sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Hetkessä!

Kamalinta mitä ihminen voi suustaan päästää on varmaankin joku versio lauseesta, joka alkaa sanoilla "ennen lapsia en". Nyt kuitenkin rohkeasti pelaan "ennen lapsia en"-kortin, koska tämä ehkä kertoo enemmän omasta rajoittuneisuudestani.

Ennen lapsen syntymää nimittäin minä en tajunnut nauttia riittävästi hetkestä ja päästää irti kaavasta. Toki ilahduin päivittäin maailman ilmiöistä ja näin maailmassa kauneutta, mutta en varsinaisesti pysähtynyt niistä nauttimaan. Kaipa minulla oli liian kova kiire olla tehokas suurimman osan ajasta. Lapsen kanssa maailman isoja ja pieniä ilmiöitä tulee ihmeteltyä paljon enemmän ja on pakko sanoa, että minä pidän itsestäni huomattavasti enemmän nyt kun kuljen aistit enemmän avoinna maailmassa.


Kun seuraa lapsen tapaa hahmottaa maailmaa ei tosin ole mikään ihme, että sen taidon niin helposti menetti. Tuntuu, että vielä 80- ja 90- luvuilla ei annettu juuri tilaa lapsen omalle näkemykselle asioista. Ei tuota ollut tajunnutkaan ennen kuin tänään törmäsin aikuiseen, jonka mielestä hänen visionsa oli niin paljon parempi kuin lapsen, että se väkisin yritti syöttää lapselle omaa tapaansa tehdä asioita vaikka lapsi useampaan kertaan kertoi, että hän ei halua. Jälkikäteen miehen kanssa molemmat tunsimme palaavamme ala-asteen kuviksentunneille, jossa hoettiin kovalla äänellä, että A4-arkkiin ei saa jäädä valkoista. Jokainen tehkööt standardoitua, opettajan vision mukaista, jälkeä vaikka nykyjärjellä ajattelisin, että kaipa se on yksi ja sama onko se omenamaalaus tehty postikortin vai posterin kokoiseksi.

Malli, jossa luovuus muutetaan suoritukseksi tekee elämästä jäykkää. Teini-ikäisenä kävin tanssitunneilla. Opettelin koreografiat ulkoa ja olin jopa ihan taitavat teknisesti. Tanssissa ei vain ollut mitään tunnetta mukana. Tein tanssista hyvin insinöörimäisen suorituksen. Sarjan tosiaan toistavia liikkeitä ilman suurempaa tunnetta. Aivan kuin olisin koonnut jotain konetta sen asemasta, että olisin luonut tai vielä uskaliaampaa tulkinnut.

Ymmärrän, että tietyssä määrin on tärkeää myös lapsille että heitä vaaditaan tekemään asioita tietyllä tavalla. Siinä opitaan työmoraalia ja sitä, että jotkut asiat nyt vaan pitää tehdä standardien mukaan. Kuitenkin meille joissa elää voimakas sisäinen insinööri yhdistettynä vielä kilttiin tyttöön olisi hyvä opettaa, että joskus kannattaa irrotella ja maailma ei kaadu siihen, että värittääkin vähän isommalla siveltimellä viivojen yli tai tekeekin työstä itsensä näköisen lopputuloksen. Ei luovuutta voi opettaa samalla periaatteella millä kielioppia. Eikä luovuttaa opeteta antamalla tiukkoja määreitä sille miten luodaan.  Visiopuheissa aina muistetaan kertoa, että on tärkeää innovoida ja luoda uutta. Mutta eihän meistä ole innovoimaan ja luomaan uutta niin kauan kun sukupolvesta toiseen opetetaan, että oma luomus on keskeneräinen niin kauan kun paperissa näkyy valkoista. Toivottavasti se tältä kasvavalta sukupolvelta sujuu helpommin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä viestiä!