa. Silti ihan käytännön arjessa olisi mukavaa, että asiat sujuisivat vähän jouhevammin.
Toki niitä hyviäkin päiviä on. Niitä jolloin nukkumaan mennessä tajuaa, että kertaakaan ei tarvinnut korottaa ääntä. Niitä jolloin kaikki siirtymiset menevät ilman raivoa, ruoka tulee nenän eteen juuri oikeaan aikaan ja oikeassa muodossa ja sukatkin ovat oikean väriset.
Mutta sitten vastapainoksi on niitä päiviä jolloin kaikki tehdään itkulla tai huudolla tai mieluiten molemmilla. Sellaisia päiviä jolloin lapsen mentyä nukkumaan pulssi hakkaa korvissa ja tuntuu kuin itsekin olisi juossut maratonin vaikka todellisuudessa vaan oli taivutellut (sanan kirjaimellisessä tarkoituksessa) jälkeläisen syömään iltapalaksi jogurtin ja omenan ja pukemaan pyjaman päälleen sekä harjaamaan hampaat. Surullisinta noissa päivissä on kuitenkin se kun miettii miten pahalta pienen ihmisen sisällä tuntuu niinä hetkinä kun kaikki pitää tehdää itkulla ja raivolla. Miten paljon siellä pienessä päässä ne ajatukset risteilevät ja mitä me vanhemmat voidaan tehdä helpottaaksemme sitä oloa. Sitten sitä siinä yrittää tehdä parhaansa ja lopputuloksena saa kuulla, että ei ne meidän muiden lapset vaan.
Kai sitä vaan pitää purra hammasta ja kestää. Ja kuunella vaikka Kuningas Eitä.
Onpa tellä pitkä poika! Ja mä oon paljon hihitellyt samoille neuvolakorttimantroille, aina on iloinen, tai jos ei ole niin sitten se ottaa kontaktia, esim. huutamalla kuin hinaaja kun päänympärystä mitataan.
VastaaPoistaUhma joo. Meillä lapsi aika hyvin uskoo jos sille sanotaan, mutta kyllä sille jää aika usen myös levy päälle "minä tahdon! En halua!". Jotenkin siihen on vaikea suhtautua vakavasti kun se puhuu sellaisella virolaisella nuotilla, "mina tahdo katso Tiku Taku!", ja mä luulen että kaikki tämä pilkka pilaa sen minäkuvan totaalisesti.
Kuninkaallista loistoa teille.
Ei meillä vaan totella kun sanotaan. Nyt on kyllä seesteisempi vaihe, eli ei huutoa ja raivoa, mutta ei se silti usko kerralla.
VastaaPoistaAina kun kuulen että "kyllä meidän lapset tottelee" muistelen vaan niitä meidän kavereita joiden vanhemmat uskoo vieläkin heidän lapsensa "totelleen" vielä murrosiässäkin. Vähänpä tietävät. Ei auta konkreettisesti, mutta aina voi uskoa, että joskus niillekin vanhemmille valkenee murrosiän ja uhman perimmäinen tarkoitus ja se, että silloin ei kuulukaan totella koska silloin tehdään pesäeroa vanhempiin.
Teidän 10 kk:tta nuorempi poika on ihan samoissa mitoissa meidän pojan kanssa! :)
VastaaPoistaMeilläkin on kuun alussa kolme vuotta täyttänyt täysin ikätasollaan uhmassa. Esikoisen uhmasta selvittyäni kuvittelin, ettei mikään tunnu enää missään, mutta onhan tää hiton raskasta. Esikoisen kohdalla oli kyllä vielä hullumpaa, pikkukaupungin pääkadulla autot hiljensivät ja päät kuikuilivat raivokkaan pikkuihmisen kohdalla ja kauppakeskuksissa saatiin neuvoja tai vaan ilmaan heitettyjä kommentteja, miten raivokohtaus pitäisi hoitaa. Mua raivostuttaa itse asiassa vieläkin. No, nyt typy on eskarissa ja opettajalta ollaan saatu palautetta, että hän on poikkeuksellisen empaattinen ja osaa poikkeuksellisen hyvin sanoittaa tunnetiloja, sekä omiaan että muiden. Ihminen siitäkin on siis kuoriutunut eli tsemppiä teillekin päin, kyllä se oikeasti siitä!
VastaaPoistaMeidänkin kolmevee on muuten pitkä, ja osittain siksi olemme antaneet taaperomullettinsa olla melkein koskemattomana. Emme siis halua, että häneltä odotetaan ikäistään parempaa käytöstä. Asuinmaassamme lapset ovat suomalaislapsia lyhyempiä ja sirompia, ja ilman epämääräistä kuontaloa 105-senttinen ja 17-kiloinen jamppa saattaisi hyvinkin mennä nelivuotiaasta. Käytös vasta paljastaisi. Ja täällähän siis lapset saavat lähinnä näkyä, ei kuulua.
-Nonni