Tänään oli sellainen päivä, jolloin sielu vaati soppaa. Onneksi jääkaapista löytyi sopivasti perunoita, porkkanoita ja yksi keskikokoinen bataatti. Sekaan nakattiin vielä pari desiä vihreitä linssejä tuomaan ruokaan proteiinia ja koko komeus sai porista rauhassa hellalla samalla kun paahdoin siemensekotusta ja valmistin krutonkeja. Sauvasekoitinkäsittelyn jälkeen sopan sekaan hämmennettiin vielä yrittituorejuustoa ja sitten koko komeuden saikin pistellä ääntä kohti.
Sosekeitto on meidän vanhempiemme lempikeittoja, mutta tähän asti soppa on uponnut vähän heikommin lapseen. Edellisellä kerralla keksimme laittaa krutonkeja tarjolle ja leivän mukana keitto kummasti upposi myös pojalla.
Tähän astihan meillä on ollut varsin moniruokainen jälkeläinen, joka on ennakkoluulottomasti syönyt jos vaikka ja mitä. Nyt kuitenkin lapsi on alkanut nirsoamaan ruokia, jotka ennen upposivat ilman mitään ongelmia. Myös kaikki vähänkään vieraammat ruoat herättävät välitöntä yököttelyä. Kaipa tuo on joku evoluution varmistama keino, jolla lapset pidetään erossa myrkkysienistä. Syöminen myös taitaa olla niitä harvoja asioita joihin tuo uhmaikäinen ihmisen taimi pystyy itse vaikkuttamaan. Silti se verenpaine kummasti alkaa tykyttää ohimoissa, kun lapsi esittää kuolevansa saatuaan uunilohen mukana pienen palan pestoa tai itkee ravintolassa kuin häntä pieksettäisiin kun vanhemmat kehtasivat tilata nuudeleihin teraykikastiketta.
Itseasiassa jos lapsi saisi päättää meillä syötäisiin pelkkää makaroonia ketsupilla ja maustamanta uunilohta perunamuussilla. Nirsoilun tultua kuvioihin mukaan meillä on tullut entistä tiukemmaksi se sääntö, että kaikkea ruokaa pitää maistaa vähintään kaksi kertaa, jotta harvemminkin lautasella esiintyvät maut tulevat tutuksi. Nirsoilussa ei myöskään ole juurikaan mitään logiikkaa. Useat ruoatjoutuvst hyllylle epäilyttävän koostumuksen vuoksi, mutta tänään päiväkodissa lapsi oli päätynyt santsaamaan silakkapihvejä, vaikka niissä jos jossain on epäilyttävä koostumus ainakin allekirjoittaneen mielestä. Jotenkin ne pienet piikit jäävät minulla aina kurkkuun enkä saa silakkaa alas vaikka se nenään tuoksuukin hyvältä.
Nirsoilijasta huolimatta tällä hetkellä mietintämyssyn alla on Itsenäisyyspäivän ruokailut. Brunssille pääsemme valmiiseen pöytään, mutta illaksi tekisi mieli kokkailla jotain pitkäänhaudutettua pataruokaa. Kerrankin kun olisi aikaa sellaisen valmistamiseen ja ne sopivat talveen vähintään yhtä hyvin mitä tämä tämänpäiväinen soppakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!