Kun neljä vuotta sitten palasin takaisin perhevapailta töihin olin ehkä hieman turhan optimistinen ajankäytön ja univelkaisten aivojeni kapasiteetin suhteen ja ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Eihän siitä tullut yhtikäs mitään. Vuoden univelkojen kerryttämisen jälkeen aivoni olivat niin suurta höttöä, että itseasiassa aloin jo epäillä että raskausaikana lukemani Twilight-saaga oli aiheuttanut aivojeni valahtamisen ulos korvasta.
Armollisuus itseä kohtaan ei varsinaisesti kuulu hyveisiini ja suomin itseäni epäonnistuneesta opiskeluyrityksestä pitkään. Oli vaikea myöntää itselle, että opiskelusta olikin tullut vaikeaa. Itseasiassa niin vaikeaa, että uusi yritys pari vuotta myöhemmin kilpistyi siihen, että minulla oli erittäin tiukassa istuva rajoittava uskomus siitä, että olen uskomattoman tyhmä ja kykenemätön suorittamaan edes alkeellista perusopintojen kurssia.
Äärettömän tyhmää eikö totta?
Helpommalla pääsee kun olisi toisinaan hieman armollisempi itseään kohtaan. Toki on ihmisiä, joilta onnistuu ruuhkavuodet ja opiskelut, mutta minä nyt olen vähän matalaenergisempi tapaus tai ainakin sen verran ryhtymisrajoitteinen että tarvitsen runsaasti myös nollaenergiatilaa itselleni. Jonkun sortin polte kuitenkin itsensä kehittämiseen löytyi taustalta ja järkikin kertoi, että syytä olisi pyrkiä päivittämään omaa osaamistaan, koska vaikka insinööri osaakin muunmuassa kaiken voisi olla mahdollisille tuleville työnantajille vaikea selittää miksi insinööri toimii valmentajana ja kouluttajana tukenaan muutama sellainen kurssi, joiden todistukset olisi yhtä hyvin voinut saada muropaketista. Löysin sopivan koulutuksen ja ylipuhuin esimiehen antamaan aikaa opintoihin. Nyt monimuoto-opintoja töiden ohella takana kolme lähiopetuskertaa ja kesän aikana tuli palautettua jo ensimmäiset oppimishajoitukset. Pikku askelin käännetään siis aivoja takaisin opiskelumoodiin. Ja saattoi käydä jopa niin, että kun alkuviikosta istuin ryhmän kanssa pohtimassa erilaisia oppimistyylejä oivalsin, etten ehkä olekaan niin menetetty tapaus minä olen itseäni pitänyt.
Muutenkin tuntui, että harjoitus harjoitukselta kuorin sitä univelkaista ja stressaantunutta naisihmistä yltäni ja lopulta tavoitin jotain sellaista, jonka kanssa en ollut keskustellutkaan kymmeneen vuoteen. Oivalluksia, itsensä haastamista ja ajatuksia siitä mitä kaikkea voisinkaan oppia seuraavaksi.
Mutta silti pakko sanoa, että työelämä on kyllä veltostuttanut minua pahemman kerran. Siinä missä aikaisemmin pitkät koulupäivät ja -viikot sujuivat kuin itsestään, tuntuu nyt kuin olisin osallistunut triathlonille. Kaksi lähipäivää opintoja, yksi päivä tiimin yhteistä menetelmäkoulutusta ja tänään vielä puoli päivää improvisaatiopohjaista työhyvinvointia ja nyt tuntuu etten tosiaankaan tiedä mistä ammennan energiaa vielä huomiseen työpäivään. Onneksi tosin alkuviikko poissa toimistolta varmistaa sen, että huomisen voin käyttää vaikka täytellen kuluselvityksiä ja klikkaillen sähköposteja. Lauantaina kun itseasiassa olisi ohjelmassa taas uusia asioita opittavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!